Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa,
jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt
uudessa muodossa.
-- Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! --
sanoi Saara. -- Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.
-- Minusta te olitte hauska, -- vastasi Falk hymyillen. -- Te olitte
kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte
silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.
-- Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna
käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme
Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat
tuhmia siinä seikassa.
Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin
taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän
ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin
maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.
Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta
Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue
oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä
kirjoissa amerikkalaisilla.
Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki
Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset
istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin
ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle
kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun
löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla
koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit
tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.
Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi
viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä.
Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa
ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset
olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi
tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku
vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille
jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten
sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä
innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue
otti osaa.
Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään.
Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa
paremmin kuin Titian.
-- Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora
Nanseniin, -- sanoi Neuhus. -- Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen,
senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin
hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.
-- Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!
-- Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli
lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, -- lisäsi
joku toinen.
-- Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme
aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta
se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme
luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa
sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte
punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän
se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa,
muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki
kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän
väreihimme ja saveemme.
-- Pessimistinen ystävämme on oikeassa, -- sanoi Falk, -- mutta eikö
juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan
on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli
toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme
saavuttaa.
-- Sittenpä on onni liukas kappale, -- sanoi eräs paksu, hieman
nukkavieru-taiteilija. -- Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon
tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä
ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy
käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden
lierin lainaksi?
Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset
atelierin ovelle.
-- Niin, niin naurakaa vaan, -- jatkoi paksu. -- Tulee toinen ääni
kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla
luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon
minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä
ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun
ikivanhassa perusteessa -- rahoissa.
Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.
-- Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, -- sanoi
hän. -- Mitä on ihminen rahoitta?... Kurja, nälkäinen, halveksittu.
Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen
taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona
se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan
käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja
kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen
on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.
Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä.
Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi
hän harvakselleen:
-- Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä
keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin
monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte
ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus,
kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita.
Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen
kunnioitettavaan puhujaan. -- Hän osoitti paksua, nukkavierua. --
Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne
taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy
tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja
saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja
nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä
on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on
oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei
tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö
silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen,
jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson,
näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen
oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja
perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr
Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.
-- Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani -- sanoi hän.
-- He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin
esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe
veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim.
juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai
Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon
ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen
täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras
juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.
-- Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, -- sanoi
mr Brown.
-- Ei ollenkaan, -- huusivat useammat.
-- Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa
palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? -- sanoi nukkavieru. -- Ehdotan
siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.
Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.
-- Aivan kernaasti -- sanoi hän paksulle.
-- Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita -- sanoi
seurueen esimies. -- Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat
kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua
tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti
Saara?
Saara punastui ja puisti päätänsä.
-- Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, -- jatkoi esimies.
-- Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa
tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?
-- Valitsemme, valitsemme -- kuului joka suunnalta.
-- Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.
Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.
-- Saara Holte, neiti Holte, -- huudettiin joka taholta.
Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa
ylös ja sanoi hiljaa:
-- Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle,
auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa
salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta
sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin
yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja
nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi
olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi
olla unta; -- se on minun mielipiteeni.
-- Hyvä, hyvä! -- huusivat taiteilijat. -- Neiti Saaran sanat sattuivat
paikalle.
-- Ja minä ehdottelen senvuoksi -- jatkoi esimies -- että tämä seppel
kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se
hänen mustille kiharoilleen!
Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille.
Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.
-- Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme
makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.
Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen
keskustellen elämän onnellisuudesta.
-- Falk unohti puheen naisesta tänään, -- sanoi Neuhus.
-- Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, -- vastasi
hänen toverinsa.
-- Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?
-- En tiedä; mutta siltä se näyttää.
-- Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen
yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.
Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui
kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä
päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen
kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti
liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka
terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.
-- Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara,
-- sanoi hän.
-- Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät --
vastasi Saara. -- Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää
kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen
selittämättömän lempeän katseen.
-- Niin, neiti Saara, sillä... Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin,
joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.
Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi
Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä
polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla
voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään,
vakavaan mieheen?
Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä
oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo
soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä
vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa
jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.
-- Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, -- huusi esimies
Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta,
että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.
Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän
osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona,
pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä,
että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.
Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin
Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.