Eräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään
Brown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja
erittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen
lempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut.
Tavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta
rouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.
-- Herra Brown on heistä jäykin kaikista -- sanoi mrs King usein --
mutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. -- Hän oli sen
komitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset
tiedot.
Eräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja
mrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan
osaa keskusteluun.
-- Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä
kohtaan, sanoi mr Brovn. -- Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia
pusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He
pakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa,
kahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa
kuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan
häpeää olla amerikkalainen... Eilen olin miehen luona, joka omistaa
kaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka
parantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.
-- No, mitä?
-- Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä
paljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä
hautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli
kait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.
-- Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista,
mr Brown.
-- Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa
kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy
rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin
seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen
taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä
omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. -- Vaan vihdoinkin
täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.
Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown
ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten
joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.
-- Anteeksi, -- sanoi hän punastuen -- vaan minun täytyy kiittää
teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä
tilaisuudessa niitä hankkimaan.
Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin
kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.
Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? -- sanoi hän. --
Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.
-- Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, -- vastasi
Saara.
Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä
käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä
pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.
-- Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? --
huudahti hän.
-- Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! -- pyysi Saara,
tarttuen hänen käsiinsä.
-- Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, -- minä tahdon tehdä sen,
-- vastasi mrs King.
-- Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! --
huudahti Saara.
-- Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että
teemme niin vähän! -- sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.
-- Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma
paljon parempi, -- sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.