Chicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä,
varsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia
ja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp.
tehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi
koneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.
Saara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut
vastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi
äkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui
kauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän
tiedotonna lattialle.
Herättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa
maannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän
katseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja
vilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla
vastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen;
eräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan
ja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa,
seisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja
tarkastelivat häntä.
Ei Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui
uudestaan horroksiin.
-- Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.
-- Tervetuloa uudestaan luoksemme! -- sanoi hän silittäen Saaran otsaa.
-- Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte
nopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli.
Myöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että
mustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda
sairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.
Kun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän
Saaraan erityisesti mieltynyt.
Amerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja
ihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta
puhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan
alttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin.
Luettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että
etevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman
kirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia
painoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden
Emerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja.
"Noora" ja "Kummittelijat" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi.
Norjalaiset ja "keskiyönauringon maa" tulivat Ibsenin kerällä
muotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en "Viikinkejä" ja selailtiin
hänen suunnatointa teostansa Norjasta.
Mrs King'in -- se oli Saaran luona käyvän naisen nimi -- luona
seurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin
täytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen
tunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi
täytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa
kaipasikin Emersonia ja "Ben-Hur'ia". Mutta norjalaisiin ja Norjaan
oli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän
oli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita
ja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno
käytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai
kertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt,
mutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli
häntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien
kokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset
hänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä.
Saara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori
Tuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä
kaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen
palkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä
työstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran
vointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä
alkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko
muassaan.
Saaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin
laihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin
tuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle
kananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara
jo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa
tehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle
norjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä,
joita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka
ihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset,
joilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän
taas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi
uudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä
heikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä
kauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.
Hän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in,
Garborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja
hänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.
Mrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä
Norjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa
Ibsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen,
tosinorjalais-olentoon.
Eräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:
-- Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta
päästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla
seuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?
Saara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua
polvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.
-- Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? -- huudahti hän.
-- Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, -- vastasi mrs King ja
suuteli häntä otsalle.