XXV.

Kuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!

Useammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja,

vaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi,

toiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo

raukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä

työväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin

lahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.

Katot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole

minkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten

parhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet.

eikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi

sieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja

pilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon

paisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi

että asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta

iltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan

kirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä,

silloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka

jonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.

Tänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan

taistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan

hän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana

oli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti

ympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi

mustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä

vesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja

rikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä.

Niistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna,

josta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä

matonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna

kartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos

kantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli

enemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja

repaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.

-- Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? -- kirkui hän huonolla englannin

kielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia

vastaan. -- Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska

herrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on

pienokaiseni kehto, -- ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä

kääryä käsivarrellaan.

-- Rauhoitu nyt, -- sanoi polisi -- En minä mitään vie, puhdistan vaan

huoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä

toisen onkalon madellaksesi.

Nainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:

O dio mio! o madonna mia! o misero, misero... madeletti carnoglie,

bestie damnasti!

-- Mitä on tekeillä? -- kysyi Saara lähestyen.

-- Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa

perheen asunnostaan -- vastasi polisi kohteliaasti.

-- Kuka on talon omistaja? -- kysyi Pekka -- En ole sitä koskaan

kuullut, vaikka itsekin asun täällä.

-- "Pyhä kolminaisuus" -- vastasi polisi vakavasti.

Pekka purskahti nauruun.

-- Ja "pyhä kolminaisuus" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan

muutaman kurjan kolikon vuoksi?

-- Kuinka suuri summa on kysymyksessä? -- kysyi Saara tarttuen

kukkaroonsa.

-- Vaan kaksi dollaria -- vastasi polisi.

-- Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen

halpamaisuuteen, -- sanoi Pekka. -- Tässä näet, Saara, minlaisia he

ovat.

-- Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi

polisi. -- Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.

Saara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi

polisille.

-- Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!

Polisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä

huonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta

rintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina

vuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin,

tarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:

-- O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto

Antonio... e bono... on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä

yöllä kotio signora... nukkuu lattialla... eikä herää. Antonio e

bono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja

pähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion

täytyvän saada licenseä... Antoniolla ei ole licenseä... ei rahaa

licenseen... silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita...

sitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta

taaleria vuokraan... ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America...

Jumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!

Saara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat

suureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama

ummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi

vuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut

milloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut

olivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.

-- Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja

kuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, -- sanoi Pekka. --

Hänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen

ja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on

uudestaan tullut melkein lapseksi.

Pekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle

päin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa

astioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä

nurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä,

niiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan

jäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.

-- Hyvää päivää äitiseni, -- sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. --

Onko Lizzie kotona?

Vanhus katseli silmälasiensa ylitse.

-- Kas vain, Pekka! -- sanoi hän. -- Ja teillähän on vieraitakin

muassanne?

-- Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme

oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.

-- Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin;

tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin

hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.

Pekka kuiskasi Saaralle:

-- Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni

nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. -- Minä menen ulos

hetkiseksi, tulen pian takaisin, -- huusi hän mummon korvaan.

Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.

-- Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista -- jatkoi eukko

nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.

-- Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme.

Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja

kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi

ansaitaksensa leipäpalan.

Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt

paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina

pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin

kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan

makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut

mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska

kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.

-- Missä työssä hän nykyään on sitte? -- kysyi Saara.

-- Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä,

monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa

ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia

siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on

nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat

Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.

Oven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli

komea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat,

huulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus

ylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman

ulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun

alta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän.

Puku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja

päivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän

katseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.

-- Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa

paikassa, kun sinäkin olet -- sanoi äiti.

Saara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan

äkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.

-- Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan -- mutisi hän.

-- Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin

hyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi

teillä olevan hyvää työtä, -- sanoi Saara vaatimattomasti.

Lizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.

-- Vai niin hän sanoi, -- mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen

edessä. -- Helpostihan voitte ottaa tämän viran.

Saara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.

Lizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko

vakoilemaan minua?

Saara säikähtyi.

-- Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia -- sanoi hän.

-- No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama

työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!

-- Myödä itseni, -- toisti Saara. -- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, --

vastasi Lizzie. -- Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon

palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.

Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän

oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan

senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden

ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.

-- Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar

jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana

ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin

kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat

heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita

hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! -- Lizzie nauroi kauheasti. -- Oh, minä

vihaan heitä! -- jatkoi hän puistaen nyrkkiään -- Jos tietäisitte

kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.

-- Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. -- Katsokaa, hauskaa se ei

ole? Mitä sitte on tehtävää?

Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä.

Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät

kyynelillä.

-- Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi

Lizzie, -- mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että

nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen

uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta

vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta,

vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän

kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan

kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.

Hän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:

-- Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut,

sairaalaan, mutta hän tuossa -- Lizzie osoitti äitiä -- en voinut nähdä

hänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin

päiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume

esti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet

olivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua

armahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä

rehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta

tuntemastakaan!

Lizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja

vastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen

polvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut

myydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla

käsillään hänen päätänsä:

-- Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!

Hän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan

kauhistuneena.

-- Anna anteeksi! -- sanoi hän -- Suo anteeksi! Ja... elä puhu mitään!

Saara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa

rappusilla silmät itkusta punaisina.