XXVI.

Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

-- Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

-- Ei, voin vallan hyvin... Mennään vaan edemmäs.

-- Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat

kumminkin kotona, -- sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle.

Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin

10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä

ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet

olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin

jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa

sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla

istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat

harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin

hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki.

Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt

oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara

ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan

näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre;

olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset

vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta.

Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat

työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua.

Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan

hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan

koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi,

että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas

työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

-- Hyvää huomenta! -- sanoi Pekka sisäänastuessaan. -- Aina yhtä

ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet

surisivat samalla kiivaudella.

-- Täällä on eräs, joka haluaisi työtä -- jatkoi hän säikähtymättä. --

Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

-- Joka kannattaisi? -- vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään

taukoamatta. -- Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

-- Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin,

-- sanoi Pekka.

-- Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi

kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin

kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se

oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä

ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt

sirpale ihmiselämää!

-- Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

-- Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat

ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen

palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy

niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että

itsellemme ei jää mitään voittoa.

-- Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? -- kysyi Saara. --

Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

-- Miksi emme? -- jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. -- Siksi

että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön

ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä

kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten

vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian

suuret tulot, -- lisäsi hän katkerasti.

-- Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle

kaksinkertaiset hinnat -- sanoi eräs toinen. -- Muuten emme saa häneltä

työtä ollenkaan.

-- Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa

keuhkotaudit, -- sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella

lepääviä takkeja. -- Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat

ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta

huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin

silmin.

-- Kenenkä ovat nämä lapset? -- kysyi hän.

-- Minun, -- vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti

vaijennut.

-- Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? --

kysyi Saara.

-- Parempi? -- jatkoi sama kumea ääni. -- Me emme kysy mikä olisi

parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin

ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun

kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja

ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän

näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas,

hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut

onnellinen silloin.

-- Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut,

niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, -- jatkoi leski. --

Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta,

mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus,

että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi

tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi -- tuntui Saarasta

naurettavan hullunkuriselta.

-- Paras on tyytyä Jumalan tahtoon -- sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

-- Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista -- sanoi hän äkäisesti.

-- Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää

hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme

rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä

ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole

varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

-- Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä

minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin

sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta

olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä

muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut

vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

-- Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? --

sanoi, hän vihdoinkin.

-- Sitä me kyllä voisimme -- vastasi leski. -- Löytyy todellakin monta,

jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia,

mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä

säilyy.

-- Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte

kannattaa tai ei, -- sanoi eräs toinen.

-- Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä -- sanoi kolmas, luoden

silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli

kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä

oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan.

Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan

paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä

silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten

tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa

pöydälle, missä lääkepullot olivat.

-- Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! -- huusi hän Saaralle

epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla

oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi

näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti

hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

-- Sehän on myrkkyä, -- sanoi Saara.

-- Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi

heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy

minun... antakaa se minulle!... En minä kumminkaan parane... vihdoin

myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni... ovat jo puhuneet siitä...

täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä

suonenvedon tapaisesti.

-- Kiiruhda! Anna se tänne... etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon!

-- Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä

rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän

laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli

tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua

alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

-- Ei näy onnistuvan tänään, Saara, -- sanoi hän. -- Mutta elkäämme

kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät

"Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole

kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen

heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on

liiaksi pyrkijöitä. -- Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi.

Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa

työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos

onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan -- katsos se on juuri

haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä

otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli

liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon

alkuunpanija. -- Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa;

koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta.

Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: --

Astukaa sisään.

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta

akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia,

toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari

pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja

savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta,

toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä,

jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko

kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö.

Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita.

Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille

omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja

pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; -- sanoi Pekka sisään astuessaan.

-- No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle?

-- vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi

vuoteelta. -- Uusi hempukkako, Pekka?

-- Niin onnellisesti ei ole asianlaita, -- aikoi Pekka sanoa, mutta

hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

-- Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon

poisantamista... Bridget... tuoli neidille!... Anteeksi, ei ole muita

kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja

katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri

erittäin ravitsevaa.

-- Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? -- kysyi Pekka

istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

-- Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset

ole pitäneet paikkaansa, -- vastasi Pat. -- Lupasivat minulle poliisin

paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan

ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut

itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että

ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin

asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin

kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour

ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa

nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni.

Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa

minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että

panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.

-- Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

-- Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut

Pat'in puhetta.

-- Mikä on totta? -- kysyi Bridget,

-- Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti

silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

-- Elä puhu tuolla tavoin -- sanoi hän vakavasti.

-- Minnekkä aijotte matkustaa? -- kysyi Saara.

-- Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja

sitte etäämmäs kultapilviin asti -- vastasi Pat osoittaen ylöspäin. --

Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni -- huusi hän ja

löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. -- Sampanjaa ja hienoja

ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour

ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

-- Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? -- kysyi Pekka.

-- Matkustakoon samaa tietä -- vastasi Pekka.

-- Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran

nimessä kyydit kustantaa!

-- Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee

revolvereja] -- jatkoi Pat, tyynesti.

-- Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

-- Elä lörpöttele, -- Pat -- sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi

heitä eteiseen.

-- Tulette siis jäähyväiskemuihin? -- huusi hän heidän jälkeensä.

-- Huonosti, huonosti käy tänään, Saara -- sanoi Pekka huoaten. --

Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt

menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä

tarjoon -- sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

-- Teet niin paljon hyväkseni -- sanoi Saara hajamielisenä. -- Mene

sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

-- Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei

merkitse mitään -- sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

-- Sinä olet uskollinen ystävä, -- sanoi hän.