Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen
hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa
antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen
uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin
huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos
olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan
ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset
olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten
ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän
ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo
rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen.
Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa
luokseni! -- niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa
eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut
totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö
ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä
turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla,
olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut
mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa
ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen,
niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen
olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi
hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan
alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei
hän silloin olisi voinut -- kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan
täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus
oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän
heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.
Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.
Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui
sisään.
-- Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara -- sanoi hän ja
levitti sanomalehden hänen eteensä. -- Tässä etsitään nuorta tyttöä,
joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?
Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt
tulisi tarpeesen.
-- Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse
luottaa -- sanoi Pekka. -- Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin
täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni
käsi leipäpalaa.
Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli
häntä hymyillen ja sanoi:
-- Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä
ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa
paikassa, lankeaa heti epäluulo ja... niin, ymmärräthän itsekin.
Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä
somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?
-- Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa -- sanoi
hän.
-- Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina,
sitten sinulla vasta on oikea univormu, -- vastasi Pekka.
Pekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he
yksissä matkalla.
Paikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä
vauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma
tuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja
täynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli
hehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä
työskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä.
Pitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa
rivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken
muun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja
työskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit
jalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat
savipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin
housuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä
kaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla,
kangailla ja työväellä.
Vihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran
kanssa puhuessaan. -- Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut
koskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla
seuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. --
Palkasta ei puhuttu mitään.
Ennen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella,
varroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä
taskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.
Hänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari
raitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista
nauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.
-- Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? -- kysyi hän
hiljaa naapuriltaan.
Ei mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi
toiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään
kasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen
luoksensa.
-- Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? -- sanoi
hän. -- Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.
Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10
centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten
työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä
päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta
taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes
kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan;
kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä
vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä
tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana;
toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti
ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin
maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla
ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla
säästivät enemmän.
Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin!
Nojaava asento, kuumeinen kiire, -- ei hän tahtonut jäädä, muista
jälille -- vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja
selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.
Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas
saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei
puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.
Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa
alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan
syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen;
miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan
raskaisiin silitysrautoihinsa.
Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli
housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat
kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä
loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli
luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni
sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään.
Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja
seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet
olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella
itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja
otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti
kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs
toinen pieni tyttö kuiskasi:
-- Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen
päivällisajan.
Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta.
Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa
vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas
lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki
johtajan takanaan.
-- Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? -- kysyi hän tietämättä,
kuinka se oikeastaan tapahtui.
-- Sen saat kuulla viikon loputtua, -- vastasi johtaja ivallisesti.
Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. -- Sinä
näyt osaavan hienompaa neulomusta, -- sanoi hän -- kyllä sen pian tulet
unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka
vaan, niin ansaitset enemmän.
Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut,
kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli
tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa
ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki
muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä
jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää
tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat
likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti
ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului
vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut.
Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa.
Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin
sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä,
missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä
ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:
"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa.
Pysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä.
Ei saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon
yksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi."
Toinen sääntö kuului: "Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45,
elleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä."
Kaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä
pitämisestäkin. -- Ja tämä vapaassa Amerikassa?...
Saaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.
-- Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on
onnistanut ensi päivänä, -- sanoi hän.
-- Oh, oikein hyvin, -- vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.
-- Oletko hyvin väsyksissä?
-- Olen niin väsynyt.
Katsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani
työtäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin
irlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja
tulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin;
sinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme
hyvän illallisen viidellätoista centillä.
-- En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin
ajatellessanikin ruokaa.
-- Minä kyllä tunnen tuon -- vastasi Pekka -- mutta, katsos, ruokaa
sinä juuri tarvitset.
-- Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.
Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan
ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle
riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui
niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko
hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän
kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin
karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja
kyllästyisi kaikkeen parempaan -- tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra
Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin;
muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa,
selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua,
vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina
kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa
vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja
kuolla!... Itaalia... palmut... Monte Pineio... Rooman kirkot...
valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa
löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut.
Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä
nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin,
nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi
hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa... "Ja nyt rakkaat
sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään..." Oh! Sitä oli
hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! ... Saaran
pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.
Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello
6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta
vuoteeltaan.
Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin.
Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki
itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle.
Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin
edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä
leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia
taalereja.
Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat
vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat
työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä
olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka;
kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka
asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka
monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos
oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.
Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon
ansaitsi.
Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria
päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan
saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli
saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän
palkatta.
-- N:o 27... katsotaanpa... Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja
à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä
1:30.
-- Mitenkä sanoitte? -- huudahti Saara. -- Koko viikkosenko palkka ei
olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?
-- Ei teitä siihen kukaan pakoita, -- vastasi rahastonhoitaja
välinpitämättömästi -- höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä,
jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä
ja... kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo... tekee yhteensä... Jäätte
yhtiölle velkaa 15 centtiä.
Ympäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara
vielä ymmärtänyt kaikkia.
-- Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta
rasituksesta? -- kysyi hän kyynelsilmin.
-- Noudattakaa laitoksen sääntöjä... Neulokaa useampia pareja
päivässä... No, saamme kait antaa velan anteeksi... Seuraava, N:o 28!
Saara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän
katseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa
ansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään.
Hän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo
ihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas
raukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä
työtä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä,
etteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui
niin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän
kertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän
tahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.
Varhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä
sisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän
osoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen
hänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja
huusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:
-- Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin
vaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne.
Tiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät
pitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville
kunniallisille ihmisille...
Tarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi
sisään.
-- Ulos tuo mielipuoli! -- huusi hän kääntyen selin ja mennen
seuraavaan huoneesen.
Mutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen
keskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat
suuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan
miehiä päältään. Nousi ankara kahakka.
-- Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen
edessä, -- huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin
hän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten
huomasi hän kaikki olevan "all right." Oli vaan saanut muutamia
naarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle
ensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, -- kosto
oli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan
hänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella
Pekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat
työnsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista
työtä.
[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset
perustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin "The slave
girls of Chicago", ja Helen Campbell'in "The prisoners of Poverty".]