Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat
ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä
komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan;
luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.
-- Etkö lähde työhön, Pekka tänään? -- kysyivät he ohimennen.
-- Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka -- minulla on isosia vieraita.
Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät,
ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu
kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet
ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui
varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti
tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti
kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.
Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä
hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä
pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän
malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän
hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista
ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti
kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina
katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin,
josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti
hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin
ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte
puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin
lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään
vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja
ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.
Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän,
ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä
missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi
hyvä kahvin haju.
-- Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, -- kuuli
hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut
yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen
päivineen vuoteen eteen.
-- Nyt tulee kahvia vuoteelle, -- sanoi hän. -- Vaan ehkä tahdot ensin
pestä kasvosi, niin poistun siksi.
-- Ei sinun tarvitse. Pekka, -- sanoi Saara surullisena, hän muisti
äkkiä eilispäivän tapahtumat.
Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja
katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka
huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja
aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.
-- Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? -- kysyi hän.
-- Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, -- vastasi
Pekka. -- Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, -- lisäsi
hän.
Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä!
Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.
-- Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! --
vastasi hän hiljaa.
-- Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? -- kysyi hän hetkisen
kuluttua.
-- Olen ajatellut sitä koko yön, -- vastasi Pekka.
-- Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?
-- Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin
mahdollista, -- vastasi Saara.
-- No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua,
liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä
huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on
kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.
Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.
-- Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme
kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen,
soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin
sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu
välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon
hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on
ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä
kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.
-- En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka,
ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin
maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja
sanoi:
-- Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.
Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja
vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei
voinut olla nauramatta.
-- Niin, niin Pekka, -- sanoi hän. -- Mutta yksi asia täytyy sinun
luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. -- Ompelijatar Saara
-- ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään
muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään.
Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa
etsimään?