Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän
juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen
löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen
kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin
ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin
vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan
kirjoinensa ja raamattuinensa.
Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset
kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku
kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa
kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" -- sanoivat he hymyillen.
Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo
oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos
ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet,
ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli.
Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.
Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään
muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne
olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään
poliisia ei ollut lähiseudulla.
-- Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? -- sanoi yksi niistä ja tuli
lähemmäs.
Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.
Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi
pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.
-- Pekka! -- huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä
käsivarresta.
-- Pelasta minut! Pelasta minut!
Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset
kaksi alkoivat räyhätä.
-- Onko se vanha henttu maalta, Pekka? -- kysyivät he norjaksi.
Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.
-- Vie minut jonnekin, -- minne tahansa -- kuiskasi hän.
Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja
Saara jäivät yksin kadulle.
-- Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin
tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?
Kaikki pyöri Pekan päässä.
-- Kuinka Jumalan nimessä --
-- Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, -- sanoi Saara
tarttuen Pekan käsivarteen.
-- Asuntoni ei ole kaukana, -- sanoi Pekka. -- Eihän se ole sopiva
paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.
He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja
rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se
oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.
-- Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa
parempiin asuntoihin, -- sanoi Pekka.
Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä
maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut
seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin
pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä,
joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa
asunnossa.
-- Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, -- sanoi
Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, -- Mutta sinähän olet kelpolailla
kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!
-- Olen ollut, Pekka, en nyt enää, -- sanoi Saara, istuutuen vuoteen
syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin
virkaa. -- Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.
Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle
ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin
keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!...
Senlainen aasi!... Se oli juuri hänen moistansa"... Mutta kun Saara
kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:
-- Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa
tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet
kyllä saippuoimme... Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että
laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä.
Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa
kaikki rahaa... Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista
tapahtuvan?
-- Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.
-- Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?
-- Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun
tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi
Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.
Pekka istui laatikolla itkien.
-- Jumala häntä siunatkoon! -- sanoi hän.
Sitten vaikeni kaikki.
-- Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.
-- En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, -- vastasi Pekka -- Muurarin
täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun
ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme
puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä
eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.
-- Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, -- vastasi Saara. --
Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.
-- Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona,
kun sinä Saara, -- sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.
-- Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää
ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.
-- Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on
tarpeeksi vaatteita ylläni.
-- Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka
kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele,
että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse
tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku
hyvin ja luota minuun!
Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.
Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin
ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut
mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa?
Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin
uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen
viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää
itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se
kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän
istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin
sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului
meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.
-- Hiljaa, senkin lurjukset, -- kuului Pekan sanovan. -- Räyhäätte ja
meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla
sisällä nukkuu enkeli.
Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.
-- Varmaankin langennut, -- kuului vastaus, samalla askelet etenivät.
Sitten tuli aivan hiljaista.
-- Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?
Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat
hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi
himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.