Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän
hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne
hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin
pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet.
Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti
istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa
suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli
jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla
saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen.
Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse!
Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?
Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni
sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle
herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi
suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä.
Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen
ajoissa.
-- Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja
olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään
tulostani, -- sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.
Ovenvartija hymyili.
-- Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?
-- En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.
Ovenvartija soitti palvelijaa.
-- Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.
Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse
meni hän portaita.
Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven
suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti
halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.
Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän
vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta
ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein
iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä
pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa,
kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia
jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän
tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja,
jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus
suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla
ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut
vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan
ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan
oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi
suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään
ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa
kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.
-- Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, -- sanoi Saara hiljaa,
lähestyen häntä.
-- Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? -- huudahti Falk.
Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä
syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.
-- En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai
matkustaa, ja minä matkustin.
-- Minne matkustatte?
-- Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, -- vastasi
Saara lapsellisella avonaisuudella.
Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen
houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.
-- Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti
toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä
katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!
-- Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte
minulle, -- vastasi Saara. -- Olen uskonut teitä kaikessa.
-- Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa,
tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.
Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.
-- Ette sanoneet niin meillä ollessanne, -- vastasi hän katkerasti. --
Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?
-- Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin
menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene
pahentaa teidän...
-- Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä
kuin sielläkin, -- vastasi Saara. -- Mitä aijotte tehdä minulle? --
kysyi hän hetkisen kuluttua.
-- Tilaan teille huoneen täksi yöksi -- sanoi Falk -- ja
mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä
takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja
isänne teitä surevat.
Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.
-- Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, --
sanoi hän. -- Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle
mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.
-- Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! -- huudahti Falk
melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.
-- Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? -- kysyi
Saara läpitunkevin katsein.
-- Tarkoitin... oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?... Te olitte
ihastuttava... minä olen todellakin mieltynyt teihin...
-- Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta
ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne
naista. Hyi!
Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.
-- Te olette valehtelija! -- huudahti hän -- petturi, ilkeä konna!
Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta
tuleva?
Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja
riensi ulos ovesta.
Falk syöksyi ylös istuimeltaan -- Saara. Saara! Jumalan tähden! --
huusi hän.
Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla... Hän
riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi
toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan
tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä;
sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt
jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen.
Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti
esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se
ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.
Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja
kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä,
hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle
kadulle.