Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa
leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja
hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä
nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki
siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois
seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi,
tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa
ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. -- Tuuditteleidako jälleen
unelmiin? -- Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei
unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut
lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä.
Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle
ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja
sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.
Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan
innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän
raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. --
-- Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä,
oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.
Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa
puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi
hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän
lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina
uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat
matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian
kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle
matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan
mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen
nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt,
vaan uskoi kumminkin... Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin
arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa.
Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut,
että oli rakastunut häneen! -- Nainen kuuluu ainoastaan sille jota
rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte
rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi
häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen
luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä
kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin.
häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta,
päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää
tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai
piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä
ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä
elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli
vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut.
Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö
senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! -- Mutta onhan kukin
itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.
-- Saara, Saara -- kuului alhaalta -- Tule pian alas, tuo laastaria
Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.
Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää.
Todellisuus kutsui häntä.
Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet.
Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen
tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys
tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä
maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut
toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet
ehkä onnelliseksi! -- Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan
raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi
kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista!
Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi
päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.
-- Tuomas! -- kuiskasi hän -- ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!
Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei
koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä
kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi,
joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen
ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun
kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan
täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se
rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien
ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui
patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla
uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti
ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan
-- unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa
näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. --
Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen,
"inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka
osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin
vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.
Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.
-- Mikä kirja se on? -- kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta
Saaran kädestä.
Saara säikähtyi ja punehtui.
-- Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, -- sanoi hän.
-- Mutta sehän on romaani, -- sanoi Abraham.
-- Ehkä kyllä.
-- Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä,
että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja
epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä
hämmästytät minua, Saara.
Ei Saara vastannut.
-- Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, -- sanoi pappi, aukaisi
uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.
Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa
tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.
-- En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?
-- Päästä minut! -- huusi Saara, tultasäihkyvin silmin -- Päästä minut,
etkö kuule!... Oh Jumalani se palaa... palaa!
Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.
-- Rakkaani, -- sanoi hän, -- olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei
hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja
kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin
uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä
tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä
vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli
suuresti maailmallismielinen.
Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.
Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily
kasvoille.
-- Ei se taida olla niin vaarallista -- senlaista tapahtuu usein siinä
tilassa.
Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin,
jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.
Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? -- kysyi hän.
-- Pyörrytys? -- Niin hän pyörtyi tänään.
Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti
vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen
hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.
-- Luuletteko todellakin? -- sanoi hän -- Iisakki, -- poika?
He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi
ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.
-- Saara! -- huudahti hän häntä syleillen. -- Anna minulle anteeksi, en
voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!
Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää
sanomatta.
Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään!
Hän ymmärsi kaikki... Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt
Saaran rakastavan toista.
Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi
Jumalan siunausta?
Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja
koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja
hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi
lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen
armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?
Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä;
isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi.
Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää
jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen
saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta
vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja
romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja
lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan
vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.
Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta
hänen täytyi kestää loppuun asti.
Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.
-- Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää
omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!
Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta.
Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut
pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.
Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen
pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt.
Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!... Hänen
lapsensa!... Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä
hänen luoksensa.
Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin.
Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti
mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta.
Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen
kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän
kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän
kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti
sylinsä ja hymyili hänelle.
-- No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme
paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.
Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja
uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna
lyöntiin.
-- Elä lähesty, taikka lyön -- huusi hän.
Mykkänä tuijotti pappi häneen.
-- Sinä ulkokullattu konna! -- huusi hän voimatta kauemmin hillitä
itseänsä. -- Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä
kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani,
vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa
tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä
uuden...
Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven
ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa.
Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan,
että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin
voinut häntä hillitä.
Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.
Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen
ja katsoi vielä kerran ympärilleen.
-- Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!
Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan
ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän
suuteli ruusujaan.
-- Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!
Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois,
vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin
ei ihmisiä liikkunut. --
Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen
säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät
joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei
hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt
siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt
jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin
löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:
"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä
etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en
tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä
hänen antamaan anteeksi minulle.
Saara".
Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä,
kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:
Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!