Siis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen
vuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi
minuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä
vastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka
elää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin,
kuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä
ajatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi
kysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella
iloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella
hyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen
sentään hän oli! Sai matkustaa... matkustaa... vapaana ja huoletonna...
ja elää yksistään taiteelleen!
Yksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää
ajatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. "Saara, ken
se on?... Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin
jossakin Wisconsin seuduilla." -- Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat
muistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen,
kuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia,
neuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus
armosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa
ilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes
hautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus
hänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?
Jos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän,
hän rakastaisi häntä... saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen
kanssansa kautta maailman...
Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä.
Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?
-- Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? -- kysyi Falk.
Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin
kanssa puhuessaan.
-- Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, -- sanoi hän hiljaa. -- Jään
niin yksin.
Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli
surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. --
Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne
kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja
kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin
sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei
siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.
Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän.
Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä
olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui
vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli
hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan
ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.
-- Hyvästi Saara, -- sanoi hän ja astui hänen luoksensa.
Saara loi häneen selittämättömän katseen.
-- Saara! -- huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen
rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran,
kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella
nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä
kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten
kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi
ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään -- ei mitään. Miehensä tulla vaaputti
käytävässä.
-- Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme
jäähyväiset, -- sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet
silmät.
-- Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä.
Nyt olen virkeämpi, -- sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja
heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.
Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.
Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä.
Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän
ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat
ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan
uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan
istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle
lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen
kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei
kerran voinut toisin olla.