Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen
oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin
piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle
ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja
rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen
yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa
tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin
iloinen ja tyytyväinen! --
Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä.
Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui
ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon
herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu
kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa
housut kädessä ja huusi:
-- Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti
almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen
papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!
-- Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, -- sanoi
Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. -- Hän on maalari ja
majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.
-- Alttaritauluun, herra varjele! -- huudahti räätäli hullunkurisen
juhlallisena. -- Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte
Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin,
älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? -- Ja hän pyyhkäsi
tilkkuja alas tuolilta. -- Onhan tämä huone vähän yksinkertaista
laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä
sekä talleissa että seimissä, eikö totta?
Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.
-- Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne
sisään, -- sanoi hän -- pahempi on papinrouvan, vaikka hänen
ehdotuksensakin se oli.
-- Niin, sanokaappa sitä, -- sanoi räätäli. -- Voitteko käsittää,
että noin kaunis ja sorea -- eikö totta -- menee ja ottaa mieheksensä
nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se
rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun -- niin,
niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti
tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja
sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi.
Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. -- Räätäli puristi
sydämmellisesti Saaran kättä -- Ajatelkaappa, että hän tavallaan
on minun kasvatteeni! -- jatkoi puhelias räätäli maalarille. --
Tässä näette hänen oppi-isänsä. -- Hän osoitti kirjahyllyyn --
Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet
häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin,
satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet
ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa
voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.
-- Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.
-- Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen...
Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, -- sanoi hän maalarille. --
Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle.
Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.
-- Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.
-- On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan
lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan
vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.
-- Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki
toiset? -- kysyi maalari.
-- Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä
parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi
ja lukkari.
Maalari nauroi.
-- Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, --
sanoi hän.
-- Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa -- vastasi räätäli
-- Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä
taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita
katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina
ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia;
ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja
aaseja.
Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja
huusi:
-- Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.
Kristiina tarjosi kahvia.
-- Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä
itsekin... Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, -- huusi hän maalarille, joka
otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.
-- Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen
tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat -- vastasi
maalari.
-- Tekopyhyyden verhon -- niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut --
jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.
-- Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet,
näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan
tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.
Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli
unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi
taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan
puoleen.
-- Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan,
-- sanoi hän.
-- Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä
ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.
Maalari puhui räätälin kanssa.
-- Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta
olen puhunut -- sanoi Saara.
-- Kernaasti -- vastasi maalari tehden lähtöä.
-- Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan
yksinkertaiseksi -- sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi
hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä.
Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen
palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin
kerran alun tehtyäsi?
-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Saara -- mutta mieheni ei tiedä käynnistäni,
elkää siis puhuko siitä, Kasperi. -- Kyllä minä suuni lukitsen --
sanoi Kasperi. -- Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne... Häpeä,
että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi -- puhui
Kasperi oven sulkeutuessa. -- Paremmin olisi hänelle tuo maalari
sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.
-- Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa,
-- vastasi Kristiina.
-- No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se
pistää. -- -- --
Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen
ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä
makasi sairaana tuvassa.
-- Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.
-- Onko hän kuollut? -- kysyi maalari.
-- Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.
Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin
ilman sairaalle vahingolliseksi.
-- Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.
Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät,
kääntyivät heitä kohti.
-- Eipä nyt! -- -- vai pastoorska! -- huudahti sairas iloisesti. --
Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!
-- Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä -- sanoi Saara. -- Hän
on Chicagosta.
-- Chicagosta. Chicagosta!... varmaan olette tavannut Pekan?
-- Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.
Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa
toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.
-- Mikä teitä oikeastaan vaivaa? -- kysyi Saara osaaottavasti.
-- Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti
huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika
lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa... raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka
oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison
rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka
luulette?
-- Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus --
kuiskasi maalari Saaralle.
-- Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta
tulleen Jumalan lapsen -- jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun
tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä
lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa
että vanha isänsä ikävöi häntä.
Kyllä hän sen sanoisi.
-- Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, -- sanoi Saara.
Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi
ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.
-- Ihmeellisintä hänessä on tukka, -- sanoi maalari kotimatkalla. --
Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa
ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.
-- Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, -- sanoi
Saara. -- Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä
hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.