Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa.
Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin,
Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti
keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi
merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen
että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui
kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli
haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi
kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin
omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin
tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen
tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi
kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei
hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän
ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut
tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili
epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli
sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä
kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä,
mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö
hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa
koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset
oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin
käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan
maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että
sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.
Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt
senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista
järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine
silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan,
silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja
iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.
Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli
aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään
pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan
hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi
ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari
katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon
ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä.
Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen
osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän;
mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut
jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham
Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli
sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen
piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän
salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan
nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin
ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui
aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.
Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa,
kysyi hän äkkiä:
-- Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?
Falk punastui.
-- Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani
totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.
Saara tuli miettiväksi:
-- Mitä te sillä tarkoitatte?
-- Sydämmen uskontoa... useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä
mitä todellisuudessa ovat.
-- Oletteko luterilainen?
-- En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto,
joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.
-- Kertokaa minulle siitä!
-- Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot
vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin
uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet
auttamattomasti helvettiin.
Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.
-- Mutta mitä te oikeastaan uskotte? -- kysyi Saara.
-- Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi:
se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat
ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa
hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja
onnellisuuteen.
Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat
kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta
tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella
kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä
oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.
-- Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla
verellään? -- kysyi hän.
-- Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten
ymmärrä sitä.
Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä
opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.
Tämä tuli kuin ärjyaalto -- uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja
kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat
heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina
sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa
ajatuksiaan.
Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän
hengitti syvään.
-- Puhukaamme jostakin muusta -- sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa
itseänsä.
-- Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.