Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä
kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos -- pois,
nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut
pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka
ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän
havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä
tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen
ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä
aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen,
kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, -- vastauksia kaikille keksimilleen
kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin
taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin
paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti
silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte
Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.
-- Etkö sinä nuku. Saara... kuuli hän äänen vierestään.
-- En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni.
Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia -- vastasi Saara.
-- Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että
vaan yksi on tarpeellinen -- sanoi miehensä arvokkaasti.
Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara
vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän
hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen
selälleen ja vaipui haaveiluillansa.
-- Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.
-- Hyvin paljon, -- vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei
näkynyt kuinka hän punastui.
-- Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, -- sanoi pappi.
-- Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.
-- Luuletko hänen tulevan vielä tänne? --
-- En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.
-- Minut?
-- Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta
epäili rohkeneeko pyytää sitä.
-- No, sanoiko hän mitään sinusta? --
-- Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän
kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.
-- Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää
häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä
tuumaat?
-- Kyllä minun puolestani, -- vastasi Saara niin välinpitämättömästi,
kuin voi.
-- Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko
hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.
-- Ei, ei hän sitä sanonut.
Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi
täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä
sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara
ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt.
Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.
Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko
kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode
tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja
piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista.
-- Hän katsoi kelloa: -- vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen.
Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat
ja virkistäisi.
Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta
ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä
vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen
piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan
katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja
heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät
vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna
haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti
kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa.
Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle,
juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon.
Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa
päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova.
Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan
elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli
suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta
ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti
oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin
kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä
ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.
Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja
naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan.
Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin
hiukset hajallaan kuin merenneitosen.
Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä
käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi
tervehtien:
-- Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta
puhjennut ruusu.
-- Olen kylpenyt -- vastasi Saara yksinkertaisesti.
-- Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?
-- Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa -- vastasi Saara.
-- Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.
-- Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua
vierasvaraisuuteenne.
-- Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän
vierashuonettamme täällä viipyessänne.
-- Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi
erinomaisen mieluista, mutta...
-- Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, -- sanoi Saara -- mutta
meille se olisi erinomaisen hauskaa.
Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!
Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän
huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.
-- Se sopiikin mainiosti -- sanoi pastori -- minulla ei ole aikaa
ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne.
Tehän valmistelette alttaritaulua?
-- Niin, herra pastori.
-- Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? --
-- Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja
toisella puolla kansaa, -- vastasi maalari.
-- Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? -- jatkoi
pastori.
-- Se tulisi kansan sekaan -- vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata
pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.
Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi
sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa.
Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen.
Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.
Kotimatkalla sanoi hän:
-- Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin,
olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin
vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun
tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen
aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia.
Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena
tilustenhoitajana?
-- Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.
-- Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen
tulta, eikä tulikiveä. --
-- Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.
-- Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista.
Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille
antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä
maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?
Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään
kohtauksen vierashuoneessa.
-- Miksi sitä kysytte? -- sanoi hän.
-- Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.
-- Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa?
-- kysyi hän viattomasti.
-- Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru.
Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään
ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.
-- Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen
isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa
naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä
hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?
-- Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole -- vastasi Falk hetkisen
mietittyään -- mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa
henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.
Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin.
Punastui ja lisäsi luontevasti:
-- Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.
-- Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo
näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.
-- Poikkeammeko räätälissä, käymään? -- kysyi hän.