X.

Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli

aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine

nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine

metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja

suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

-- Kuinka kaunista! -- huudahti hän.

-- Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi -- vastasi Falk --

liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa... Maalarin täytyy

saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat,

että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin

puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu

päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin

laaja avaruus, kuten tämä.

-- Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa

veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes

pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti

väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Teillä on väriaistia -- sanoi hän. -- Te käsitätte maalaustaidetta.

Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat

roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän

olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

-- Oletteko te ollut Roomassa? -- kysyi Saara.

-- Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

-- Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa

-- pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku

raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

-- Ettekö koskaan ole matkustanut? -- kysyi hän.

-- En koskaan omaa kylää ulompana -- vastasi Saara syvään huoahtaen.

-- Vähä tiedän maailmastakin, -- jatkoi hän viattomasti -- sillä

vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Minä en ymmärrä teitä -- sanoi hän -- tarkoitatteko todellakin --

suoraan sanoakseni -- historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä?

Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

-- Useammat ovat senlaisia -- vastasi Saara.

-- Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! -- huudahti maalari

niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

-- Niin, eikö totta? -- Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän,

kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään

kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

-- Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat

-- sanoi maalari avomielisesti.

-- Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna

kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

-- Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta -- pyysi hän.

-- Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa --

sanoi Falk epätietoisena.

-- Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin

luoliin? -- kysyi Saara.

-- Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi -- sanoi

maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä.

Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä

suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme

käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt

alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä

hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa.

Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina:

Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä,

ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä

marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina

kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello... nämät nimet kiihoittavat

mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä,

ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat

nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa,

tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron

puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä -- se on mielikuvituksen leikkiä. --

Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö.

Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina

jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä

seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja

naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin

tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja

tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat

kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu.

Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka

oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä,

veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset

haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello.

Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät

vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun

lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena

lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä

tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden

muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme

raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä;

tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei

meillä ole kädessä Ariadnen kerää. -- Siellä on hirvittävän pimeää

ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään,

aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta

huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo

tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet

lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. --

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan

oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

-- Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret

silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän

joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

-- Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan

päässä.

-- Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? -- sanoi Falk. --

Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun

paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista

vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten

muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja

rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

-- Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

-- Iloko syntiä? -- huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. --

Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian

hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko

aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi

iloisena ollessanne, kuin surullisena?... Arvatkaappa mitä eräs lääkäri

minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän

häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja

valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen

huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla

tuulella ja valittavat kaikkia.

-- Hyi, nyt te olette häijy -- sanoi Saara, mutta ei voinut olla

nauramatta.

-- Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä -- vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman

mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi

alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi

itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

-- Kertokaa enemmän Italiasta -- pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista,

huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista:

laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista

loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta

yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka

kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä

ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista

palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen

surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka

ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

-- Kello on jo yli kuuden -- huudahti hän -- ja minä olen unohtanut

illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

-- No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö

illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän.

-- Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

-- Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

-- Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja... ei se oli

pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä

sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

-- Etsikäämme suojaa katakombeista -- vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan

raitista ilmaa.

-- Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin

pyrkivän naisen.

-- Ken tietää mitä minä oikeastaan olen -- vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

-- Kun kerran tulen liikkeelle -- edistyn nopeasti.

-- Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen

teille yhden kysymyksen -- sanoi Falk. -- Te olette käyttäneet sitä

oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle

joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä -- muutamia luonteenomaisia

kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne

kuvatuksi.

-- Oh -- mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, --

vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, -- mutta

sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne.

-- lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin

myöntymään. -- Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat

erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

-- Oletteko nähnyt isääni? -- kysyi Saara.

-- En, missäpä olisin hänet nähnyt?

-- Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että

minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä...

-- Riittää, riittää!... Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia

henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

-- Kyllä, jos vaan saan tulla... kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen

räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on

omat syyni tähän.

-- Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla

samanlaisia -- ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

-- Tulette myöhään -- sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta.

Katsoi sitte kelloa ja sanoi: -- Saara, kello on seitsemän.

-- Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin

-- vastasi Saara.

Katakombeihin? -- ihmetteli pastori.

-- Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa --

sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

-- Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin -- sanoi Saara. --

Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen

astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

-- Suokaa anteeksi hetkiseksi -- sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin

kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan

miehensä askelet takanaan.

-- Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun

tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi

oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se

miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen

ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin

sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.