Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa,
niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja
puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.
Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä
aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä... Onnellinenko? Hän
pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt
hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan
unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen
kanssa?
Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä
ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään
jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia.
Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli
joksikin maailmassa.
Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että
hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen
rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset
pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan
tahtoa vastaan.
Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä
rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.
Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut
juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika
tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän
koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen
omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja
apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä
ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen
päähänsäkään.
Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja
aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä
kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä
päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä
kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka
säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka
intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.
Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa
sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja
zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia
juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä
kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten
kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos
koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja
ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä
nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi
virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse
muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat,
uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.
Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun.
Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja
tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja
kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän
niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä... Ja Pekka,
hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle.
Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä
tulisi jotakin.
Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä
suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle
näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti
olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä,
vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat,
lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan
kesätakkiin.
-- Anteeksi, neitini, -- sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen
luoksi -- olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen
ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs
piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin
puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin
pikkusen.
Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.
-- Vaan muutama minuutti, -- sanoi maalari ja riensi
piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.
-- Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle... kas niin... nyt on
hyvin... Heti paikalla lopetan.
Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille
piirustussäiliö kädessä.
-- Nyt saatte nähdä, neiti...
-- En minä ole neiti; minä olen naimisessa.
-- Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.
-- Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila -- vastasi
Saara.
-- Vai niin; sehän sopii mainiosti -- jatkoi maalari. -- Olen juuri
aikonutkin käydä pastorin luona.
-- Tehkää hyvin ja astukaa sisään.
-- Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se
teistä, näköinen?
Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi
ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä
olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui
pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.
-- Onko tämä olevinaan minun leninkini? -- kysyi hän veitikkamaisesti.
-- Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia -- vastasi maalari, joka
huomasi Saaran olevan mielissään, -- ja todellakaan ei leninkinne malli
tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.
Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän
tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja
samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli
ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.
-- Te olette maalari? -- sanoi hän.
-- Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan,
tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla
tervehtääkseni muutamia sukulaisia.
-- Olette valinneet Lännen?
-- Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin
ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis
Lakessa, herra pastori -- minulla on luultavasti kunnia puhua herra
pastorin kanssa -- siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni
on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan
puistoineen.
-- Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? -- kysyi
pastori.
-- Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja
kummastuttavan tietämättömältä.
-- Mitä sillä, tarkoitatte? -- kysyi pastori ankarasti.
-- Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla.
Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia
harrastuksiakaan.
-- Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista,
-- vastasi pastori -- mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin
laimiinlyövät.
Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat
sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.
-- Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi -- sanoi hän kääntääksensä
puhetta toiseen suuntaan.
-- Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin -- vastasi pastori
-- ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti
muassanne.
-- Kiitos ja kunnia sille rippikoululle -- ajatteli Falk.
-- Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän
kernaasti tulla kanssanne -- jatkoi pappi.
No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento.
Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei
voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.
-- Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi
pyydetty -- sanoi maalari. -- Kumminkin olisin sangen kiitollinen
oppaasta, ken se sitte olisikin.
-- Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi -- sanoi pastori -- Ovathan
puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan
työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!
Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen
puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.
-- Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan
millä kannalla kristillisyys siellä on? -- jatkoi pappi -- Rehoittaako
epäusko voimakkaana?
-- Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa,
Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista -- vastasi maalari.
-- Vai niin, vai olette paljon matkustellut -- sanoi pastori. Suurissa
Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja
tehdään suuria rikoksia?
-- Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, -- vastasi
maalari. -- Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.
-- Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki -- lisäsi
pappi. -- Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?
-- Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, -- vastasi
maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian
avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi
pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää
hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista,
Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.
Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui
päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli
somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut
näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu
kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli
hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua
olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja
yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin,
kuin omaseurakuntalaisiin.
Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.
-- Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä
iltapäivällä kävelymatkalle, -- sanoi pastori ensi paussin syntyessä.
-- Aivan kernaasti -- vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän
tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan.
Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat
ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin
suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä
eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä
lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä ... niin,
minne ... ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli
imeä kuiville hänen sydänverensä.
Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa
kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat
ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.