Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa
häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä
päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä
erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja
hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan
pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein
ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui
ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä
auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä.
Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat
piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen
vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä
polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja
sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin
värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen
kaipaukseen.
Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi
vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen-
ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean
kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta
sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.
Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi
mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta,
ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo
mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; -- Sittemmin tuli
hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa
neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi
jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.
Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä
ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle,
uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät
joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä
ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan
käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden
todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen
talonpojan suureksi omissa silmissään.
Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori
mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara
huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä
vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen
onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä
ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla
oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja
uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen,
armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin
asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.
Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja
kutoi sukkaa.
-- Istu Saara -- sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.
Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.
-- Saara lapseni, -- sanoi hän -- sinä olet nyt tullut siihen ikään,
että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala
onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme
uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt
sinun kättäsi ja sydäntäsi.
-- Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia -- lisäsi
äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.
Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti
taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.
-- Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama -- jatkoi isä --
ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää
nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan
syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta
avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden,
saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.
Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako?
Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti
Saaraan. Hän loi katseensa maahan.
Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä
vastaan -- sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat
eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme
rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa,
kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä
pelastaa.
Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi -- sanoi äiti, joka katseli
asiaa käytännölliseltä puolelta -- tulet ikäänkuin äidiksi koko
kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat
lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun
asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit
asiasta?
Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät
täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. -- Äiti otaksui tämän
kielloksi ja sai ankaran näön.
-- Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa.
Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi
asian sillä oleman selvän.
-- Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, -- sanoi
isä -- varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että
hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä... Nyt tiedät, Saara,
mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.
Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän
voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät
nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys
herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä.
Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle
valinneet. Naimiseen!... Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin
oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi
hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan
sairaan naisen silmiä, suuta, poskia... mutta naimiseen oikean miehen
kanssa, se oli aivan toista.
Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän
kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se
Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä
alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso...
Papinrouvaksi!... Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä.
Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän
häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona
istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta
paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen
huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se
oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.
Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen
pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut
enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä
sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?
Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt,
mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan
tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin
vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin
hän... Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan,
missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa,
omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa
verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi!
Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen.
Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen
kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. --
Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin
alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran
piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän
äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.
Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä,
ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi,
rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen
lauseilla.
Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen
huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva
miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:
-- Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä
myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?
Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta
kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli
otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä
sanoa.
-- Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme -- sanoi hän
vihdoinkin.
Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin
eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän
ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat
onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:
-- Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!
Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti
oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui
taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin
täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa
talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.
Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli
hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa
kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli
se edes hyvä -- hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta
asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti
Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä
päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.
Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään
Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta
piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja
pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan.
Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti
kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli
tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.