Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta
katsellessaan?
Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän
näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita.
Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt
häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä
oli poikasessa.
Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis,
mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan
sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät
he enää ystäviksi tulleet.
Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he
vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli
tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen
piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa
saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta
juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui
matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat
tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni
tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan
voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja
rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä,
äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan
sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa
Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana
taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat
sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi
leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat
miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa
maahan heitettyään.
Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala
oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt.
Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen
herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti
siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja
tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!... Nyt oli hän toisen oma
ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin... Saara
oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi.
Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta,
ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut
kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan
sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu,
muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui... Tytärhän eli
alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle
antanut?
Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka,
oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.