Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli
koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan
tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut
eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat
naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä
luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit
olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet
ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli
solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin
kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit
ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.
Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista,
vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka
ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti
karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi
päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa
hyväksyttiin yksimielisesti.
Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt
etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli
vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat
myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty
selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään.
Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta
illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi
kova pakkanen.
Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko
myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen
rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen
peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni
lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen
ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet
villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän
oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut.
Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta
ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat
hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se
tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä
kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni
hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko
se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen
napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se
oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!
Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin
käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät
siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä
oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.
Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen
saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista
naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli
lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin
lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin
lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle.
Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea
aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.
-- Katsokaa mitä olen löytänyt, -- sanoi isä astuen sisään. Ääni
värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut
ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin -- Täyttäkää
heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa
ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä
olevan hengissä... Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle,
anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole
vahingoittuneet.
Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse
viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua
lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän
poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin
kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä,
sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.
Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin
itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan
korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven
raossa kuuli hän isän rukoilevan:
-- Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise
minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden
syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!
Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden
syntejä!... Mitä hän tarkoitti?
Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua
maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan
puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen
parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta
heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti.
Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous
olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada
tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen
nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren
vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät
ummistettuina.
Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä
eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen
ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä,
lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen
itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret,
siniset silmänsä:
-- Saara -- huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä,
suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen
Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi
seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma
nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään
avonaisesta akkunasta ja pakeni.
Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin
hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle
ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta,
oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut
vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa
suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö
tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa
silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi,
senlainen suudelma!... yksi ainoa senlainen suudelma!
Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää
ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa
ja turvansa!... Mikä salaisuus!... Hän oli huutanut "Saara!" Se oli
häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei
suinkaan häntä sen mukaan...?
Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan,
Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota
naista; rakasti vieläkin... Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä
rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti
toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä...? Ei, ei, ei asia
voinut olla niin.
Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä
syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti,
mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla
väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.
-- Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet,
jonka jo kuolleeksi luulimme, -- sanoi hän päivällispöydässä. Sitten
rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui
kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä,
lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä
oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!
Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni
katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut
oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti
tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja
rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen
voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui,
kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he
puhuivat mitättömistä asioista.
Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä
tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän
eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja
katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa
maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.
Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun
uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran
lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli
nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,... ei, hän muisti sen
aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen?
Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?
Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?
-- Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään
selvitystä arvoitukseensa.
Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:
-- Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?
-- He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat
muuttaa -- sanoi isä tyyneesti -- Luultavasti ensi viikon loppuun.
-- Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, -- sanoi äiti, mutta onhan
aina enemmän vaivaa niin monesta.
-- Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, -- sanoi isä ja meni
ulos.
Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa
kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti
kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei
hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt
itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei
sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.
Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran
Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi.
Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä
poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina,
mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.
Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä.
Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger
Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona
lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli
isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja
rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja
kotiaskareet.