V.

Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut

häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli

ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan

isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki

isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille

kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi

siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä

Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi

häntä, kuin kekäleen tulesta. -- Sitten oli hän mennyt Pekan isän

luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

-- Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran

nuhteessa, -- sanoi Saaran isä -- Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä

rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

-- Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä

paadutti enemmän.

-- Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman

lasten parissa, -- jatkoi Haakon Holte.

-- En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran

-- vastasi hän nöyrästi.

-- Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! -- huoahti Saaran

isä.

-- Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin

minulle ja pojalleni! -- sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. --

Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli --.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli

jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain

toista. Kun vanha pappi -- sanottiin että hän nyt viimekerran, piti

rippikoulua -- kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala

suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa

uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi

turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän

oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut.

Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli

turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt

toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin

lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket

kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne

vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja

murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala

varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta

mieltään. Kun lapsellisuutensa -- olihan hän vasta kuudentoista vuotias

-- vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin

kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja

rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen,

värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö

toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina

aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin

vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä

ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin

huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin

saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella

kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti

yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi

hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat

kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin

maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti

Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että

monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi

kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta.

Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle

vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota

vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi

hän olisi saattaessaan hänelle surua! -- Koulumestarikin piti Saaralle

puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis

ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen

olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten

uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes

kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet,

mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset

silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset

huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän

hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet

terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja

kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt

selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on

tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt

ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä.

Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen

sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären

istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo

perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin

hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen

laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja

järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin

ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin

hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan,

neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen

saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat

nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli

naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut.

Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa

henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle.

Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja

ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli

yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun

äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä

tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita,

ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat

viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta

ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina,

päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä

lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli

kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa

hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän

käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei

hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä

hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä

levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.