Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä
ripillepääseminen.
Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival
on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee
viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen,
tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein
ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta
taival -- sen ohi on ensin päästävä.
Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja
ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia
kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä
voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan
rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle
maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei
pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä
ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet
niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin
ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä
tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.
Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen,
tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus
pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa
on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret
kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin
he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on
tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä;
yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan
palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen
uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat.
Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen
sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa
pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat
mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä,
ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa
kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.
Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt
rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta
uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä
väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen
uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan.
Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin
saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä... Siihen ei Pekka voinut
lannistua.
Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja
Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen
poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän
parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.
-- Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani
koulumestarin luokse, isä -- sanoi hän.
Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis
kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut
mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten
silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi
hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin
huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli
käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä
ehdolla oli Pekka tullut.
-- Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa
hänet rippikouluun pyrkiväksi -- sanoi isä -- Tahdot kai hänen edukseen
lausua muutaman hyvän sanan -- lisäsi hän hiljemmin.
Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä.
Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen
muka seinällä riippuvaa karttaa.
Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:
-- Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon,
ansaitun ja selvän.
Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi
huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän
väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli
todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi
sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.
-- Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä -- sanoi isä
kotimatkalla iloissaan. -- Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän
etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.
He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;
"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on
pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään
syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita
kiusaukseen."
Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi
kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän
aukaissut, hän hyppäsi sen yli.
Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia
rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja
ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja
nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari
yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.
Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne,
samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja
selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena,
päästi Pekka hänet.
-- Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! -- kirkui
hän ja juoksi pois.
Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli
todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa
olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei
kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja
koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä.
Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi
ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän
oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua
tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli
siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa.
Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. --
Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää
ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja
luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja
äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää,
mutta ei muuta.
-- Elä säikähdy, Saara! -- Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen
todella -- kuuli hän ulkoa sanottavan. -- Tahdoin vaan sanoa sinulle
jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän
minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin -- täällä minua
vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon.
Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!
Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka
pakeni toisen kerran.