III.

Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin

syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän

myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina

jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan

viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina

uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria

halutti purkaa, vihaansa.

Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa

huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.

Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli

kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi

ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen

vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin

kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja

useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja

toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä

päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän

takanansa jotain rahinaa.

Hän jähmettyi pelästyksestä -- siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina

ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.

-- Sinä Pekka? ihmetteli Saara. -- Kuinka pelästytit minua!

-- Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara -- sanoi Pekka painuneella

äänellä.

-- Matkustatko pois?

-- Matkustan.

-- Minne?

-- En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.

-- Kuka sinua nyt on lyönyt?

-- Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä

sen kotona.

-- Mitä olet sitte tehnyt.

-- Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut

kuoliaaksi. -- Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä

ilmassa, kuin puolustuksekseen -- Annas jahka tulen suureksi ja

väkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.

Pekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.

-- Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka -- sanoi Saara.

-- Sitähän kuvittelee opettajakin meille, -- sanoi Pekka pilkalla. --

Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?

Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin

sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen

viisauden ilmoitti hän Pekalle.

-- On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä

-- vastasi Pekka. -- Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä

muista! Saara peräytyi kauhistuneena.

-- Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? --

-- Se on yhdentekevää, -- vastasi Pekka.

-- Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla

siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa

koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. --

Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka

istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.

-- Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt -- jatkoi

hän. -- Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan

kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti

uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin

meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:

Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.

-- Mitä aijot tehdä? -- kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine

silmineen.

-- Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, --

vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.

-- Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.

-- Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla

sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.

-- Onko isäsi aina paha sinulle? -- kysyi Saara ja mieleensä johtui

oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään

ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.

-- Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään -- vastasi Pekka, ikäänkuin

olisi se luonnollisin asia maailmassa -- Kuulin koulumestarin sanovan

isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä

pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät,

sillä minä menen pois, minä.

-- Mutta minne sinä menet, Pekka?

-- Ulos avaraan maailmaan, -- vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä

pilviä. -- Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen

suureksi, tulen takaisin.

Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä

tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista

maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.

-- Mutta missä aijot olla yötä Pekka -- kysyi hän vihdoin.

-- Enkö saa mennä teidän latoon? -- sanoi Pekka.

-- Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.

Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen,

kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?

-- Mutta mistä saan ruokaa? -- kysyi Saara.

-- Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, -- vastasi Pekka.

Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen,

joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, -- ei henkensä,

vaan nahkansa -- hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa,

jottei nälkään nääntyisi. -- Hän hiipisi paikalle -- satojen silmien

vakoillessa. Kas se olisi jotain se!

Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä

makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien

lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi

katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, -- --

sitten vähän lujempaa: Pekka -- syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin

kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; -- Robinson Crusoe nukkui

rauhallisesti.

Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa

vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista

ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat

ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä;

Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä.

Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän

kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki

kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut

nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.

Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin

Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti

itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito

kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.

-- Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa -- sanoi

Pekka, leipää pureskellessaan -- kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.

-- Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, -- hengessä näki Saara

Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija

kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.

-- Sinua en lyö koskaan -- vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun

viimeinen leivän muru katosi. -- Nyt menen joelle uimaan ja sitte

lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!

Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen.

Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta -- olihan

hän auttanut häntä yli rajan -- vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä

kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.

Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten"

pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei

hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!

Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun

kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui

pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä

halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa

pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa

kysellä Pekkaa:

-- Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo

ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan,

niin -- Hän purskahti itkuun -- Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä

poika.

Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli

Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan

oli hyväksi nähnyt j.n.e.

Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät,

siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on,

että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi

murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla

eikä hyvällä oikealle tielle.

Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa

pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena

rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.

Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi.

Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui

helvettiin.

Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi

hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili,

että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.

Pekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä

etsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan

alta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin.

Isä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan

sulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.

-- Pekka, Pekka, rakas poikani! -- sano: hän. -- Et voi aavistaa kuinka

olen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! -- Pääset koko koulusta, jos vaan

tulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en

koskaan: Tule nyt!

Pekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi

kädessä.

Asian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan

esimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo

käydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan

ja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän

ihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja

maitoa.

Pekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän

koskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja

ahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.

Koko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli

koulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja

antaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta

lastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui

hänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti

hän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla

lyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. "Pää poikki!"

kuului ankara tuomio.

Sen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan

näki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli

vähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui

suonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan.

Koulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui

tukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo

oikeastaan aikoi?

-- Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka -- sanoi koulumestari

vihdoin.

Kyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.

-- Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä

Pekka oli koskaan kuullut.

-- En -- vastasi Pekka,

-- Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat -- sanoi koulumestari --

joskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.

Hän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella

kädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä

ollut kyynelet silmissä.

-- Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan,

-- sanoi hän ystävällisesti. -- Unohdamme kaikki vanhat rettelöt,

emmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!

Mitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi

ja ystävällisiksi?... Isä... koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä

kirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää

olisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän

olisi ollut vähältä tukehtua.

-- Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte -- sanoi

koulumestari hymyillen. -- Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?

Samana iltana sanoi Pekka isälleen:

-- Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.

-- Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa

koulumestarilla ja papilla -- sanoi isä.

Pekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän

koulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia

lurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut

paperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja

koulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta

oppilaasta.

Kului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että

Pekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla

täytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta

katkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä

asioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo

laukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä

siihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli

kädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa.

Tätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina

asiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön.

Koulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän

meni Pekan luo.

-- Onko vanha Aatami taaskin palannut -- kysyi hän. -- Luuletko

rangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus

säännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.

Ja koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu

uudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä

kaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli

kolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa

uhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä

terävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa

valloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että

luokkahuone kajahteli:

-- En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!

Paiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi

ulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima

maailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi

vaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin

hoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.

Pekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea

mikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä

tuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta,

ne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä

kukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä

enemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä,

hauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä

kirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja

Rebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. "Suuret keksinnöt"

monine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että

myöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.

Jospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista!

Mutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun

ei ollut.