Saara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia
tanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger
Tanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria
ja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona,
utelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun
hedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät
säteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat
sanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. -- Eihän hänen tarvinnut
niistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan
ei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa
tarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.
Kuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan
astui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi?
Vuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet
vuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan
äidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi
jotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen
puiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän
juoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa.
Mutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena
katseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli
sen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista.
Sieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan
ylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.
Saaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää
ja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja
kirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin
saatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki
lauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen
tunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen
kanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.
Ja hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa,
hän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi
kotiin. -- Miksi tulet näin myöhään? --
Kauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen
avaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille
annettiin ensin.
Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi.
Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka
ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan
mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan.
Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus
kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa
koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella
koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.
Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara
taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku
ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara
oli ohitse.
Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä
ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli
itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut
Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni,
pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli
hänen liioittelevan -- mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.
Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista.
Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen
maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä
salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä
iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä
kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle.
Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui
toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä,
ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.
Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään
puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa,
että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että
kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista
onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin
vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni
jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.
Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi
hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi
paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui
lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan
ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja
linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan
toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa,
räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle
kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän
painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja
hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa,
joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.
"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän
kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei
hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan...
Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.
Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen
laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein
tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi
häneen takaisin.
-- No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut
kuolemasta ilmestyskirjassa?
Saara punastui.
-- Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään
kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.
Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko
paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta
olihan se selvä tuntomerkki.
-- Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.
-- Se oli lähetyssanomassa, -- vastasi Saara:
-- Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin
ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. -- puhkesi räätäli sanoiksi.
Vaimo ja lapset nauroivat.
-- Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat
peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä
hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon
hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat.
Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen,
mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt
piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa
roskassa.
-- Kasperi, Kasperi! -- varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.
-- Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla
hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! -- Ja sitte teet sinä
näin: tra la la la -- Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin
muassaan.
Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian
tukalaksi.
-- Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan -- sanoi vaimo.
-- Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.
-- Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että
tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus
estää heille ainakin sarvia kasvamasta.