I.

Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin

joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.

Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä

sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että

lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla;

vieraat koristivat jäykkinä seinuksia -- milloin eivät veisanneet

pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja

naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen

autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle

tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva

miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii

ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään

aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle

otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on

paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen

kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai

niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi

häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.

Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa,

korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien

vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä

napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita

hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut

muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista.

Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta,

joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi

voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja

tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen

kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea

ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat

tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen,

silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä

piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli

katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte

oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja

uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat

tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen,

jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona

tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt

itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.

Hänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä.

Heti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä

välinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli

tuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti.

Tuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli

hänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen

luonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen

velvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho

oli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta

todellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät

häntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää.

Tutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut

tehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä

perusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän

samaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja

katsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän

itse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat,

sillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti

kellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli

siveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.

Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri

tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä,

ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he

syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin

kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla

ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia;

kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman

lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen

askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha

ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet

kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa

maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja

ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia"

ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että

"maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne

kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja

heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne

heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä,

tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat.

Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! -- Veri

syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.

Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen

oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit

ja nuhteet -- -- ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen

kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan.

Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja

pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin

nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara

voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan

myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä

vuoksi.

Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu-

ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille.

Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä

päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa

ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän

koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka

nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja

lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen

kyyneleet pidätetyksi.

Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne

alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan

päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä

tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta

moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin

pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei

sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa

tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina

ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä

alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman

jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa

täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.

Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai

hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli

kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi

varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut

minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta

sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän

kuolisi?

Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi

hänet mielellään pitää.

Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa

hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään

turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän

pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein

pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä

päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan

ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti

röhkiessä: röh, röh, röh! -- Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt

akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi

taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt

lakanaa -- sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa

heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että

äitikin taisi nauraa.

Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut

tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne

tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä

oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa

ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei,

paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.

Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka

iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli

kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja

hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.

Vallan toista kuin katekismus.

Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa.

Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!

Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan

norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja

jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty.

Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja

saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla

saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi

ottamasta ylös mitä tielle sattuu.

Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan

matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha

talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin

hullunkurisesti.

Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli

koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:

-- Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö

vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat

tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?

Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei

koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli

äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon

vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt.

Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus

etsiä kotimatkalla.

Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut

olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja

viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän

tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä

päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:

-- Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!

Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.

-- Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.

Poikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan

hän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta

sisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.

-- Haluttaakos polska tänään -- kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään.

Samassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa,

Pitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.

-- Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, -- sanoi hän.

Mutta ken on tämä pieni tyttönen?

-- Se on Saara.

-- Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta

tehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?

Saara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu,

mutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.

-- Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni,

raitis, iloinen tyttö; -- sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.

-- Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.

Ja taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.

-- Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? -- kysyi poika.

Nyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:

-- Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?

-- Kenkäni ovat rikkinäiset.

-- Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden

hienojen naisten rinnalle. --

-- Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly,

äiti on jo kaatanut puuron vatiin.

Saara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:

-- Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.

Se oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän

uskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin

sanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi,

mutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut,

vaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos

hänkin joutuisi helvettiin?

-- Tulet myöhään tänään, Saara, -- sanoi äiti. -- Ethän ole minnekkään

välillä poikennut?

-- En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan -- vastasi Saara.

Kas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin

helvettiin. --

Kiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi.

Kotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen

asuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi

hän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja

metsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän

piti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin

ihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari

kertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän

sanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei

ollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.

Kaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia

jaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu

kahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala

ja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne

taistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa,

hauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet

kiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo

hauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen

ja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus,

kirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa

ja rukoilemassa.

Täällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan.

Mutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat

autuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan

hänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei

siis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän

kiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli

inhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara

huokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon

ja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät

tykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili

kummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti,

melkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli

kaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät.

Ne tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän

katkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.