Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä
päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita,
ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen
jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.
Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja
niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen
elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset
sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja
lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat
käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.
Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä
suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan
jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä
pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin
vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia
vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein
tavallisimpiin.
Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle
Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä
vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli
kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka
hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti
hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta
ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili
vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja
vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat,
hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä
hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä
kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät
tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin
joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja
nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista,
tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa
onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa
itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä
ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther
heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin
suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin
mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin
pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä
siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen
varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan
tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät,
että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli
hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä
ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut
läsnäolonsa rasittavan tätä.
Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän
lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli
kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko
seutu oli lumen peitossa.
Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen
häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.
Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan
mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat
syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta
ajatuksesta toiseen.
Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila
arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja
hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla
kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.
Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän
puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä
omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta,
sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja
välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä
enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa
onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän
ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! -- Tiedän sen, kuten tiedän
paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on
vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon.
-- Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö
hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa
rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä
salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin,
tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että
poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.
Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi
kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti
liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin
vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.
Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon
jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että
ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu
joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui
sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan
huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla.
Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon
portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli
ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut
palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.
Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. -- Onko se
mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä
silmänräpäystäkään. -- Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki
asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle
jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies,
jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli
käynyt hänelle niin mieleiseksi.
Kun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan,
jonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota
ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin
usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus,
ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja
murhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa,
kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse,
olivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet
niiden välistä ulos.
Kun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut,
nousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja
kaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin,
eikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli
sama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli
kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.
Mitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.
-- Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein
levollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. --
Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.
Tuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin
sekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja
välinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti
hänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies.
Hän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli
rikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi
hänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin
vakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen
puolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän
kiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo
matkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi
esittää miehen puolustukseksi amtmannille.
Kun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä
hiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi
innokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman
kerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja
vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen
puolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt
mitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua
loppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän
saattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa
tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa
häviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut
tehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi
tapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.
Werther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi
aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin
amtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun,
astui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa
tuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun
kerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!
Kuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme
eräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja
joka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:
"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole
pelastettavissa."
Wertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli
amtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli
huomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään
vastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo
kaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin
tuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin
olemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.
Hänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä
ilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:
"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän
on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle
oikeutta."
Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat
Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin
katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert
rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen
hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman
rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa
saataisiin poistumaan. -- Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden,
sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen
suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen
käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään
huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. -- Lotte
oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen;
ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen
puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän
keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.
Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli
sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä
syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä
syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi
todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko
tekoa.
Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä,
mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli
muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja
virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi
hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut
häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella,
jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen
kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän
intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli
aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman
mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä
rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän
häiritsi.
Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta
rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen
elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka
liitämme tähän.
_12 p. jouluk._
"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat
olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se
tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sisäistä
outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi
minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja
epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."
"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut
leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki
purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten
oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli
peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa
vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara
laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä
merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden
pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi
edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea
kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja
hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani
ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen
meno! Oh! -- etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista
tuskistasi! -- Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen!
Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni
tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö
joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun
surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran
erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet
muutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että
tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan
ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta
tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni
auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja
kunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itseäni, sillä rohkenen
kuolla. -- Olisin --. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää
puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin
pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."
_14 p. jouluk._
"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis
olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko
kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? -- Mutta mitä noista
vakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne,
jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden
voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen,
pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna,
ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin;
silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko
rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella
noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja minä olen mennyttä! Aistini
hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni
uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla
hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."
Päätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä
syvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten
luokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana
ja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei
se saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi
tehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä
päättäväisyydellä.
Hänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä
paperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu
kirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa
joukosta:
"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan
pusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani."
"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis
tämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella
puolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme
näkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä,
mistä ei tiedä mitään varmaa!"
Lopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja
läheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui
peruuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen
kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.