"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani.
Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan
mieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne;
ainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin
kun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä.
Sekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään
vielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan
tarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja
kaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että
hän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä
kaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy
olleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä,
joille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni!
Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!"
Mitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen
tunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä
rohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme
hänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman
käsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään
hänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.
Sen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa
saadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi,
tapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän
kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein
mahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä
ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti
oli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina
oli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa
todistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.
Samana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen
ystävälleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli hän illalla
tervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia
leluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi.
Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin
ihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja
hän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja
omenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä
hämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein
hyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. -- Ja mitä te
sitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla?
kuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on
jouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa
osansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hykähti.
-- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä
oman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther
käänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa
mutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan,
mihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla
kysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei,
Lotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! -- Miksi niin?
vastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään
meitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla
tuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen,
mikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä
kädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne,
kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä!
Olkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka
ei voi muuta kuin sääliä teitä. -- Werther kiristeli hampaitaan ja
katsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. -- Mutta
tyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että
petätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi
juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin,
toisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada
minut tekee halunne niin kiihkeäksi. -- Werther veti kätensä hänen
kädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. -- Viisaasti
puhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon?
Oivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte.
Ja eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka
tyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos
kumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo
kauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän
sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne
hiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi.
Etsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa
sitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. --
Tuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja
suosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa
hetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. -- Luvatkaa
nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! --
Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He
sanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin
ja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella
jostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin,
samoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista,
jotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä
olivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka
Wertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä,
mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa
toivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein
ruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä.
Albert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä
vain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.
Hän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle
valkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti
siellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli
kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta
vuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista
ajoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista.
Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana
aamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.
Maanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän
kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen
tavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka
julkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee,
milloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.
"Se on siis päätetty, Lotte, minä kuolen, ja kirjoitan ilman
vähintäkään romanttista liioittelua, ihan tyynesti tämän, kirjoitan
saman päivän aamuna, jona viimeisen kerran olen näkevä sinut. Kun luet
tämän, rakas, peittää jo haudan kylmä multa sen levottoman ja
onnettoman jäykenneet jäännökset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tiedä
sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielensä
askaroida sinussa. Viimeinen yöni oli kamala, mutta oi, se oli myöskin
terveellinen yö minulle. Se se on tehnyt päätökseni varmaksi ja
lujaksi: minä kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa
peloittavan kiihtyneinä, riistäydyin erilleni sinusta, kun kaikki
tunkemalla tunki sydämeeni, ja kun koko kamalassa kylmyydessään selkeni
eteeni ja kouristi mieltäni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin
olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heittäysin
polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sinä soit minulle katkerain
kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet
aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja
kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: minä kuolen! Laskeuduin
nukkumaan, ja nyt aamulla, kun herään ja olen tyyni, on sydämessäni yhä
lujana ja vahvana tuo: minä kuolen! -- Tämä ei ole epätoivoa, tämä on
varmuutta siitä, että nyt olen kestänyt loppuun ja että uhraan itseni
sinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sitä? Yhden meistä kolmesta
täytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla minä! Oi rakas, tätä raadeltua
sydäntäni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi!
-- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana
nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylös
laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli
laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni
aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki näkyy niin elävänä
edessäni." --
Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sisään ja
pukeutuessaan sanoi hänelle, että koska hän aikoi muutaman päivän
perästä matkustaa pois, niin palvelijan pitäisi harjata vaatteet ja
laittaa kaikki pakattavaksi; samoin hän käski palvelijan käydä
kaikkialta hakemassa laskuja sekä noutaa takaisin muutamia lainattuja
kirjoja ja maksaa eräille köyhille, joille hänen oli ollut tapana
viikoittain antaa raha-apua, etukäteen kahden kuukauden määrä.
Hän antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syötyään hän ratsasti ulos
amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Hän rupesi ajatuksiinsa
vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja näytti kuin hän
vielä viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.
Lapset eivät jättäneet häntä kauaksi rauhaan, he seurasivat häntä,
tarrautuivat häneen kiinni ja kertoivat, että kun tulee huomen ja taas
huomen ja vielä yksi päivä, niin silloin he saavat Lotten luona
joululahjoja, ja kertoivat hänelle ihmeitä, joita heidän pieni
mielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti hän, ja taaskin
huomen! ja vielä yksi päivä! -- ja suuteli heitä jokaista
sydämellisesti ja aikoi jättää heidät, kun pienin vielä kurkottautui
kuiskaamaan hänelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi hänelle, että isot
veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_
isoja, yhden isälle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra
Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai hänet
kokonaan liikutuksiin; hän lahjoitti jokaiselle heistä jotakin, nousi
ratsunsa selkään, käski sanoa vanhukselle terveiset ja lähti
kyynelsilmin pois.
Kello viiden tienoissa hän palasi kotiin, käski palvelustytön sytyttää
tulen ja pitää sitä vireillä yöhön asti. Palvelijansa hän käski
pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet
nyytteihin. Senjälkeen hän nähtävästi kirjoitti seuraavan palasen
viimeistä kirjettään Lottelle:
"Et odota minua! luulet, että tottelen ja tulen vasta jouluaattona
luoksesi. Oi Lotte, tänään taikka en ikinä enää. Jouluiltana sinulla on
tämä paperi kädessäsi, sinä vapiset ja kostutat sitä suloisilla
kyynelilläsi. Minä tahdon ja minun täytyy! Oi, kuinka hyvältä minussa
tuntuu, että olen päättänyt sen!"
Lotte oli sillävälin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa
Wertherin kanssa oli paljastanut hänelle, kuinka vaikeata tämän olisi
erota hänestä ja kuinka syvästi Werther kärsisi, jos hänen pitäisi
matkustaa pois.
Oli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei
Werther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut
erään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli
asioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.
Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän
jättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen
suhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka
rakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli
kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan
kuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen
voisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli
oleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt
hänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä
oli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja
pitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt
kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä.
Kaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut
ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen
poistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää
ollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa
Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä!
-- jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen,
olisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin
entiselleen!
Hän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa
hän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään,
jolle olisi suonut hänet.
Näissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi,
ensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli
saada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa
itselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja
kaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään
painosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen
sydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.
Niin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli
Wertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen
äänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja
voimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän
olisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther
astui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa
hämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! -- Minä en ole mitään
luvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teidän olisi toki pitänyt
noudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin
rauhan tähden.
Hän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin
tietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei
hänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään
muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte
toivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he
jäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät
anteeksi, he eivät voineet tulla.
Lotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen
huoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa
edestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta
menuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä
istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen
leposohvalle.
Onko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherillä ei
ollut. -- Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin
lauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin
kuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut
tilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti,
kun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti
niihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:
'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat
loistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä
tähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa
ääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita
vastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet,
sinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat
aallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi,
lempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!
Ja se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he
kokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. -- Fingal
tulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso,
laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja
sinä, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te
ystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun
kunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen
vuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.
Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna
maahan ja silmät kyynelissä; raskaina hulmahtelivat hiuksensa
puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni
sankarien mieli, kun hän kohotti suloisen äänensä, sillä usein he
nähneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synkän asunnon.
Colma, sointuvaääninen Colma jätettynä yksin kukkulalle; Salgar oli
luvannut tulla, mutta ylt'ympäri yleni yö. Kuulkaa Colman ääni, kun hän
yksin istui kukkulallaan.
_Colma_.
On yö! -- minä istun yksin, hyljättynä myrskyisällä kukkulalla. Tuuli
ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mikään
maja sadetta vastaan, minua hyljättyä myrskyisällä kukkulalla.
Ylene, kuu, pilvistäsi! ilmestykää, yön tähdet! Johtakoon minua jokin
valo sille paikalle, jolla rakkaani levähtää metsästyksen
ponnistuksista, jousi lauenneena vierellään, nuuskivat koiransa
ympärillään! Mutta tässä minun täytyy istua yksin kalliolla
hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja minä
en kuule armaani ääntä.
Miksi viipyy mun Salgarini? Onko hän unohtanut sanansa? -- Tuossa on
kallio ja puu ja tässä on vaahtoova virta! Yön tullen lupasit olla
täällä; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi minä aioin
paeta, jättää isäni ja veljeni! nuo ylpeät! Kauan ovat sukumme olleet
vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!
Hellitä hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta
ääneni kaikuisi läpi laakson, että vaeltajani mua kuulisi. Salgar! minä
täällä huudan! Tässä on puu ja tässä kallio! Salgar! mun rakkaani!
tässä olen; miksi viivyt etkä tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo
välkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella häämöttävät kalliot harmaina;
mutta minä en näe häntä kukkulalla, eivätkä hänen koiransa ilmaise
hänen tuloansa. Tässä täytyy minun istua yksin.
Mutta kutka ne tuossa alhaalla lepäävät kankaalla? -- Lemmittynikö?
Veljenikö? -- Puhukaa, oi ystäväni! He eivät vastaa. Kuinka sieluani
ahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heidän miekkansa ovat punaiset! Oi
veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet
surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit
sinä kukkulalla tuhanten keskellä! Peloittava oli hän taistelussa.
Vastatkaa minulle! kuulkaa ääneni, minun rakastettuni! Mutta oi! He
ovat vaiti, vaiti iäisesti! Kylmä kuin multa on heidän povensa!
Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa
myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, minä en kammoksu! -- Minne olette
menneet levolle? Mistä vuoren rotkosta löytäisin teidät? -- En kuule
heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en äänen humuiluakaan kukkulan
myrskyssä.
Istun ja valitan, minä odotan aamua kyynelissäni. Kaivakaa hauta, te
vainajain ystävät, mutta älkää peittäkö sitä, ennenkuin tulen. Eloni
haihtuu kuin uni, kuinka voisin minä jäädä jäljelle. Täällä olen asuva
ystäväini luona, tässä viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yö
kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva
tuulessa ja valittava ystäväini kuolemaa. Metsästäjä kuulee ääneni
havumajastaan, kammoaa sitä ja rakastaa sitä, sillä suloinen on oleva
valitukseni ystävistäni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!
Noin kuului laulusi, oi Minona, sinä Thormanin vienosti punastuva
tytär. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon tähden, ja sieluamme
varjosti suru.
Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun.
-- Alpinin ääni oli ystävällinen ja Rynon sielu tulisäkene. Mutta jo
lepäsivät he haudan majassa, ja äänensä oli lakannut kaikumasta
Selmassa. Kerran palasi Ullin metsästämästä, kun sankarit vielä eivät
olleet kaatuneet. Hän kuuli heidän kilpalaulunsa kukkulalla. Heidän
laulunsa on lempeä, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa,
sankareista ylimmäisen. Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen
kalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä
valitti, ja hänen siskonsa silmät uiskentelivat kyynelissä,
uiskentelivat kyynelissä Minonan silmät, ylvään Morarin sisaren. Hän
väistyi Ullinin laulua, kuin kuu lännessä, joka aavistaa myrskysateen
tulon ja kätkee ihanan päänsä pilviin. -- Minä helkytin harppua Ullinin
kanssa ja säestin valituslaulua.
_Ryno_.
Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskipäivän
aurinko, ja pilvet haihtuvat. Väistyvänä valaisee kukkulaa epävakaa
aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on
solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ääni, jonka kuulen. Se on
Alpinin ääni, hän valittaa vainajaa. Hänen päänsä on vanhuuttaan
kumarassa, ja punainen on kyynelöivä silmänsä. Alpin, oiva laulaja!
miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sinä kuin tuulen
huokaus metsässä, kuin aalto kaukaisella rannalla?
_Alpin_.
Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ääneni valittaa
haudassa-asujaa. Norjana seisot sinä kukkulalla, ihanana ilmestyt sinä
kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja
haudallasi on itkijä istuva. Metsät ja kukkulat unohtavat sinut, ja
jousesi on jännittämättömänä riippuva salissasi.
Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin öinen
tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi
taistelussa kuin salaman välähdys kankaalla; äänesi kuului kuin
metsävirta sateen jälkeen, kuin ukkonen etäisillä kukkuloilla. Monta
kaatui kätesi edessä, vihasi liekki kulutti heidät. Mutta kun palasit
taistelusta, kuinka leppeä oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko
rajuilman jälkeen, kuin kuu äänettömässä yössä, tyyni oli rintasi kuin
meri, kun tuulten pauhu on asettunut.
Ahdas on nyt asuntosi! synkeä kammiosi! Kolmella askelella mittaan
hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Neljä sammaleista kiveä
ovat ainoa muisto sinusta; lehdetön puu ja korkea ruohikko, joka
tuulessa kuiskailee, ilmoittavat metsästäjälle mahtavan Morarin haudan.
Äitiä ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eikä neitoa, joka vuodattaisi
rakkauden kyyneleitä; kuollut on hän, joka sinut synnytti, kaatunut on
Morglanin tytär.
Kuka on tämä vanhus sauvan varassa? Ken on hän, jonka hiukset ovat iän
valkaisemat, jonka silmät punoittavat kyynelistä? Isäsi on hän, oi
Morar, ainoan poikansa isä. Hän kuuli taisteluhuudostasi, hän kuuli
hajalle lyödyistä vihollisista; hän kuuli Morarin maineen! Oi! ei
kuullut hän hänen haavastaan. Itke, Morarin isä! itke, mutta
poikasi ei kuule sinua! Syvä on kuolleitten uni, matala heidän
multa-päänaluksensa. Ei koskaan kuule hän ääntäsi, ei koskaan herää hän
kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle:
Heräjä!
Jää hyvästi, sinä jaloin ihmisten seassa, sinä valloittaja
taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner enää
näkevä! milloinkaan ei ole synkeä metsä valaistuva kalpasi välkkeestä.
Poikaa et jätä jälkeesi, mutta laulu on kantava nimeäsi, ja nousevat
sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.
Äänekäs oli sankarien valitus, äänekkäin Arminin murtunut huokaus. Hän
muisteli poikansa kuolemaa; hänkin kaatui nuoruutensa päivinä. Istui
lähellä sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii
Arminin huokaus? puhui hän; mitä tässä on itkettävää? Eikö kaiu laulu
ja soitto heläjä ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin
hiljainen sumu, joka ylenee mereltä ja levittäytyy laakson ylle ja
kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas
voimaansa ja sumu hälvenee. Miksi valitat sinä niin haikeasti, Armin,
sinä merten huuhteleman Gorman hallitsija?
Valitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. --
Carmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar,
urho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat
kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on
vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin heräjät
sinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn
tuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa,
metsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä
pilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi!
Herätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat,
jolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.
Daura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan
kukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma!
Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella,
katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!
Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan
kiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.
Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen
veljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa
aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat
kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär,
tuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat
puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli
vyöryväin aaltojen.
Tyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion
kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule,
Arnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!
Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään,
kutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi
pelastamaan?
Hänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas,
korskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan,
jousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi
tummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet
kiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun
ähkinä täytti ilmat.
Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee
vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa
sydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit
sinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi
edessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!
Aallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen
Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän
vaipui eikä noussut enää.
Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni
valitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä
pelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä
valossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui
vuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli
kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja
jätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni
neitojen parvessa.
Kun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun
raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen
laskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he
vaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'
Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen
ahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin
pois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi
toista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli
äärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät
tuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt
juoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät
polttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän
aikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy
hänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien
Wertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti.
Werther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä
ja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:
'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä
kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä,
läsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja
tuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on
tähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua --'
Näiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle
sydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui
hänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin
sinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen
kamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin
käsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa
liikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa
koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi
kätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti
hänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. --
Werther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin,
Werther! -- ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; --
Werther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther
ei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin
mielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi
tuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja
vihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. --
Ja luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan
kurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään.
Werther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää
häntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli
enemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja
hän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän
käveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten
kamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa
sana vain enää! Jäähyväiset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja
pyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi,
Lotte! Jää iäksi hyvästi!
Hän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet
häneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja
vasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther
palasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta
päin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet
vain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin
eräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä,
ja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli
voinut kiivetä sinne putoamatta alas.
Hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana
aamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet
kirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.
"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne
eivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen.
Sure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee
loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja
kuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon
itselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein
tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja
huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on?
Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta
kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä
ole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun,
sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä -- erotettu, poissa --
ehkä iäksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka minä voisin hävitä? kuinka
voisit sinä? Mehän _olemme!_ -- Hävitä? -- Mitä se tarkoittaa? Se on
sekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. --
Kuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin
pimeään! -- Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa
nuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan
ääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen
vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen
lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä
tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa.
Murheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti
runneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten
minulle kävi, -- miten minulle on käyvä -- Kuolla! hauta! en tajua
niitä sanoja.
"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni
viimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen
kerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä
sulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä
palaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi:
uusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle
anteeksi!
"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä
sielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja
kuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin
taaskin kuumeisiin epäilyksiin.
"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun
eräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai
kädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden
edessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne
hälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon
tuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä
näkyvissä merkeissä.
"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä
hehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen
itsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt!
nämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on
sammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet
iäti!
"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän
maailman edessä -- ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että
rakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani!
Synti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen
synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen
imenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä
lähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni
tykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua
lohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja
otan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän
kasvojen edessä.
"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee
kirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi!
Minä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni!
Sinun äitisi, sinun kuvasi."
Lähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert
mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli
nähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle
avoimen kirjelipun, joka sisälsi: "Lainaisitteko minulle erästä
aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!"
Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän
oli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei
ollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja
tyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet
risteilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän
yhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen
levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta?
vai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa
noihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan
viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma?
Miten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi
hänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta
jota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo
olleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi
katkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa
puolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto
Wertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen
Albertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä
tapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä
näkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja
toivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja
toisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka
edessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi
ja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään?
Jos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja
hämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän
nyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen
nyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle,
hänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.
Kuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka
oli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään
niin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja
hyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten
keskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin
ajattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja
suhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä
ratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin
välillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt
heidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä
ja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän
sydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut
pelastettavissa.
Eräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten
hänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu
poistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita
väittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut
siitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti
vastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä,
joka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut
epäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli
joskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä
kyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat
kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta
puolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen
niitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.
Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä
vastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet
huonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman
pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.
Hän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi
hätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi,
oliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli
joitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin.
Tuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt
uuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen
jalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen
mielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen
jäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten
usein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa.
Muutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä
ja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen
kirjoittamaan.
Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä
ankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi,
vaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä,
mikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka
ahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli
kyynelensä.
Wertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä
antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja
sanoi: Anna hänelle pistolit. -- Sano, että toivotan hänelle onnellista
matkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku,
hän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni
seinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä
kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt
häntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet
pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja
lähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen
sydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli
lähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja
tunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja
pelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei
hän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse.
Pöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain
ja jonka piti kohta lähteä -- mutta joka sitten jäikin, teki
pöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään,
puhella, kertoilla, unohtaa itsensä.
Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti
ne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi
tuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui
itse kirjoittamaan.
"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta,
suutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä,
Henki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat
minulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman,
ja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken
palveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et
sanonut mitään hyvästiksi. -- Voi minua! voi minua! et mitään
jäähyväisiksi! -- Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen
hetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet
eivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata
vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."
Syötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat,
hävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen
joitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin,
sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili
ympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi
kirjoittamaan.
"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää
hyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä
häntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki
järjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja
onnellisempina."
"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle
anteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta
teidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että
kuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi
enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."
Hän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki
ja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille.
Ne sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen
muutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut
lisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti
hän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli
kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi
riisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset
tulisivat jo ennen kello kuutta portille.
_Jälkeen yhdentoista_.
"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän
sinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin
lämpimän mielen ja tämän voiman.
"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten,
ohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin
yksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa!
Ikiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän
keskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin
luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni.
Missä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä
kohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden
autuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin
-- oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet
ympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni
kaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!
"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän,
että kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut,
tuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai
palasin kotiin.
"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän
suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja
käsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän
tekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia,
että hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan
onnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien
varrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja
leviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku
laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.
"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen
tyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä
epäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja
toiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa
kuoleman rautaporttia!
"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte,
uhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin
tuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan
harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja
sytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!
"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut
sitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni
liihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä
vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen
kerran näin sinut lastesi piirissä -- oi, suutele heitä tuhannet kerrat
ja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin
näkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti
liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti
en enää osannut sinusta erota! -- Tämän nauhan täytyy seurata minua
hautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan
sydämeeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi
tähän! -- -- Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!
"Ne ovat ladatut -- Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! --
Lotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!"
Eräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun
kaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän
tapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän
tarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija
juoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän
ovikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he
nousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte
vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.
Kun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet
kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet
olivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta;
aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa;
siitä juoksi verta, hän hengitti vielä.
Tuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt
tekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut
maahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi
voimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan,
kengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.
Talo, lähitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sisään.
Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, hänen kasvonsa
olivat kuin kuolleen, hän ei liikahduttanut jäsentäkään. Keuhkot
korisivat vielä kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu
oli lähellä.
Viinistä hän oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena
pöydällä.
Pyydän päästä kuvaamasta Albertin hämmästystä ja Lotten tuskallista
surua.
Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni täyttä laukkaa
paikalle; hän suuteli kuolevaa kuumasti itkien. Hänen vanhimmat
poikansa tulivat kohta hänen jäljissään, heittäytyivät Wertherin
vuoteen ääreen mitä rajattomimmassa tuskassa, suutelivat hänen käsiään
ja suutaan, ja vanhin, josta hän aina oli pitänyt enimmän, riippui
hänen huulillaan, kunnes hän heitti henkensä ja poika väkisin vedettiin
pois. Kello kahdeltatoista päivällä hän kuoli. Amtmannin läsnäolo ja
hänen toimenpiteensä vaikuttivat, ettei syntynyt mitään väentungosta.
Illalla kello yhdentoista tienoissa hän hautautti hänet paikkaan, jonka
hän itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei
voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat käsityöläiset kantoivat
hänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.