_20 p. lokak. 1771_.
Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy
senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy,
olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni
kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken!
Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa
kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut
onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on
merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään
mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen
voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle
kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi
ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!
Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä.
Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka
päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki
heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni.
Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea
itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme
niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole
vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo
itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden
ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja,
joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy
meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse.
Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan,
että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää
joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä
meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen
täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma,
ihka elävänä edessämme.
Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme
aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein,
että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet
pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan -- ja --
onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen
tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.
_26 p. marrask._
Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on
yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja
aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi
kreivi C----n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan
yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole
kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä
kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun
jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä
sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua
kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi
kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole
maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se,
että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.
_24 p. jouluk._
Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta
alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja
juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole
tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi
mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä
tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja
sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan
saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys.
-- Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä
pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä
useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun
nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla
tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.
Kreivi von C----n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin
hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli
lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat
sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen
ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta
kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja
lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse
päästä! --
Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin
hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta
puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja
asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi
nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin
kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä
on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu,
kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan
sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta
minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka
saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä
ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä
luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa.
Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi
onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä
niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä
niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. -- Nuo olivat ukolle
kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä
kinastelussa niellä vielä enempää sappea.
Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun
antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät
täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa
ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin
lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi
nyt olen sidottu.
Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava
joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka
he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa
heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs
nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja
maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi,
että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi
kuvitteleekaan itseään niiden takia! -- Mutta asia on vielä hullummin:
nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. -- Oh, en
käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se
tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.
No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka
tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin
paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin
myrskyävä -- oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan,
kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.
Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä
hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja
kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko
juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa
ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin
muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B----n, hän on
herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena
täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi
hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän
myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole
täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli
jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta
hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin
kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan
olosuhteista -- perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi --:
että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta,
ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta
turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka
turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin
tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse.
Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän
oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä
vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka
siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat
vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä
kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi
niin rakastettava.
_8 p. tammik. 1772_.
Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut
muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain
siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä
suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin
kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit
häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä
selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.
Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee
niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin
sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen
ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä
silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia
hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi
käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä
saavuttamiseksi.
_20 p. tammik._
Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä
maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä
saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D----ssä, täällä vierasten,
sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole
ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi
käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä
yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät
ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin
sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin
pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen
hetki taas!
Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä,
jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään
tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään;
ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain
kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän
edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa.
Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin
puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan.
Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta
kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon,
että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla
ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.
Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka
pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin
unesta, on häipynyt ja poissa.
Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti
von B----n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa
kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan
kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime
aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy
päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei
kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää,
sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti
von B----stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen
sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei
tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja
humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin
maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein
hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti,
hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. --
Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa
siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä
liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka
keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.
Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on
ohitse, ja minun -- minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. --
Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa --? Suokoon Jumala
minulle anteeksi tämän kysymyksen!
_8 p. helmik._
On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on
mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle
noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut
ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata
ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen
kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on
sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en
koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin
taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään,
jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen,
ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään,
ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä,
tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni
oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi
omia sisuksiaan.
_17 p. helmik._
Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen
yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja
ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä
vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni
mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä.
Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta
oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli
lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa
jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen,
kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä
ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise
mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin
tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin
kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka
hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää
itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani
toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin
syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä
niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja
johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja
enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja
sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat
ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä
hauras kuin se on ihana ja kallis!
_20 p. helmik._
Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki
ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!
Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa,
milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä
juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen
toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on
vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän,
että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten
sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään,
ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä
suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa -- Albert, siinä ajatuksessa on
tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!
_15 p. maalisk._
Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut
poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa
paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka
yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei
ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin
sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä,
hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.
Kreivi von C---- pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle,
senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen
hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin
ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua
hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei
koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu
siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen
astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan,
keskustelen eversti B----n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja
iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään.
Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S----
herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi
mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he
astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa
virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on
minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja
odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun
yht'äkkiä neiti von B---- astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan
ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa
taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli
minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden.
Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset?
ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin
sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa
aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin
ystävällistä sanaa häneltä ja -- no, oli miten oli, minä jäin.
Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F---- keisari
Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee
hovineuvos R----, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R----nä,
kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J----kin, joka
korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo
saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin
lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista -- ja tarkastelen
vain neiti B----täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia
kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin,
että rouva von S---- menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi
neiti B---- minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee
luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. -- Tunnettehan,
sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä,
herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa... -- Teidän
ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi
pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle
tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa
henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen.
Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin
hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja
ajoin H----iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta
ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan,
kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis
kaikki hyvin.
Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä
muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat
työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin,
laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja
sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? -- Minulle?
huudahdin. -- Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. --
Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin
sieltä ulos. -- Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain
pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. -- Silloin
vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja
katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä!
Vereni rupesi sakenemaan.
Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa
minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat:
kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa
vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla
välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana
hokea -- kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla
rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä
tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan
hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos
juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen
olla sinään.
_16 p. maalisk._
Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B----n;
en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan
erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen
silloisen käytöksensä johdosta. -- Oi Werther, sanoi hän hellästi,
niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni?
Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut
saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo
sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S----t ja T----t
puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan
teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän
kanssaan, -- ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! -- Kuinka neiti?
kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa
päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi
suonieni lävitse. -- Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi
tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. -- En voinut
enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja
huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. -- Kyynelet
juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi
ne, koettamattakaan salata niitä. -- Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän
oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän
katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut
kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt
kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain
puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.
Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei
tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta
tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja
kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen
johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni
ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt
vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä,
Wilhelm --- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, -- minä olin ihan
murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi
moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä;
on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet
kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni
kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat
äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa
ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten
tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni,
liidätelläkseni iäiseen vapauteen.
_24 p. maalisk._
Olen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan,
ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa
toimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja
tiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua
jäämään paikalleni, ja siis -- Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan
lievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy
siis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä
tuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa
jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan
noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt
asiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden
nojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä
lähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas ----,
joka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui
heti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä.
Hän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja
koska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin
ja lähden hänen mukanaan.
Selitykseksi.
_19 p. huhtik._
Kiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut
lähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista;
pelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja
vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En
viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja
mitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin
valitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle
kaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut
ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille
kirjoitin.
_5 p. toukok._
Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden
penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa
menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta
portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni
kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen
kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.
_9 p. toukok._
Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan
hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin
korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä
kaupungista tien varrella S----ää kohden, astuin vaunuista ja annoin
kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni
mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi.
Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli
ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja
tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin
sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka
täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan
sieltä avarasta maailmasta -- oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä
toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani!
-- Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet
kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja
halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin
sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät
silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn
aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän
armaan paikan! -- Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua
puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin
muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken
niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin
ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi
kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka
sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin,
että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään
vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli
mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja
sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. -- Joka
askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi
pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää
muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän
liikutuksen valtaama. -- Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta.
Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin
ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän
poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui
niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja
omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka
ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian
silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta
kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni
tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. -- Katsos, ystäväni, noin ahdas
oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin
olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun
Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä
maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin
lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on,
että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen?
Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen
siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.
Nyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa
viihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen
ympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he
suorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen
ihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä,
mutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan
kiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on
ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta
näkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.
Sitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin
sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki
minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki
kärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin
tiedän, -- tämä sydämeni on yksin minun.
_25 p. toukok._
Olen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua
mitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny
mitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan
kytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne,
hän kun on kenraalina ----n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin
hänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi
pitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani,
jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.
_11 p. kesäk._
Sano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä?
Aikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella
voi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei
meillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän
järjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää,
kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä
vielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt
aikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se
olisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo
joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan
puren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa
häntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain
erinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen
lauseparren.
_16 p. kesäk._
Tottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te
sitten muuta?
_18 p. kesäk._
Minnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun
täytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni
katsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta
minua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas,
siinä kaikki. Minä nauran sydämelleni -- ja noudatan sen tahtoa.
_29 p. heinäk._
Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Minä -- hänen miehensä! Oi
Jumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen
ja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko
elämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo
anteeksi turhat toiveeni! -- -- Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut
sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani
värisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle
vartalolleen.
Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut
onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se
ihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs
erityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus -- tai
sano sitä miksi hyvänsä -- joka tekee, ettei hänen sydämensä syki
mukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista
kirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja
tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun
kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! -- Tosin hän
rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se
ansaitseekaan! --
Eräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat
kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!
_4 p. elok._
Yksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja
odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran
kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen
ilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta.
Hänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut!
-- Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi hän,
on palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan;
ilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa
kotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa hänelle
mitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman
omenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.
_21 p. elok._
Kuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää
syttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan
silmänräpäykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää
itsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin
sinä! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en enää selviä tuosta
kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden
edessä koko mieleni vavahtaa.
Kun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun
menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki
muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei
vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta
tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka
palaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana
ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja
jonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle
pojalleen.
_3 p. syysk._
Toisinaan en voi käsittää, kuinka hän _saattaa_, kuinka hän _saa_
rakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin
ainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä
tiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin
hän.
_4 p. syysk._
Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy
minussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo
varisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne
saavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin
häntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu
palveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen
tapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä;
puhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi
liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle.
Mutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä
ahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi
saatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää;
ehkä sekin kuuluu kohtalooni!
Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista
arkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän
vilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut
itsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti
onnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa
tuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella
muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää
kohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän
viimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei
voinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän
teki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut
tehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein
eräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai
oikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen
perässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan,
aikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja
hän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina
olleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin
toivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi
elämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän
takertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain
sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin
hän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia
vaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä.
Pariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin
vakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten
sanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja
kunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen
mieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän
kertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka
ja mieletön ihminen. -- Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan
virteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen
semmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo
edessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit,
kuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy
olla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan
minut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää
kaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman
puoleen.
Kun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen
unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti
arvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä,
joka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska
pelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa
lapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin
talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse
olisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli
ottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen
epäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi
naida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei
eläisi sitä päivää.
Tässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään
hemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä
sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen
kuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.
Tällainen rakkaus, tällainen uskollisuus, tällainen intohimo ei siis
ole runollista kuvitelmaa. Se elää ja se ilmenee puhtaimpanaan siinä
ihmisluokassa, jota me sanomme sivistymättömäksi ja raa'aksi. Me
sivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue
hartaasti tämä, mitä nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan tätä,
huomaat käsialastanikin, etten hätiköi ja sotke kuten tavallisesti. Lue
mielenkiinnolla tämä, ystäväni, ja ajattele siinä ohessa, että tämä
kertomus on samalla kertomus ystäväsi elämästä. Juuri niin on minulle
käynyt, juuri niin on minulle käyvä, ja minä en sentään ole
puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo
onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itseäni verrata.
_5 p. syysk._
Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla
jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, riennä takaisin
niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Eräs
ystävä, joka matkusti sieltäpäin kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert
muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu
jäi lähettämättä ja sattui illalla minun käteeni. Luin sen ja hymyilin;
Lotte kysyi: miksi? -- Mikä taivaan lahja mielikuvitus sentään on,
huudahdin; kuvittelin silmänräpäyksen ajan, että tuo oli kirjoitettu
minulle. -- Hän keskeytti minut, näytti närkästyneen sanojeni johdosta,
ja minä vaikenin.
_6 p. syysk._
Kovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen
yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se
kävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni
toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset
keltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.
Mutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä -- ehkä sentään
aikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.
_12 p. syysk._
Hän matkusti muutamaksi päiväksi pois, meni noutamaan Albertia. Tänään
kävin taas tervehtimässä häntä, hän tuli minua vastaan, ja minä
suutelin häntä kädelle, mieleni niin tuhantena ilona.
Kanarialintu hypähti peilin kehykseltä hänen olalleen. -- Uusi ystävä
taas, sanoi hän, ja houkutteli sen kädelleen; se on lasten vuoksi.
Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leipää, räpyttelee se
siivillään ja näppii niin sievästi. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!
Kun hän suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti
noita suloisia huulia vastaan, ikäänkuin sillä olisi ollut aavistus
siitä autuudesta, joka tuli sen osaksi.
Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku
nokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä
kosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.
Sen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja
on tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.
Se syökin minun suustani, sanoi Lotte. -- Hän kurkotti sille muutamia
leivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta,
osaaottavaa rakkauden iloaan.
Käänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa
mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja
onnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän
yhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? --
Hän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!
_15 p. syysk._
Vimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa
ihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin
vähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan
pähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme
tervehtimässä St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina
suuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne
tekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan
tuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista
vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne
istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka
on istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se
pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina
minusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis,
koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan
puheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi
tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä
niihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi
pari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää
katsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan
hyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on!
Koko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa
ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut
seurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut)
rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä
maailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on
olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana
uusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja
kohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on
ihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja.
Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa
pähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti!
Kuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja
tunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä
pojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja
häiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän
punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun
tapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin:
Mutta miksi sallitte sen? -- Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä
main, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? -- Mutta yhdessä kohtaa
sattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes
jotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan
suuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään;
silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne
kuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata,
jolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat
kaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä
papinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin,
jos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!
_10 p. lokak._
Kun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin,
katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen,
kuin -- toivoi, ja kuin minä -- luulisin olevani, jos -- En vedä
mielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista
ajatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin
selväksi.
_12 p. lokak._
Ossian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan
tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu
myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa
kiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä,
henkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman
tytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen
sankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun
sitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta
kankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä,
ja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren
vyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin
sielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten
urotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän
seppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun
hänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin
uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen
tehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista
iloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja
huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut
ihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa
poika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan
minua maan päältä. -- Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja
vetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan
elämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun
puolijumalan jälkeen.
_19 p. lokak._
Tätä tyhjyyttä, tätä kamalaa tyhjyyttä tässä rinnassani! -- Usein tulee
mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa hänet tätä
sydäntäni vastaan, niin täyttyisi iäksi rintani tyhjyys.
_26 p. lokak._
Niin, yhä enemmän varmenen, ystäväni, siitä, että yksityisen olennon
olemassaolo merkitsee vähän, niin tuiki vähän. Kävi tässä eräs
ystävätär tervehtimässä Lottea, minä vetäydyin sivuhuoneeseen
ottaakseni erään kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kynän ja
aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heidän puhuvan hiljaa; he juttelivat
keskenään ihan vähäpätöisistä asioista, tavallisia kaupunginjuoruja:
kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin
sairas; häntä vaivaa kuiva yskä, hänen kasvonsa ovat pelkkää luuta ja
nahkaa, hän menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penniäkään
hänen elämästään, tokaisi toinen. Se ja se on myöskin hyvin heikkona,
sanoi Lotte. -- Hän on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas
mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ääreen; näin
heidät, kuinka vastahakoisesti he luopuivat elämästä, miten he --
Wilhelm! ja naiset tuossa viereisessä huoneessa puhelivat siitä, kuten
ainakin puhutaan -- että joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan
ympärilleni ja silmäilen huonetta ja näen ympärilläni Lotten vaatteet
ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat
minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mitä
oletkaan tässä perheessä nyt! Kaikki kaikessa. Ystäväsi kunnioittavat
sinua, tuotat usein heille iloa, ja sydämessäsi tuntuu, kuin et voisi
elääkään ilman heitä; ja kuitenkin -- jos nyt lähtisit, jos jättäisit
tämän piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon,
jonka sinä jättäisit heidän elämäänsä? kuinka kauan? -- Oi, niin
ohimenevä on ihminen, että hän sielläkin, missä on hänen olemisensa
varsinainen varmuus, siinäkin piirissä, joka yksin todellisesti tuntee
hänen läsnäolonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa,
että hänen sielläkin täytyy sammua ja kadota, ja niin pian!
_27 p. lokak._
Tekisi usein mieleni repiä rintani auki ja lyödä pääni murskaksi, kun
ajattelen, että voimme olla niin vähän toinen toisellemme. Oi, ellei
itsessäni ole lempeä ja iloa, lämpöä ja hurmausta, ei toinen voi niitä
minulle antaa, ja vaikka sydämeni olisi täytenään autuuden aaltoilua,
en voisi sillä tehdä onnelliseksi toista, joka olisi kylmänä ja
laimeana vieressäni.
_27 p. lokak., illalla_.
Olen niin rikas itsessäni, ja tunne hänestä nielee kaiken minussa; olen
niin rikas, ja ilman häntä raukee kaikki tyhjäksi minussa.
_30 p. lokak._
Tuhannet kerrat olen jo ollut heittäytymäisilläni hänen kaulaansa!
Tietäköön suuri Jumala miltä tuntuu, kun näkee edessään niin ihanaa
armautta eikä tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sentään
ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mikä sattuu
hänen huomioonsa? -- Ja minä?
_3 p. marrask._
Tietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin,
todella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla
avaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton.
Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun
kolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi,
niin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan
puolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että
minussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun
itseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken
autuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni
täyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla
oli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja
nyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä
sitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät
enää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani
tuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä
oli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman,
jolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! -- Kun
katselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka
aamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa
niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee
lehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, -- oi, kun tuo
ihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun
kaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni,
ja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin
kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan
maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta,
kun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli
janoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei
anna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme
mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne
tekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen
henkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin
vastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!
_8 p. marrask._
Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin
rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee
minut juomaan koko pullon. -- Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa
Lottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa?
Muistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla,
jossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. -- Hän rupesi puhumaan
jostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa.
Ystäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.
_15 p. marras_
Kiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää
tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun
kärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi
voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se
voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta
-- voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi
avaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut,
tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut;
pitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika
itsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä
nyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni
sanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan
selitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa;
paljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi
ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti
puhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai
käyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä
mittansa ja tyhjentää maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle
hänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä
ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin
sinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja
olemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden
synkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni
vaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikö silloin ole ihan
luonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä
kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan
kamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan:
Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä
niitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei
välttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.
_21 p. marrask._
Hän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava
turmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin
minä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo
hellyys, jolla hän usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti
sentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus
tunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein
kuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?
Eilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas
Werther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua
niin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat
toistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella
lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas
Werther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.
_22 p. marrask._
En saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin
omaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen.
Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen,
niin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.
_24 p. marrask._
Hän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle
sydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti
minuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen
välähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni
silmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan
hartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä
hänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata
hänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili
suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen
huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten
juomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin
vain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. -- Oi,
kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa,
minä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa
suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja
kuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt näet! se on
niinkuin seinänä sieluni edessä -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena,
sovittaa tuota rikostaan -- rikostaan?
_26 p. marrask._
Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat
onnellisia -- noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten
luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni.
Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin
kärsineet näin syvästi?
_30 p. marrask._
En saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan
jotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi
ihmisparkoja.
Kävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua.
Kaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja
harmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen
vihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti
etsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän,
kääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy
oli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa,
lempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen
kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui
takana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin,
ettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan,
ja kysyin sentähden, mitä hän etsi. -- Etsin, sanoi hän ja huokasi
syvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. -- Ei ole vuodenajastakaan
semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi
hän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta
lajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin
rikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä.
Tuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja
punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain
löydä mitään. -- Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin
sentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä
kukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen.
-- Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa
suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Sehän on oikein,
sanoin. -- Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. -- Ja
kuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen,
hänellä on jalokiviä ja kruunu. -- Mikä hänen nimensäkään sitten on? --
Kunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin
olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin
onnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen... -- Kostea, taivasta
kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis
onnellinen? kysyin. -- Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli
ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! --
Henrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt
taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko hän
poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyllä hän on minun
poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan
taakan. -- Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. --
Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta.
Jumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli
kokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä
houruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee
vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen
mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa,
mutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan
kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette.
Kertoisinko teille, herra -- Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä:
Milloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli
silloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? -- Sitä
höperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä
aikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa,
jolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana.
-- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja
jätin hänet kiireesti.
Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun
sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! -- Jumala taivaissa! Oletko
määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin
silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen
kadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi
pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet
keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet
suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja
minä -- lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan
samanlaisena kuin olen lähtenytkin. -- Sinä kuvittelet, mikä mies
voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle.
Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia
esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa
särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita
kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.
Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka
matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen
sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se,
ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja
sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle!
Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen
jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen
matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista
keventyneenä levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi,
te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? --
Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka
loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun
lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän,
mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on
sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus
parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta
sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme
kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja
alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit
koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta!
kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva
sieluni ei kestä vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan,
jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen
kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu
minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän
kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta
seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on
hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä
tahdon kärsiä ja nauttia. -- Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö
sysäisit hänet luotasi?
_1 p. jouluk._
Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut
kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota
hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein
ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä
mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka
mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi
minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.
_4 p. jouluk._
Voi ystäväni! -- Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä
kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan -- istuin, hän soitti
klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! -- oi!
-- Mitenkä? -- Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti
nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen
vihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'äkkiä hän rupeaa
soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan
yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto
menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja
ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki
kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin --
Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin
tunteihinsa. -- Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä
kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! -- Hän lakkasi soittamasta ja
katsahti hämmästyneenä minuun. -- Werther, sanoi hän sitten,
kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin
sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja
pyydän teitä, tyyntykää. -- Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja
-- Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.
_6 p. jouluk._
Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän
täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana,
johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä.
Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta
tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki
mieleni aistit.
Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä
juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän
kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin
tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri
silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän
hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?