ENSIMMÄINEN KIRJA.

_4 p. toukok. 1771_.

Kuinka iloissani olen, että sittenkin lähdin! Ystäväni, ymmärrätkö

ihmissydäntä! Jättää sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas,

etten ikinä olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla

iloissaan! Mutta tiedänhän, sinä annat sen anteeksi. Kaikki muut

suhteethan siellä olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan

minunkaltaistani ihmistä! Leonore parka! Ja kuitenkin, minä olen

viaton. Taisinko mitään sille, että sillävälin kuin hänen sisarensa

omituinen, oikullinen sulo viehätti ja kiinnitti minua, että sillävälin

tuo sydänraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin -- olenko niin ihan

viaton sentään? Enkö pitänyt vireillä hänen tunteitansa? enkö

itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittömistä

tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meidät hymyilemään, niin

vähän naurettavaa kuin niissä olikin, enkö? -- Mutta mitä on ihminen

ryhtyäkseen tuomiolle itsensä kanssa! Ei, tässä täytyy tapahtua käänne,

minä lupaan sen, minä tahdon, oma ystäväni, en tahdo enää jamata ja

jamata, kuten aina ennen, sitä hituista pahaa, jonka kohtalo on

osalleni suonut; tahdon nauttia siitä, mikä minulla on, ja mennyt

olkoon mennyttä. Olet kuin oletkin oikeassa, ystäväni, ihmisillä olisi

paljon vähemmän kärsimyksiä, elleivät he -- jumala ties miksi he

sellaisia ovat -- alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi

niissä kärsimyksissä, joita ovat kestäneet, sen sijaan että nauttisivat

tasaisesta ja tyvenestä nykyisyydestä. Olethan hyvä ja ilmoitat

äidilleni, että parhaimpani mukaan koetan toimittaa hänen asiansa ja

että niin pian kuin suinkin ilmoitan hänelle enemmän siitä. Olen

tavannut tätinikin, eikä hän minusta läheskään ollut semmoinen

syöjätär, kuin miksi häntä kotona kuvaillaan. Hän on vilkas ja tulinen,

mutta hyväsydäminen nainen. Esitin hänelle äitini valitukset

perintöosuuden johdosta, jonka hän on pidättänyt; hän selitti minulle

menettelynsä syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla hän suostuisi

suorittamaan kaiken ja enemmänkin kuin vaadimme -- lyhyesti, en viitsi

tällä erää kirjoittaa siitä sen enempää, sano äidilleni vain, että

kaikki käy hyvin vielä. Ja ystäväiseni, olen tässäkin vähäpätöisessä

asiassa päässyt huomaamaan, että väärinkäsitykset ja leväperäisyys

saavat maailmassa aikaan paljon enemmän pahennusta kuin viekkaus ja

ilkeys. Ainakin ovat molemmat jälkimmäiset paljoa harvinaisempia.

Muuten viihdyn täällä erinomaisesti. Yksinäisyys tässä

paratiisillisessa ympäristössä on kuin suloisin viihdytys sydämelleni,

ja nykyinen nuorekas vuodenaika lämmittää ja tulvahduttaa minun

useinkin kaiheksuvaa mieltäni. Jokainen puu ja jokainen pensas on

yhtenä kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen

häilyä tässä tuoksujen meressä ja elää siinä.

Kaupunki itse ei ole miellyttävä, mutta ympäristö on sen sijaan

sanomattoman kaunis. Tämä luonnonkauneus on saanut kreivi von M----

vainajankin perustamaan puistonsa eräälle näistä vuorenrinteistä, jotka

mitä ihanimmassa vaihtelussa risteilevät ja muodostavat armaita

laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sisään astuttuansa tuntee,

ettei sen pohjakaavaa ole piirtänyt mikään tieteellinen puutarhuri,

vaan tunteellinen sydän, joka sen siimeksessä on tahtonut nauttia omaa

itseään. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siinä

rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli hänen lempipaikkansa ja joka

nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin määrin puutarhassa; parissa

päivässä olen jo voittanut puutarhurin suosion, eikä hänen tarvitse

sitä katua.

_10 p. toukok._

Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen

kevätaamu, josta koko sydämeni nauttii. Olen yksin ja iloitsen

elämästäni täällä, tässä ympäristössä, joka on luotu semmoisia sieluja

varten kuin minun. Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani

levollista, rauhallista olemistuntemista, että taiteenikin kärsii

siitä. En osaisi nyt piirtää, en vetäisyäkään, mutta koskaan en ole

ollut suurempi maalari kuin näinä hetkinä. Kun tämä armas laakso

autereisena huuruu ympärilläni, kun aurinko tuossa korkeana lepää tämän

metsäni siimeksisen pimennon yllä ja ainoastaan jokin yksityinen säde

murtautuu sen pyhättöön, ja kun minä tässä makaan korkeassa heinikossa

juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet

monenkaltaiset ruohonkorret lähelläni maan pinnalla; kun tunnen

lähempänä sydämelläni tuon korsien välillä pujotteleivan pikkumaailman,

nuo lukemattomat, selittämättömät ja monimuotoiset madot ja itikat, ja

kun tunnen lähelläni tuon Kaikkivaltiaan, joka meidät kaikki on luonut

kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan läsnäolon,

jonka sylissä me ihanuudessa värjyen iäti olemme ja elämme -- ystäväni,

kun silloin silmissäni hämärtää ja liikkuu, ja kun maailma ympärilläni

ja taivas lepäävät sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa

mieleni usein kaipaukseksi ja minä ajattelen: oi, että voisit ilmaista

kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin täytenä ja

niin lämpimänä elää sinussa, niin että heijastuisi sielusi siinä, kuten

heijastuu sielussasi äärettömän Jumalan läsnäolo! -- Ystäväni, mun

ystäväni. -- Mutta minä menehdyn, minä uuvun näiden näkyjeni

ihanuushurmaan.

_12 p. toukok._

En ymmärrä, keijuvatko pettävät henget tämän seudun yllä, vai sydämeni

lämmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken täällä ympärilläni niin

paratiisilliseksi. Tässä on ihan edustalla eräs kaivo, kaivo, jonka

partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. -- Menet

alas matalaa mäentörmää ja tapaat edessäsi holvin, josta parikymmentä

porrasta johtaa alas paikalle, missä kumpuaa marmorilohkelmista esiin

mitä kirkkainta vettä. Matala muuri, joka ylempänä reunustaa paikkaa,

korkeat puut, jotka ympärillä varjoovat sitä, paikan viileys, kaikessa

siinä on jotain niin vetävää, jotain oudon värisyttävää. Ei mene

päivääkään, etten istuisi hetkistä siellä. Kaupungin tytöt käyvät

siellä vettä noutamassa, viattomin ja välttämättömin toimitus

maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tyttäretkin itse tekivät. Siinä

istuissani herää mielessäni niin elävänä patriarkkojen aika, näen

heidät kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekevät tuttavuuksiaan ja kosivat

kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja lähteitten yllä liihoittelee

kuin hyvää suovia haltioita. Oi, eipä liene helteisen kesäpäiväkävelyn

jälkeen saanut virkistää itseään lähteen viileässä se, joka ei olisi

tuntenut tätä samaa.

_13 p. toukok._

Kysyt, lähetätkö minulle tänne kirjani? Ystäväiseni, säästä Herran

nimessä minua niiltä! En enää kaipaa johtoa ja rohkaisua ja

innostuttamista; kohiseehan tämä sydämeni jo itsessäänkin

tarpeeksi; tuutulaulua minä nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko

täydellisyydessään löytänyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljennänkään

kiihtynyttä levotonta vertani lepoon, sillä mitään niin epätasaista ja

epävakaista et voi löytää kuin tämä sydämeni. Mutta rakkaani!

tarvitseekohan minun sanoakaan sitä sinulle, sinulle, joka niin usein

saat kärsiä nähdessäsi, kuinka heittäydyn tuskasta hurjailuun ja

suloisesta surumielisyydestä turmiolliseen intohimoon. Niinpä

hemmoittelenkin sydäntäni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa

kaikkia oikkujaan. Mutta älä puhu tästä muille; on ihmisiä, jotka

paheksuisivat minua sen takia.

_15 p. toukok._

Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pitää minusta, varsinkin

lapset. Kun ensin alussa menin heidän seuraansa ja ystävällisesti

kyselin yhtä ja toista, luulivat muutamat, että aioin tehdä pilaa

heistä, ja antoivat välisti hyvinkin töykeitä vastauksia. Se ei sentään

pahoittanut mieltäni, tunsin vain elävästi mitä jo usein ennenkin olen

ollut huomaavinani, että nimittäin muutamat säätyläisluokkaan kuuluvat

henkilöt aina koettavat pysytellä kylmässä etäisyydessä varsinaisesta

rahvaasta, ikäänkuin pelkäisivät kadottavansa jotakin, jos lähenisivät

sitä; sitäpaitsi on raukkoja ja ilkeitä irvihampaita, jotka näyttävät

alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sitä

kipeämmin tuntea ylimielisyyttään.

Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia;

mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat

tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä

raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa

edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle.

Tulin äsken juuri kaivolle ja tapasin siellä nuoren palvelustytön, joka

oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt tähysteli, tulisiko

ketään toveria, joka auttaisi häntä nostamaan sitä päälaelleen. Minä

alas ja katsahdin häneen. -- Saanko auttaa, tyttöseni? sanoin. -- Hän

lensi tulipunaiseksi. -- Eihän nyt, herra, sanoi hän. -- No

kursailematta. -- Hän järjesteli kantosuojustaan ja minä autoin. Hän

kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.

_17 p. toukok._

Tuttavia olen saanut täällä jo paljon, seuraa ei minulla sentään vielä

ole minkäänmoista. En ymmärrä mikä minussa niin vetää ihmisiä

puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja jää riippumaan minuun, ja sitten

on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen

taipaleen yhdessä. Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun

täytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo

ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen elää,

ja se hitunen vapautta, joka heille siitä liikenee, kiusaa heitä niin,

etteivät tiedä mitä tehdä siitä päästäkseen. Oi ihmistäkin ja hänen

tarkoitustaan!

Eräs omituisuus sentään on minusta erinomainen ihmisissä! Kun toisinaan

saa unohtaa itsensä ja nauttia heidän mukanaan iloista, joita ihmiselle

vielä on suotu, kun saa hyvin katetun pöydän ääressä huolettomasti ja

hilpeästi lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa järjestää

kävelyretkiä, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa

viihdyttävästi minuun; ei sentään saa silloin johtua mieleeni, että

minussa sitäpaitsi lepää niin paljon muita voimia, jotka kaikki

käyttämättöminä lahovat ja joita minun huolellisesti täytyy salata. Oi,

semmoinen ahdistaa niin koko sydäntä. -- Ja meikäläisten osana on

sittenkin aina tulla väärinkäsitetyiksi!

Oi, ettei minulla enää ole nuoruuteni ystävätärtä! oi, että ollenkaan

olen tuntenutkaan häntä! -- Sanoisin silloin: houkkio sinä olet, etsit

semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on

minulla ollut hän, olen saanut tuntea tuon sydämen, tuon suuren sielun,

jonka rinnalla näytin mielessäni enemmältä kuin olinkaan, minä kun

silloin olin kaikkea mitä olla voin. Hyvä Jumala, jäikö mitään

sielussani salaan silloin? Eikö hän kirvoittanut minussa tuota

ihmeellistä tunnetta, jolla sydämeni syleilee koko luontoa? Koko

seurustelummehan herkkyi iäistä, hienointa, hennointa tunnelmaa,

säihkyi henkevintä terävyyttä, jonka joka vivahdus melkein

ylimielisyyteen saakka välähteli nerokkuutta. Ja nyt! -- Oi, vuodet,

jotka hän oli vanhempi minua, veivät hänet, varhemmin hautaankin. En

koskaan unohda häntä, en koskaan hänen ylevää sielunlujuuttaan, en

hänen jumalaista nöyrää mielenmalttiaan.

Muutama päivä sitten tulin tuttavaksi erään nuoren herra V----n kanssa;

hän on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekevät varsin

edullisen vaikutuksen. Hän on vast'ikään palannut akatemioista, ei

taida juuri kuvitella itseään ihan täysoppineeksi, mutta arvelee

sentään tietävänsä enemmän kuin muut. Ahkera hän näkyy olleenkin,

huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot näkyy miehellä olevan. Kun

hän kuuli, että piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi

merkillisyyttä näillä main), tuli hän kohta luokseni ja lateli minulle

tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'istä Winckelmanniin

asti, ja vakuutti minulle, että hän oli lukenut ihan lävitse Sulzerin

"Teorian" ensimmäisen osan, ja että hänellä oli hallussaan eräs Heynen

käsikirjoitus, joka käsitteli antiikin tutkimusta. Annoin hänen jutella

ja kuuntelin.

Erään toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; hän on eräs perin kunnon

mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina täällä, avomielinen, vilpitön

ihminen. Kerrotaan ihan virkistävän sielua saada nähdä häntä lastensa

piirissä, joita hänellä on yhdeksän; hänen vanhimmasta tyttärestään

varsinkin puhutaan paljon. Hän on kutsunut minua tervehtimään itseään,

ja näinä päivinä pistäynkin siellä. Hän asuu eräässä ruhtinaallisessa

metsästyslinnassa, puolentoista tunnin matkan päässä täältä, jonne hän

on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, hänestä kun olisi ollut liian

tuskallista jäädä tänne kaupunkiin ja virkataloonsa.

Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat

ihan sietämättömiä, sietämättömimpiä ystävyydenosoituksissaan.

Hyvästi nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyväinen, sehän on ihan kertovaa

laatua.

_22 p. toukok._

Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmiselämä olisi ainoastaan

unta, ja minussakin on tämä tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka

ahtaassa piirissä ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua,

kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta tähtää vain siihen, että

tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pidentää tätä vaivaista

olemassaoloamme, saisivat tyydytyksensä, ja kun sitten näen, kuinka

kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys

on vain uneksuvaa, nöyrtyvää alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa

seinät, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat hänen sieluaan,

kirjavilla, välkkyvillä hahmoilla ja valoisilla näköaloilla, -- niin

tuo kaikki, oi Wilhelm, lyö minut mykäksi. Minä vaivun itseeni takaisin

ja tapaan siellä kokonaisen maailman! Mutta senkin enemmän aavistuksena

ja hämäränä pyrkimyksenä kuin selvänä kuvana ja elävänä voimana. Ja

silloin uiskentelee ja värjyy kaikki aisteissani, ja minä hymyilen niin

uneksuvana ympärilleni maailmaan.

Etteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, se nyt on perin

selvää kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille,

mutta että täysi-ikäisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä

maanpinnalla kuin lapset eivätkä tiedä sen paremmin kuin nämäkään mistä

he tulevat ja minne menevät, ja yhtä vähän toimivat todellisten

tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdellä tapaa antavat makeisten ja

namusten ja koivuvitsan määrätä toimintansa: sitä ei kukaan mielellään

uskoisi, ja minusta tuntuu sentään, kuin se olisi niin silminnähtävää.

Myönnän kyllä, tiedänhän nimittäin mitä väittäisit tähän vastaan,

myönnän mielellänikin, että ne ovat onnellisimpia, jotka elävät

päivästä päivään kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan,

pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin

ympärillä, jonne äiti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin

saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sitä suunsa täyteen ja huutavat:

enemmän! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat

vaivaisille pikkupyrinnöilleen, vieläpä intohimoilleenkin antaa

komealta kajahtavia nimiä ja kuulutella niitä ihmiskunnalle kuin

mitäkin suurtekoja sen hyväksi ja siunaukseksi. -- Onnellisia he! --

Mutta se, joka nöyränä huomaa, mihinkä tämä kaikki päätyy, joka näkee,

kuinka näppärästi jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa

satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka

hartaasti onnetonkin taakkoineen mennä laahustaa tietään, ja kuinka

kaikki yhtä kiihkeästi pyrkivät nauttimaan tämän auringon valosta

hetkenkin kauemmin -- niin, hän vaikenee ja muodostaa oman maailmansa

itsestään, ja on hänkin onnellinen, koska hänkin on ihminen. Ja sitten,

niin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään sydämessään

aina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin vain

tahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.

_26 p. toukok._

Tunnethan ennestään tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin

ystävällisen paikan ja omastun sinne ja elelen siellä kaikessa

kodikkaassa hupaisuudessa. Täälläkin olen keksinyt paikan, joka on

miellyttänyt minua.

Noin tunnin matkan päässä kaupungista on kylä, jonka nimi on

Wahlheim. [Lukija älköön vaivautuko etsimään tässä mainittuja paikkoja;

olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuperäisissä kirjeissä

mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti

eräällä kukkulalla, ja kun ylhäällä astelee jalkapolkua kylää kohden,

näkee edessään yhtä haavaa koko laakson. Hyvä ravintolanemäntä, joka

vanhanakin vielä on ripeä ja ystävällinen, pitää tarjolla viiniä,

olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sentään pari lehmusta,

mitkä tuuheine latvoineen siimestävät pientä kirkon edustalla olevaa

aukiota, jota ympäröi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja.

Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi löytää

toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pöydän ja tuolin

sinne ulos, juon kahvini siellä ja luen Homerostani. Kun eräänä

kauniina iltapäivänä ensimmäistä kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten

alle, oli siellä niin yksinäistä. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain

eräs noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehkä

puolivuotiasta lasta, joka istui hänen edessään, jalkojensa välissä,

molemmin käsin rintaansa vastaan, niin että pikkulapsi istui kuin

nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen

vilkuili ympärilleen, istui hän ihan hiljaa. Näky miellytti minua:

istahdin eräälle auralle vastapäätä ja rupesin suurella mielenkiinnolla

piirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin kuvaan vielä lähimmän aidan,

erään aitan oven ja muutamia särkyneitä rattaanpyöriä, kaiken niinkuin

ne sattuivat olemaan siinä toistensa takana, ja hetken kuluttua

havaitsin, että olin valmistanut hyvin järjestetyn ja sangen

mieltäkiinnittävän piirroksen sepittämättä siihen mitään omastani. Tämä

vahvisti päätöstäni vastaisuudessa aina pysyä luonnon pohjalla. Se

yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua

suureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista sääntöjenkin

puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin

puolustukseksi. Ihminen, joka kehittää itseään niiden mukaan, ei kyllä

koskaan tee mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoinkuin

ihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei

koskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria eikä mitään merkillistä

konnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa

ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat! Sano

sinä, että tämä on liian jyrkkää puhetta! että säännöt ainoastaan

rajoittavat, ainoastaan leikkelevät liiaksi rehottavat rypäleet pois

j.m.s. -- Ystäväni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin

rakkauden. Nuorukainen liittyy koko sydämellään neitoon, viettää kaiket

päivänsä hänen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa,

ilmaistaksensa joka silmänräpäys neidille, että hän kokonaan antautuu

ja kuuluu hänelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla

on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi hänelle: Hieno, nuori herra!

On ihmisellistä, että ihminen rakastaa, mutta sitten pitää rakastaa

myöskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit työlle,

lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehkää itsellenne selväksi

omaisuutenne suuruus, ja jos siitä liikenee yli välttämättömäin

tarpeittenne, niin en kiellä teitä siitä tuolloin tällöin antamasta

hänelle lahjaa, kun ette vain tee sitä liian usein sanokaamme nyt

esimerkiksi hänen syntymä- ja nimipäivikseen j.n.e. -- Jos nyt

nuorukainen noudattaa näitä neuvoja, niin hän on varsin käyttökelpoinen

nuori mies, ja olisin itse ensimmäinen neuvomaan jokaista ruhtinasta

ottamaan hänet neuvostoonsa, mutta hänen rakkaudestaan en menisi

takuuseen enkä hänen taiteestaankaan, jos hän olisi taiteilija. Hyvät

ystävät! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu

niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin järkyttää

teidän hämmästyviä sielujanne? -- Rakkaat ystäväni, niitä asuu

kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia

herrasmiehiä, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat

sortuisivat, ja jotka sentähden jo ajoissa osaavat tokeilla ja

johdoilla varjella itseään tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.

_27 p. toukok._

Huomaanpa, että olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan

vertauksilla ja siinä kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten

kävi. Istuin ehkä pari tuntia siinä aurallani kokonaan vaipuneena

taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen

kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykö, jotka

sillävälin eivät koko aikana olleet liikahtaneetkaan, hän tulee vasu

käsivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sinä olet oikein kiltti poika.

-- Hän tervehti minua, minä vastasin, nousin, astuin lähemmäksi ja

kysyin, oliko hän lasten äiti. Hän vastasi myöntävästi, ja antaen

vanhemmalle puolikkaan vehnäkakkua käteen hän nosti pienemmän syliinsä

ja suuteli sitä kaikella äidin hellyydellä. -- Jätin, kertoi hän, tämän

pikkuiseni Filipin huostaan ja kävin vanhimman poikani kanssa

kaupungissa ostamassa vehnästä ja sokeria ja puuropannua. -- Tavarat

näkyivät vasussa, josta kansi oli pudonnut. -- Keitän Hannulleni (se

oli nuorimman nimi) lientä illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys,

rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. --

Kysyin, missä tämä vanhin oli, ja hän ennätti tuskin kertoa, että poika

oli jäänyt niitylle juoksentelemaan erään hanhiparin perässä, kun tämä

jo juosten tuli paikalle, kädessä pähkinäpuuraippa, jonka hän antoi

keskimmäiselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, että hän

oli koulumestarin tytär ja että hänen miehensä oli matkalla Sveitsissä

nostamassa perintöä, jonka eräs serkku oli jättänyt jälkeensä. -- Ovat

yrittäneet petkuttaa häntä, kertoi vaimo, eivätkä ole vastanneet hänen

kirjeisiinsä, siksi hän matkusti itse sinne. Ettei hänelle vain olisi

sattunut mitään onnettomuutta, hän ei ole ilmoittanut mitään itsestään.

-- Minun kävi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle

roposen, nuorimmankin varalle jätin vaimolle kolikon, että hän

kaupungissa käydessään toisi sillä vehnäskakkua pojalle keittoon, ja

sitten erosimme.

Kuule nyt, ystäväiseni, kun mieleni jännitys on äärimmillään, ja kun

tuntuu kuin en enää voisi kestää, niin silloin lievittyy minussa kaikki

se repeily, kun saan nähdä tuollaisen olennon, joka onnellisena ja

tyytyväisenä häärää ja toimii omassa pienessä piirissään, joka elää

päivästä toiseen ja näkee lehtien putoilevan eikä siitä ajattele sen

enempää, kuin että nyt tulee talvi.

Siitä asti olen käynyt usein siellä. Lapset ovat jo aivan omastuneet

minuun, he saavat sokeria, kun minä juon kahvia, ja iltaisin he saavat

osansa voileivästäni ja piimästäni. Sunnuntaisin he saavat aina

roposensa, ja ellen rukoushetken jälkeen ole siellä, on ravintolan

emännällä määräys maksaa se puolestani.

Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja

erittäinkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti

heidän intohimonsa ja pyyteensä ilmenevät, kun sattuu tulemaan paikalle

muita kylän lapsia.

Paljon vaivaa on minulla ollut saada äiti uskomaan, etteivät lapset

suinkaan häiritse herraa.

_30 p. toukok._

Mitä äskettäin puhuin maalaustaiteesta, pitää varmasti paikkansa

myöskin runouteen nähden; tulee vain osata ymmärtää ja nähdä paras ja

uskaltaa lausua se, ja siinä onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon.

Sattui minulle tänään kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi

ihanimman idyllin; mutta mitä tässä nuo runoudet, kohtaukset, idyllit!

pitääköhän siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yrittää käydä luontoon

käsiksi.

Jos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista,

niin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs

maalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta

myötätuntoa, -- kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja

sinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se

taaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.

Oli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei

oikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.

Nuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja

alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun

hänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja

tiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle

tavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi

palvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin

hyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että

piankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen

häneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä

oli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen

kertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen

emäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä

valitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se

kuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa

hänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen

rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat

täytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle

hänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa

taivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa

hellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen

liikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain

kömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että

voisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa

käytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista

oli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman

nuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä

puoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa

kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa,

etten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä

nyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja

totuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla

näen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että

riudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.

Koetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen,

en sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa

silmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin

hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.

_16 p. kesäk._

Miks'en kirjoita sinulle? -- Semmoistako kysyt, ja olet sentään

kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun

arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että -- lyhyesti vain, olen

tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen -- oh,

enhän tiedä.

Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on

tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen

iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.

Enkeli! -- Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja

kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi

hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut

koko mieleni.

Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen,

sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään

kiintynyt.

Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja

tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta

itsestään. Joskus toiste -- ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa

sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin

meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa

ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida

hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla

herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka

hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä

on. -- -- --

En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään.

Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan

sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet

armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa

keskellä! --

Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.

Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.

Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään

amtmanni S----n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa

erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun

enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi

keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.

Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset,

joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen

neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme,

että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini

ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte

S----n. -- Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi

seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa

kohden. -- Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. -- Miksi niin?

kysäisin. -- Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään

kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan,

isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen

erästä edullista virkapaikkaa. -- Kuuntelin tuota jotenkin

välinpitämättömästi.

Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta,

kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat

huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet

taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin

tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että

huvimme ehkä häiriytyisi.

Olin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä

hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki

hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia

portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan

olen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin

yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen,

keskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan

pukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli

kädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja

ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen

antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti,

ensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan

pikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä

juosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti

pihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa

piti lähteä. -- Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät

sisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista

poissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille

illallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin

minulta. -- Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko

sieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen

olentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua

hämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja

viuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä

minua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen

lapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta

sisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen

vallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista.

-- Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että

ansaitsen onnen olla sukulaisenne? -- Oh, sanoi hän hilpeästi

hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te

olisitte huonoin heidän joukossaan. -- Lähtiessään hän antoi Sofielle,

hänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle

tytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän

palaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli

totella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat

nimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään,

noin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut

me sentään mieluummin pitäisimme. -- Molemmat vanhimmat pojat olivat

kavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana

metsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää

kiinni lujasti.

Olimme tuskin ennättäneet istua paikoillemme ja naiset ehtineet

tervehtiä ja tehdä huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen

johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa,

kun Lotte jo käski kuskin pysähdyttää ja antaa veljiensä astua alas;

nämä pyysivät kerran vielä saada suudella häntä kädelle, jonka

toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sillä hellyydellä,

joka voi olla ominaista viidentoista-ikäisiile, toinen taas hätäisesti

ja huolettomasti. Lotte lähetti kerran vielä terveiset pikkuväelle, ja

me jatkoimme matkaamme.

Serkkuneitonen kysäisi, oliko hän jo lukenut kirjan, jonka hän

äskettäin oli lähettänyt hänelle? -- En, vastasi Lotte, se ei miellytä

minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenkään ei ollut sen parempi.

-- Hämmästyin, kun kysyin, mitä kirjoja ne olivat, ja hän vastasi:

[Meidän täytyy poistaa tämä kohta kirjeestä, jottei kenelläkään olisi

syytä pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle

kirjailijalle jokseenkin yhdentekevää, mitä joku yksityinen tyttö tai

joku nuori epävakaa herrasmies heistä sattuu ajattelemaan.] -- Minusta

kuvastui kaikessa, mitä hän puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli

kuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen

kasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin

hänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman

tyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.

Kun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin

romaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai

vetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss

Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan

mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen

pitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä

pidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa

tapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua

ja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin

ei ole mikään paratiisi, mutta yhtä kaikki sentään sisältää niin

sanomattoman paljon onnea.

Koetin salata liikutusta, jonka nämä sanat herättivät minussa. Se ei

sentään kauaa onnistunut minulta: sillä kun kuulin, kuinka todesti hän

sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On täytynyt tästäkin

jättää muutamain kotimaisten kirjailijain nimiä. Ne, joille Lotte on

antanut tunnustuksensa, tuntevat kyllä itse sen sydämessään, jos

sattuvat lukemaan tämän kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.],

-- -- jouduin ihan haltioihini, avasin hänelle koko sydämeni ja vasta

muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi

keskusteluun, huomasin, että nämä koko ajan olivat istuneet siinä

silmät selällään, ikäänkuin eivät olisi olleet samassa seurassakaan

meidän kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti

minuun, mutta en välittänyt siitä mitään.

Keskustelu kääntyi tanssiin ja siitä lähtevään huviin. -- Jos

tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten

tiedä mitään, joka minusta vetää vertoja tanssille. Jos joskus satun

olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain epävireisen klaveerini

ääreen ja rummutan sillä jonkin tanssisävelen, ja kohta on kaikki hyvin

taas. -- --

Kuinka hivelikään mieltäni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin

silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo elävinä

värähtelevät huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin

kuunnella niitä sanojakin, joita hän käytti, kun vaivuin tuntemaan

niiden ihanaa ajatussisällystä -- voit kuvitella sen, sinä kun tunnet

minut. Lyhyesti, kun vihdoin pysähdyimme juhlatalon edustalle, astuin

vaunuista kuin uneksuva ja olin niin häipynyt uniini tämän värjyisän

maailman keskellä, että tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme

valaistusta salista.

Herra Audran ja joku N.N. -- kuka niitä kaikkia nimiä muistaa! -- jotka

olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla

ja ottivat naisensa hoiviinsa; minäkin johdin omani ylös saliin.

Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen

toisensa perään kanssani tanssiin, ja kaikkein sietämättömimmät ne

juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat kätensä, jotta heistä pääsi.

Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli

vuoromme tanssia häntä vastaan. Tanssimassa täytyy hänet nähdä! Kuule,

hän on niin koko sielullaan ja sydämellään siinä mukana, hänen koko

olonsa on yhtä sopusoinnun aaltoa, hän on niin huoleton, niin hilpeän

välitön, ikäänkuin ei koko maailmassa olisikaan mitään muuta, ikäänkuin

hän muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mitään, ja varmaan on

semmoisena hetkenä kaikki muu maailmassa hävinnyt ja häipynyt hänen

tunnostaan.

Pyysin häntä toiseen kuviotanssiin, hän lupasi minulle kolmannen ja

vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, että hän tanssii

valssia niin äärettömän mielellään. -- Täällä on tapana, jatkoi hän,

että jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdessä,

mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen,

jos hiukan helpotan hänen velvollisuuksiaan. Teidän neitinne ei

myöskään osaa eikä viitsi sitä, ja huomasin angleesissa, että

valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin

käykää pyytämässä herraltani, minä käyn samalla puhumassa neitinne

kanssa. -- Annoin kättä vahvistukseksi, ja sovimme, että hänen

tanssijansa sill'aikaa pitäisi seuraa minun neidilleni.

Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekemällä eri kädenliikkeitä

ja kierroksia. Mikä sulo ja mikä keveys hänen jokaisessa liikkeessään!

Ja kun viimein sukelsimme valssin pyörteisiin ja piirit alkoivat häilyä

toistensa ohitse, kävi tanssi aluksi kyllä hiukan sekavasti, ainoastaan

harvat kun osasivat sitä. Olimme niin järkeviä, että annoimme toisten

ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat väistymään

tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten erään toisen parin,

Audranin ja hänen neitinsä kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole

tanssinut niin keveästi. En ollut ihminenkään enää. Pitää

käsivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella hänen

kanssaan kuin ilman tuuli, niin että kaikki ympärilläni hälveni

silmistä, ja kuitenkin -- ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin

minä vannoin, että tyttö, jota minä rakastaisin ja joka olisi minun, ei

ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka

se sitten maksaisi henkeni. Sinä ymmärrät minua!

Kävimme muutaman vuoron salissa hiukan hengähtääksemme. Sitten hän

istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka enää olivat saatavissa ja

jotka olin pitänyt varalla meitä varten, maistuivat erinomaisen

hyvälle; minua harmitti vain joka palanen, jonka hän kohteliaisuudesta

leikkasi eräälle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan

viereemme.

Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiriä ja

minä, Jumala tietäköön millä nautintoisella hurmauksella, riipuin hänen

käsivarressaan ja silmissään, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta

riemua, satuimme erään rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli

kiintynyt, hänen ystävällisillä ja ei enää vallan nuorilla kasvoillaan

kun oli mitä herttaisin ilme. Hän hymyili Lottelle, kohotti

varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimennessään merkitsevällä

äänenpainolla pari kertaa nimen Albert.

Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysyä? kysäisin Lottelta. ---

Hänen piti juuri vastata, kun meidän samassa täytyi erota tehdäksemme

suuren kumarruksen ja minusta näytti, kuin hänen otsaansa olisi

varjostanut jokin ajatus, kun siinä kiertelimme toistemme ohitse. --

Miksi en sanoisi sitä teille, virkkoi hän ojentaessaan kätensä minulle

kävelyyn. Albert on eräs kunnon nuorukainen, jonka kanssa minä olen

melkein kuin kihloissa. -- Tämä nyt ei ollut minulle mitään uutta

(neidithän olivat jo matkalla kertoneet siitä); mutta kuitenkin se oli

uutta minulle, minä kun en vielä ollut ajatellut sitä suhteessa häneen,

joka muutamassa hetkessä oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti,

minä hämmennyin, menetin malttini, jouduin väärien parien joukkoon,

niin että kaikki meni sekaisin ja hämmentyi ja tarvittiin Lotten koko

mielenmaltti ja kaikki hänen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti

saatiin järjestys palautetuksi.

Tanssi ei vielä ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat

leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut

selittää ilmanvälähdyksiksi, alkoivat kiihtyä ja jyrähdykset kuulua yli

soiton. Kolme naista jätti piirin, heidän kavaljeerinsa seurasivat

heitä; syntyi yleinen hämminki, ja soitto taukosi. On luonnollista,

että kesken jotakin huvitusta ihmistä kohtaava onnettomuus tekee häneen

syvemmän vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden tähden, joka

astuu niin elävänä huomioon, osaksi ja ehkä enemmänkin siksi, että

silloin olemme herkemmät kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme

kaiken. Täten luulen voivani selittää ne kummalliset hätäytyneet

ilmeet, joita näin useiden naisten kasvoilla. Kekseliäin kyyristyi

erääseen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki käsillä korvansa. Eräs

toinen polvistui hänen eteensä ja kätki kasvonsa hänen syliinsä. Kolmas

tunkihe näiden väliin ja syleili onnettomuussiskojaan, silmät yhtenä

kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat vielä

pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, että

olisivat osanneet panna pientäkään tenää nuorten keikailijaimme

vapauksille, jotka täydessä touhussaan sieppailivat suoraan suloisten

pelonalaisten huulilta hätäisiä rukouksia, jotka olivat tarkoitetut

taivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vetäytyneet alas

tupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun emäntämme

keksi kutsua meitä huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin

olimme siellä, kun Lotte jo oli täydessä toimessa järjestämässä tuoleja

piiriin, ja kun seura hänen pyynnöstään oli istuutunut, hän esitti

jotakin leikkiä.

Näin muutamain jo, kuvitellen mielessään iloista panttileikkiä,

suipistelevan huuliaan ja tyytyväisinä asettuvan mukavammin istumaan.

-- Leikimme numeroa, sanoi hän. Kuulkaa nyt! Kierrän teitä näin

piirissä oikealta vasempaan, samalla te lausutte myöskin piirissä kukin

vuorostaan numeron, joka tulee hänen osalleen, leikin täytyy lentää

nopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo väärän

numeron, saa korvapuustin, ja niin edespäin tuhanteen asti. -- Nyt tuli

hauskaa nähtävää. Lotte astui piiriä käsi ojossa. Yks', alkoi

ensimmäinen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edespäin.

Sitten hän rupesi astumaan nopeammin, yhä nopeammin; jo sekaantui yksi,

läiskis! korvapuusti, kesken naurua toinen läiskis! ja nopeammin,

nopeammin vain. Minäkin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi

riemukseni huomaavinani, että ne olivat lujemmat kuin toisille annetut.

Ennenkuin vielä oli päästykään tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen

nauruun ja hälinään. Tuttavammat vetivät toisiaan syrjään, rajuilma oli

ohitse, ja minä seurasin Lottea saliin. Mennessämme hän sanoi:

Korvapuustit ovat saaneet heidät unohtamaan sekä ilman että muun! -- En

osannut vastata mitään. -- Minä itse pelkäsin melkein pahimmin, jatkoi

hän, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko

pelkoni. -- Astuimme ikkunan ääreen. Etäämpänä jyrähteli vielä, vieno

sade suhisi maahan, ja ilman virkistävä tuoksu leyhyi niin lämpimän

täyteläisenä vastaamme. Hän nojasi kyynärpäihinsä, katseensa häilyi yli

seudun, hän kohotti silmänsä taivasta kohden, hän katsahti minuun,

hänen silmänsä vettyivät, hän laski kätensä kädelleni ja sanoi:

Klopstock! -- Muistin kohta sen ihanan oodin, jota hän tarkoitti, ja

hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka tämä sana vuodatti ylitseni. En

kestänyt enää, kumarruin hänen kättänsä kohden ja suutelin sitä silmäni

sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas hänen

silmiinsä. -- Ylevä runoilija, olisit nähnyt sen jumaloinnin, joka

ilmeni tuossa katseessa, ja minä, oi etten tämän jälkeen enää ikinä

saisi kuulla mainittavan nimeäsi, jota niin usein lausutaan turhaan.

_19 p. kesäk._

En enää muista, mihin viimeksi ennätin kertomuksessani; sen vain

tiedän, että kello oli kaksi, kun menin levolle, ja että jos, sen

sijaan että kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehkä

laverrellut aamuun asti.

En vielä kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en tänäänkään joutaisi

kirjoittaa siitä.

Oli ihanin auringonnousu! Metsä pisarteli ja nurmikot välkkyivät

raikkaina ympärillä. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi,

tahdoinko seurata heidän esimerkkiään, hänestä ei tarvitsisi välittää.

-- Niin kauan kuin nuo silmät ovat avoimina, sanoin katsoen häntä

silmästä silmään, ei ole vaaraa. -- Kestimmekin molemmat hänen

portilleen saakka, jonka eräs palvelustyttö varovasti aukaisi ja

samalla vakuutti hänen kysymyksiinsä, että isä ja lapset voivat hyvin

ja nukkuivat kaikki vielä. Erotessani pyysin, että samana päivänä vielä

saisin käydä tervehtimässä häntä; hän antoi luvan ja minä kävin, ja

siitä päivästä lähtien toimittakoot aurinko, kuu ja tähdet rauhassa

tehtäviään, en tiedä päivästä enkä yöstä, ja koko maailma häipyy

ympäriltäni.

_21 p. kesäk._

Vietän päiviä niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa

autuailleen; ja minusta tulkoon mitä tulleekin ja käyköön minulle

kuinka käyneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten

ole saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista. --

Tunnethan Wahlheimini; siellä olen ihan kotonani, sieltä on minulla

vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siellä nautin itseäni, siellä

nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.

Kun valitsin Wahlheimin kävelyjeni päämääräksi, enpä silloin

aavistanut, että se oli niin lähellä taivasta! Kuinka usein olin

pitemmillä kävelyilläni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista

virran ylitse tähystellyt tuota metsästyslinnaa kohden, joka nyt sulkee

sisäänsä kaikki toiveeni!

Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen

pyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän

kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut

myöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan

kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan

tottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.

Omituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän

ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! -- Tuo

metsikkö tuossa! -- Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja

tuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, että saisit sieltä katsella avaraa

näköalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät

laaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! -- -- Minä riensin sinne

ja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on

kuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus,

koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme,

ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja

huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun

olemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on

kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja

rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta

viivoitusta.

Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin

ja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän

hyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan

on etsinyt avarasta maailmasta.

Kun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan

puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja

siinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä

valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle

ja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä,

niin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat

teurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei

mikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista

tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan

kiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä.

Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä

yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi

laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun

hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan

kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona

hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja

joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.

_29 p. kesäk._

Toissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi

minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat

ryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja

pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava

puunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja

nykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle

ihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään,

annoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten

korttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin

käyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset

ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne

kokonaan.

Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen

heitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja

voimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen

elämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja

luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn

keveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin

turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan

itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin

yksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat

vertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme

näitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikö meillä

itsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että

olemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia

näet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla

on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he

uskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan -- tuohan on sitä

iänikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsensä

kaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.

_1 p. heinäk._

Kuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen

omasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella

kituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen

luona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka

viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen

kanssaan tervehtimässä St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa

syrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte

oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle,

jota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon

kunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän

virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen

sauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen

luokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä,

sanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista

pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili

vanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus

kuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä,

jotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka hän ylisti Karlsbadin

kylpylaitosta ja kiitti hänen aiettaan lähteä ensi kesänä sinne, kuinka

hän kertoi, että ukko nyt näytti paljon terveemmältä ja reippaammalta

kuin viime kerralla, kun hän oli nähnyt hänet. Minä olin sillä välin

koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja

kun en voinut olla kiittämättä kauniita pähkinäpuita, jotka niin

armaasti varjostivat meitä, rupesi hän, vaikka se näyttikin käyvän

häneltä vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta

vanhemmasta, sanoi hän, emme oikein tiedä, kuka sen on istuttanut;

muutamat sanovat sen, toiset tämän papin. Mutta tuo nuorempi tuossa

takana on yhtä vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. Hänen

isänsä istutti sen samana aamuna, kuin hän illalla syntyi. Hän oli

edeltäjäni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas tämä

puu hänelle oli; minulle se on yhtä kallis. Sen varjossa istui vaimoni

eräällä penkillä ja kutoi jotain, kun kaksikymmentäseitsemän vuotta

sitten köyhänä ylioppilaana ensi kertaa astuin tälle pihalle. -- Lotte

kysyi hänen tytärtään; tämän sanottiin lähteneen herra Schmidtin kanssa

niitylle katsomaan työväkeä, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan:

kuinka hän oli saavuttanut edeltäjänsä suosion, samoin hänen

tyttärensä, ja kuinka hän ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten

hänen seuraajakseen. Kertomus ei vielä ollut läheskään päättynyt, kun

pastorin tytär, seurassaan herra, jota vast'ikään oli nimitetty

Schmidtiksi, tuli puiston halki; hän tervehti sydämellisesti Lottea, ja

minun täytyy tunnustaa, ettei hän tehnyt minuun lainkaan epäedullista

vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverevä tyttö, joka kyllä

näin maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. Hänen

sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimittäin kohta) oli hieno,

mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme,

vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vetää häntä siihen. Pahimmin kiusasi

minua se, että olin hänen kasvoistaan huomaavinani, ettei hän ollut

tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin

oikullisuuttaan ja happamuuttaan. Jälkeenpäin se ilmeni, ikävä kyllä,

liiankin selvästi; kun Friederike nimittäin, ollessamme kävelyllä,

kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkenivät herran

muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, että Lotte katsoi

parhaaksi nykäistä minua hihasta ja selittää, että olin ollut liian

kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mikään niin kuin nähdä

ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun näen nuorten,

jotka vielä ovat elämänsä kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpeästi

ja avoimesti iloita elämän riemuista, turmelevan toisiltaan harvat

hyvät päivänsä kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen

sitten vasta, kun se on liian myöhäistä, mitä korvaamatonta ovat

tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan

ja istuimme maitopöydän ääressä ja keskustelu sattui kääntymään elämän

iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein

sydämeni pohjasta puhumatta kaikkea ärtyilemistä ja nurjatuulisuutta

vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten

mielestäni ihan syyttä, että hyvät ja onnelliset päivät ovat niin

harvat elämässämme, mutta vastoinkäymisen päivät sitävastoin niin

runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen

hyvän, minkä kukin päivä mukanaan tuo, olisi meillä voimaa kestää

kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meitä. -- Mutta eihän mielemme

ole omassa vallassamme, väitti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki

mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meistä kaikki

käyvän nurin. -- Myönsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota

joksikin sairaalloisuudeksi ja kysykäämme, onko mitään keinoja sitä

vastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: minä ainakin luulen, että

meistä itsestämme riippuu siinä suhteessa paljon. Tiedän sen itsestäni.

Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pistäydyn ulos

vaiti ja laulaa hyräilen jonkin tanssisävelen puutarhassa ja olen

iloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin minä: ärtyisyyden

laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yhtä lajia velttoutta.

Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain

karkaisemme itsemme, sujuu työ kohta keveästi käsissämme, ja meillä on

todellinen ilo siitä. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta

nuorukainen huomautti, etteihän aina voi hallita itseään, ja ettei

ainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, että tässähän

olikin kysymys ainoastaan epämieluisista tunnelmista, joista sentään

jokainen aina tahtoisi vapautua; eikähän kukaan voi tietää, kuinka

pitkälle hänen voimansa riittävät, ennenkuin on koettanut. Sairaat

ainakin mielellään kysyvät neuvoa jokaiselta lääkäriltä ja alistuvat

suurimpiinkin kieltäymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin lääkkeitä, jos

niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin että

vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata

keskusteluamme, ja koroitin sentähden ääntäni, kohdistaen puheeni

hänelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta

en ole kuullut, että vielä kukaan olisi saarnastuolista puhunut

ärtyilemistä ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meillä sentään jo

Lavaterin oivallinen saarna tästä aineesta, niiden saarnain joukossa,

jotka hän on pitänyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi

kaupunkipappien tehtäviin, sanoi hän, talonpojat eivät tunne mitään

"pahaa tuulta"; ehk'ei se sentään olisi niinkään turhaa, voisihan sillä

antaa läksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me

nauroimme kaikki, hän itse sydämen pohjasta mukana, kunnes sai ankaran

yskäkohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten

nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Tehän sanoitte

ärtyilemistä paheeksi, minusta se on sentään liikaa? -- Ei ollenkaan,

sanoin minä, jos vain se, mikä vahingoittaa minua itseäni ja

lähimmäistäni, ansaitsee sen nimityksen. Eikö se riitä, ettemme voi

tehdä toisiamme onnellisiksi, pitääkö meidän vielä päällepäätteeksi

turmella toisiltamme nekin ilot, joita sydän kullekin joskus valmistaa?

Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin

ystävällinen, että kätkisi sen itseensä ja kärsisi siitä yksin,

turmelematta toisten iloa ympärillään! Vai eikö koko pahoitteleminen

pohjaltaan liene jonkinlaista sisäistä nöyryyttymistä, kun tuntee oman

mitättömyytensä; eiköhän se lähtene jonkinlaisesta tyytymättömyydestä

itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, minkä

joutava itserakas turhamielisyys on ärsyttänyt hereille? Näemme

onnellisia ihmisiä, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sitä emme voi

sietää. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin,

ja kyynel Friederiken silmässä kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sitä,

sanoin, joka käyttää vaikutusta, mikä hänellä on jonkun sydämeen,

riistääkseen siltä ne yksinkertaiset ilot, jotka siinä itsestään

taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki ystävällisyydet maailmassa eivät

korvaa yhtä ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin ihminen on iloinnut

itsessään ja jonka tyrannimme kateellinen ärtymys on myrkyttänyt.

Sydämeni oli sinä hetkenä tulvillaan, mielessäni heräsi niin monta

mennyttä muistoa, ja silmiini tulvi kyyneliä.

Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka päivä itselleen,

ettei hän voi tehdä mitään muuta ystäviensä hyväksi kuin jättää heille

heidän omat ilonsa ja lisätä heidän onneaan siten, että itse nauttii

heidän mukanaan siitä. Vai voitko sinä, kun he sisimmässä sielussaan

kärsivät ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyvät

kärsimyksiensä alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan

lievitystä?

Ja entä kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmistä,

jonka olentoa ja terveyttä sinä hänen kukoistuspäivinään olet kalvanut,

ja hän silloin lepää edessäsi niin sydäntäsärkevän raukeana, silmät

tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilevä

kuolemanhiki, ja sinä silloin seisot hänen vuoteensa edessä kuin

tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyövän elävästi tuntien,

ettet mitään voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa

sinun sisintäsi niin, että antaisit kaikkesi, jos sillä voisit tuottaa

pisarankaan lohdutusta, kipinänkään rohkaisua tuolle kuolevalle

olennolle.

Tätä sanoessani muistui niin järkyttävän elävästi mieleeni eräs juuri

tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut näkemässä. Nostin nenäliinan

silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ääni, kun hän kutsui:

lähdetään nyt, toinnutti minut. Kuinka hän matkalla nuhteli minua, että

otan liian herkästi osaa kaikkeen, että menen ihan turmiolle siitä, ja

että minun pitäisi säästää itseäni! -- Oi sinua enkeliä! Sinun vuoksesi

minun täytyy elää!

_6 p. heinäk._

Hän on yhä kuolinsairaan ystävättärensä luona, ja aina hän pysyy

samana, aina hän on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne hän

silmänsä luokin, aina lievittää tuskia ja tekee onnellisia. Eilen

illalla hän lähti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa kävelylle, minä

tiesin siitä ja menin heitä vastaan ja kävelimme sitten yhdessä. Noin

puolentoista tunnin kuluttua käännyimme takaisin kaupunkia kohden ja

tulimme kaivolle, joka jo ennestäänkin oli minulle rakas, mutta joka

nyt tuli minulle vielä tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon

aitaukselle, me toiset jäimme seisomaan hänen eteensä. Katsahdin

ympärilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin vielä olin niin

yksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siitä saakka en enää ole levähtänyt

katveessasi, en toisinaan ole ohitse rientäissäni edes katsetta luonut

sinuun. -- Katsahdin sinne alas ja näin, kuinka pikku Malchen

toimessaan kapusi ylös portaita, kantaen kätösessään vesilasia. --

Silmäsin Lotteen ja tunsin mitä kaikkea hän minulle oli. Sillävälin

Malchen ennätti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen häneltä:

Ei! huusi lapsi, äänessään mitä suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi

juoda! -- Olin niin ihastuksissani siitä suloisesta vakavuudesta ja

viattomuudesta, jolla hän lausui tämän, etten osannut olla nostamatta

lasta syliini ja suutelematta häntä pikaisesti; lapsi parahti itkemään

täyttä kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin

hämmästyneenä. -- Tule, Malchen, jatkoi hän, ottaen lasta kädestä ja

taluttaen häntä alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa lähteessä,

pian, pian, niin se ei tee mitään. -- Minä seisoin siinä ja katselin,

kuinka hartaasti lapsi märillä kätösillään hankasi poskiaan, niin

varmasti uskoen, että tuo ihmelähde kyllä puhdistaa hänestä kaiken

tahran ja torjuu sen häpeän, että hänen nyt pitäisi saada tuommoinen

hirveä parta; Lotte lopulta tyynnytti, että nyt riittää jo, mutta lapsi

vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ikäänkuin olisi tuuminut, ettei

hyvää tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikinä ole

kunnioittavammin tuntein ollut mukana missään kastetoimituksessa -- ja

kun Lotte viimein tuli ylös portaita, olisin mielelläni heittäytynyt

polvilleni hänen eteensä kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa

synnit.

Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta eräälle,

jolla luulin olevan tunnettakin, hän kun on teräväjärkinen mies; mutta

mihin kekoon pistinkään pääni! Hän sanoi, että Lotte oli menetellyt

huonosti: lapsille ei ikinä saisi luulotella mitään; sellainen voi

istuttaa heihin monenlaisia erehdyksiä ja taikauskoisuuksia, joilta

lapsia jo aikaisin pitäisi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, että

sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja jätin sentähden

asian sikseen, mutta sydämessäni varmenin yhä siitä totuudesta, että

meidän pitää menetellä lasten suhteen niinkuin Jumala meidän, joka

tuudittaa meidät onnen uniin antaen meidän hapuilla ystävällisten

harhakuvien perään.

_8 p. heinäk._

Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin!

Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti

lähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa

silmissä -- -- Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun

pitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. -- Lyhyimmästi vain (minulla on

nimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen),

kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt,

Audran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä

hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. --

Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen.

Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä,

minuun se ei sattunut! -- Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet

tuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät

liikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja

näin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan

taakseen, ah! minuako? -- Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä

elän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua!

Ehkä! -- Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!

_10 p. heinäk._

Näkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe

kääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän

miellyttää minua? -- Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni.

Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellyttäisi", jonka koko

mieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi

minulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!

_11 p. heinäk._

Rouva M---- on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta,

kärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin

ystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen.

-- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on

ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään

jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä

sitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän

miehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä

tähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani

voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti

hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta

sittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä

vuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä

määräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman.

Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa

suhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina,

jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi

pitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. -- Ne otinkin

nurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse

rahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse

näpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä

voinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta

johduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta,

ei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että

ensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.

Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen

sokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain

piillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan

selvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän.

Mutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi

hitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut

profeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.

_13 p. heinäk._

Ei, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista

osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen -- ja siinä

uskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän -- oi, uskallanko,

voinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? -- että hän rakastaa minua.

Rakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni,

kuinka minä -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista

-- kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!

Onko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän

suhteemme? -- En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen.

Ja kuitenkin -- kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä

ja sellaisella rakkaudella hänestä -- silloin tunnen olevani kuin mies,

joka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.

_26 p. heinäk._

Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee

hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä

kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin

salaperäinen voima takaisin jälleen -- kummallinen huumaus levittäytyy

koko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista,

kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat

ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä

kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua,

niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä -- on kuin

vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus

kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sinä

ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta

heikko! heikko se on! -- Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?

Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä

kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi

sieluni joka hermoni säikeessä. -- On eräs sävellys, jota hän soittaa

klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin

henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen

sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta

ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.

Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka

valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa

esittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua

kuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas

vapaammin.

_18 p. heinäk._

Wilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton

taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät

välkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta

kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa

mielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina

nuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään

en voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut

vapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen

luokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään.

Millä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun

vihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut

häntä, jos vain olisin kehdannut.

Kerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee

sen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui

minusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet

hänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen

takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja

kallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en

tuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä.

-- Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain

mielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.

_19 p. heinäk._

Saan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä

tähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo

enää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen

toivoon.

_20 p. heinäk._

Minua ei oikein ole miellyttänyt ehdotuksenne, että lähtisin

lähettilään mukana ----iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen,

ja tiedämmehän kaikki, että puheenaoleva mies sitäpaitsi on sangen

vastenmielinen ihminen. Äitini näkisi mielellään minut jossakin

toimessa, sanot; nauroin hyvästi sille. Enkö nyt sitten toimiskele? Ja

eiköhän lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekevää, papujako lasken

vai herneitä? Kaikkihan maailmassa sentään lopuksi päätyy johonkin

jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja

tarvetta, kamppailee ja vaivaa itseään saavuttaakseen rahaa tai kunniaa

tai muuta semmoista, on aina houkkio.

_24 p. heinäk._

Koska näyt panevan niin paljon arvoa sille, etten löisi laimin

piirustustani, niin mieluummin jättäisin puhumatta koko asiasta kuin

tunnustaisin, että viime aikoina olen melkein kokonaan jättänyt sen.

En ikinä ole ollut onnellisempi, ei ikinä vielä ole tunteeni ollut

herkempi ja täyteläisempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen

kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. -- En

tiedä, kuinka saisin sanotuksi tämän, kuvaamisvoimani on niin heikko,

kaikki on yhtä uiskentelua ja värjyntää sieluni edessä, niin etten osaa

tavoittaa yhtään ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, että

jos olisi käsissäni savea tai vahaa, niin siitä ehkä voisin muodostaa

kuvan. Jos tätä jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan

ja pusertelen sitä, syntyköön sitten vaikka kakkuja siitä.

Kolme kertaa olen alkanut piirtää Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on

taitoni pettänyt; se tuntuu sitä kiusallisemmalta, kun ennen sentään

aina onnistuin näköisyydessä. Sittemmin olen piirtänyt hänestä

varjokuvan, ja siihen saan tyytyä.

_26 p. heinäk._

Rakas Lotte, niin mielelläni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle

vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yhtä pyydän:

älkää vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita lähetätte

minulle. Äskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani

kirskuvat.

_26 p. heinäk._

Jo monta kertaa olen päättänyt, etten käy niin usein häntä tapaamassa.

Oi, kunpa voisinkin pitää ne päätökset! Mutta yhtenäkään päivänä en

vielä ole lankeematta kestänyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sentään

pyhästi: huomenna jään kerrankin pois; mutta kun koittaa se

huomispäivä, niin jo keksinkin jonkin mielestäni ihan vastustamattoman

syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo hänen luonaan. Joko hän on

sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? -- Kuka silloin saattaisi

jäädä pois? Tai hän antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin

katson sopivimmaksi itse käydä ilmoittamassa hänelle tuloksesta; tai

sattuu päivä olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, lähden ulos

Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siellä, niin onhan enää vain puolen

tunnin matka hänen luokseen! -- Olen liian lähellä hänen ilmakehäänsä

-- henkäys vain, ja samassa olen siellä. Isoäidilläni oli tapana kertoa

satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sitä,

menettivät yht'äkkiä kaiken rauta-aineensa, naulat lähtivät lentämään

vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen

sekaan.

_30 p. heinäk._

Albert on saapunut, ja minä saan lähteä; ja vaikka hän olisi paras ja

jaloin ihminen maailmassa, jonka edessä joka suhteessa olisin valmis

nöyrtymään, niin en sittenkään kestäisi nähdä häntä edessäni niin monen

täydellisyyden omistajana. -- Omistajana! -- Niin, Wilhelm, sulhanen on

tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta täytyy pitää. Onneksi en

ollut läsnä ensimmäisessä kohtauksessa! Se olisi viiltänyt sydäntäni.

Hän on niin hienotunteinenkin eikä ole vielä kertaakaan suudellut

Lottea minun läsnäollessani. Palkitkoon Jumala hänelle sen! Minunkin

täytyy pitää hänestä sen kunnioituksen tähden, jota hän kaikessa

osoittaa Lottelle. Hän on ystävällinen minua kohtaan ja arvaan, että se

on enemmän Lotten vaikutusta kuin hänen omaa tunnettaan: semmoisessa

ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siinä; heille on aina

eduksi, jos osaavat pitää kaksi ihailijaansa sovussa keskenään, niin

harvoin kuin se onnistuukin.

Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. Hänen tyyni ja maltillinen

olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla,

jota en mitenkään osaa salata. Hän on tunteellinen mies ja tietää mitä

hänellä Lottessa on. Hänellä näyttää olevan hyvin vähän taipumusta

ärtyilemiseen, ja kuten tiedät, se on se vika, jota kaikkein enimmin

vihaan ihmisessä.

Hän pitää minua mielevänä miehenä, ja kiintymykseni Lotteen ja lämmin

iloni kaikesta, mitä hän tekee, on vain ikäänkuin lisäuhria hänen

voitolleen, ja hän rakastaa Lottea sitä enemmän. Kiusaako hän

mahdollisesti häntä toisinaan pienellä mustasukkaisuudella, siitä en

mene takuuseen, ainakaan minä en hänen sijassaan voisi olla ihan vapaa

siitä pahasta.

Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei enää ole iloa Lotten

läheisyydestä. Sanoisinko tuota ihan mielettömyydeksi vai

sokaistumiseksi? -- Mutta mitä nimityksistä! Puhukoon asia itse

puolestaan. -- Tiesinhän kaiken minkä nytkin tiedän jo ennenkuin Albert

tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itseäni

mihinkään toiveisiin, enkä tuudittanutkaan -- tai ainoastaan siinä

määrässä en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun näkee

edessään niin paljon rakastettavuutta -- ja nyt olen, houkka,

hämmästyksissäni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytön

minulta.

Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille,

joilla on älyä neuvoa, että minun pitäisi tyytyä ja mukautua, kosk'ei

sitä nyt kumminkaan enää voi muuttaa. -- Pois silmistäni semmoiset

paperisankarit! Samoan metsiä, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan

Albertin istumassa hänen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enkä osaa

sen enempää, niin heittäydyn vallattoman hilpeäksi ja puhun

kaikenlaista puuta heinää. Lotte sanoi tänäänkin minulle: Herran

nimessä, älkää olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette

niin hauskalla tuulella. -- Näin meidän kesken, olen urkkinut, milloin

Albertilla on jotakin tehtävää; yks' kaks' olen ulkona siellä, ja on

niin hyvä olla, kun tapaan Lotten yksin.

_8 p. elok._

Kuule, kuule, rakas Wilhelm, minä vakuutan sinulle, en todellakaan

tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisiä sietämättömiksi, jotka

vaativat meitä alistumaan välttämättömyyteen. En toden totta tullut

ajatelleeksikaan, että sinäkin ehkä voisit olla samaa mieltä. Ja itse

asiassa olet sentään oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka,

rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan _joko-tahin_

varassa; tunteet ja teot ovat yhtä monivivahteisia kuin on välimuotoja

kotkan- ja pystynenän välillä.

Ethän siis pane pahaksesi, jos hyväksynkin koko perustelusi, mutta

sittenkin yritän livahtaa _joko-tahisi_ lävitse.

Joko, sanot sinä, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei

ole. Hyvä, edellisessä tapauksessa koeta päästä niiden perille, koeta

toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta

vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka täytyy kuluttaa

kaikki voimasi. -- Ystäväni, tuo on hyvin sanottu, ja -- helposti

sanottu.

Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti

hiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä

ainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja

kuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä

rohkeuttakin vapautua sen vallasta?

Voisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka

ei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja

empimisellä saattaa henkensä vaaraan? -- En tiedä! -- ja älkäämme

ladelko vertauksiamme. Ja kuule -- niin, Wilhelm, toisinaan tunnen

itsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan

rohkeuden, ja silloin -- silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin

minne.

_Illalla_.

Sattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen

pitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka

tietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki

olen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään

kuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta

sentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.

_10 p. elok._

Voisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi

hullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit

ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi,

on niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. -- Olla kuin

jäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin

oma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! -- ja sitten tuo kunnon

Albert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani,

joka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten

jälkeen olen rakkain maailmassa! -- Wilhelm, on ilo kuunnella meitä,

kun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei

maailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se

saa silmäni usein kyyneliin.

Kun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän

kuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja

uskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut

kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän

vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen

hetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti

pysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. -- Astelen siinä hänen rinnallaan,

poimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja -- pudotan ne

kädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen

soluvat pois. -- En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert

tulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut

hänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja

säännöllistä miestä kuin hän on.

_12 p. elok._

Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen

omituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin

nimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin

nyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen

huoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. -- Lainaapa nuo

minulle matkalle, sanoin. -- Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain

viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon

vuoksi. -- Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin

varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko

kapineisiin. -- Utelin juttua. -- Oleskelin, kertoi hän, lähes

neljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari

lataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena

iltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä

sattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä

olisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta -- no tiedäthän, mitä

kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit

palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan

niillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka

käykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu

erään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös

hälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen

koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa

on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka

oikeastaan --. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin,

mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole enää mieleeni, sillä onhan

itsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on

poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee

sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi

totta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä

muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää

ole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en

enää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin

yht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. -- Huh!

sanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? --

Eihän se ole latingissakaan, sanoin. -- Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä

tuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku

saattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin

herättää vastenmielisyyttä minussa.

Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän

sanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja

miksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä

vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on

tapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte

tehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.

Sinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat

rikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.

Kohautin olkapäitäni ja myönsin. -- Mutta ystäväni, jatkoin, onhan

tästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta

ihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta

nälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai

rangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan,

joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan

viettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu

lemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit,

heltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.

Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on

intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä

pidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.

Oi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut!

Mielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te

siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä,

astutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus

siitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja

intohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan

en kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka

jokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain

mahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on

huudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.

Mutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin

vapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta

mieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset!

Hävetkää, te viisaat!

Nuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet

ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä,

että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei

sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on

helpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.

Olin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua

niin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä

lauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään

itseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti

ennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai

sinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi.

Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko

sitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja

se katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt

hänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja,

joita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä,

joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta

vastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt,

ystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen

jännitys ihan päinvastaista? -- Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä

pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise

asiaa. -- Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani

yhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta

katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme

ihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin

suloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä

olemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.

Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea

tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun

on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku

heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa,

olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja

minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee

itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä,

joka on kuollut kovaan kuumeeseen.

Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. -- Ei niin pahasti

kuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista

kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen

voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei

ihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi

palauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.

Nyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota

ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa

vaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein

jokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa

häneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.

Turhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan,

turhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin

terve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle

hitustakaan voimistansa.

Albertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle

eräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja

kerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. -- Hyvä, lempeä

olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten

varmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut

muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa

kanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen

oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja

muuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla

lavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun

johdosta -- tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan

sisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä

kiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan

hänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka

puoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt

kiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman

ympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata,

vain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet

ilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan

päämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen

yhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne

ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset,

jotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka

kiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea

hämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin

kaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on

äärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen

kaikki toiveensa syliinsä -- ja rakastettunsa jättää hänet. --

Jäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki

on synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei

mitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä

_hän_ on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja

olemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei

niitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän

tuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa -- ja

sokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas

sammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. -- Siinä, Albert,

näet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole

sairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja

hämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.

Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi

malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä

asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa

hänet. -- Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun

kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet,

elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi

päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.

Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi

sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin

puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei

vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa

ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin

rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. -- Ihminen

pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä

sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot

riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille

rajoille. Vieläpä -- no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi,

sydämeni oli niin tulvillaan -- ja me erosimme toisistamme ilman

keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa

ihmisten ymmärtää toinen toistaan.

_15 p. elok._

Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä

välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään

kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että

minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten

klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse

pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt

ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille

tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä

kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten

kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan

jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan,

huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin

että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla

tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että

kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla

painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista

arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen,

että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin

sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata

ja hävittää sitä pois.

_18 p. elok._

Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla

myöskin on hänen kärsimystensä lähde?

Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä

povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka

loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut

sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla

ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse

tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson,

kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret

juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin

nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten

metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui

kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä,

joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten

kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun

lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen

säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus

vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä

surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun

sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka

kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon

povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin

ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan

ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja

kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus

vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat

ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot

syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat

sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin

voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja

taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot.

Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset

sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat

hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka

pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! --

Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka

hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren

tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja

iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka

elää. -- Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka

lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman

meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden

tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin

rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea

pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja

itsestään.

Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani.

Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan

nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa

sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani

ahdistuksen.

On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän,

määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan

kuiluksi. Voitko sanoa: _tuo on_, kun kaikki sentään lakkaamatta

juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin

myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja

oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja

murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua

ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi

jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi

maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee

muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja

kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo

suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset,

jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä

kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa,

tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea

lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen

huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat,

enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän

hirviön.

_21 p. elok._

Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan

raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun

onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin

kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin

sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain

unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään --

silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen

lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.

_22 p. elok._

Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi

raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään.

Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat

tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme

ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani

päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin

tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin

Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja

kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo

jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja

ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että

voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut

ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua

antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin.

Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni

tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa

päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille -- niin en tiedä mitä

tekisin -- ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin

vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on

seuraava minua.

_28 p. elok._

Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi

näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla

varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan

ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään,

kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt

häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin

julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun

tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta.

Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta

kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat

tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki

semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää

vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella

henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo

muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata,

täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän

kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä

jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat

niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi,

ja kuitenkin, voimmeko -- oi ystäväni ja veljeni! -- voimmeko kylminä

ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä

niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?

Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa,

kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas

latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne

hänelle.

_30 p. elok._

Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo

hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä;

mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken

maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut

välisti -- kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti.

Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! -- Kun istun hänen

luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen

vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun

ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni

edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani

kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja

koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden

ahdistusta -- oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi

elämässäkään enää! Ja -- ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua

ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että

saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, -- niin minun täytyy rientää

pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin

kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän

lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden,

jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta!

Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni

usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja

istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle

puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten

siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm!

silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat

minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta

vapahdusta tästä kuin haudan.

_3 p. syysk._

Pois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut

horjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää

hänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään

ystävättärensä luona. Ja Albert -- ja -- minun täytyy lähteä!

_10 p. syysk._

Oli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi,

etten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin

ilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä

istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua,

hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.

Oi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä

minua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi

tuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala,

millainen keskustelu!

Albert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa

puutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin

aurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen

laakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin

seisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa

ihanaa näkyä, ja nyt -- Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli

minulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua

puoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan

iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen

mieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä

olen ihmistaidon muodostamia nähnyt.

Ensinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. -- Oi, olenhan

muistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle,

kuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi

kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa

puukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta

suljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu

lepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma

minut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin

sinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden

ja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.

Olin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten

ajatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko

mahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan

pengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen

hänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu

hiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja

lähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä.

Lotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja

samoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua

alallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin

edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän

huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen

edustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu

ympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken

kuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat

mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja

tulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja

äänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me

toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.

Lotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan

kyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla

vielä! -- Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota

nyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!

Ja tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko

he, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme

heitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun

hiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he

ovat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel,

istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen

ajankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen

kuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä

huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla

heille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä

voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he

saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas

pyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta

viimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. --

Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui!

Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista

kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian

syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin

ajatuksiin, mutta pyydän sinua -- Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän,

sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä,

kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli

usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan

siitä mitään. -- Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa

enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina

toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin

vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.

Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja

kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää

ylläsi, ja äitisi henki! -- Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän

puristaen kättäni -- hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut

hänet! -- Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja

ylväämpää sanaa -- ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä

nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden

kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui

tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin

nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa

luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet

mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun

he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja

rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät

luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! -- Minä annoin käteni

hänelle! -- Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on

oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein

huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja

isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit

häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos

salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan

revitty.

Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi

ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun

sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme

onnellisiksi -- niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja

huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! --

Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.

Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala!

Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja

ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan

valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!

Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja

pidin kiinni hänen kädestään. -- Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo

aika, sanoi hän. -- Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin

siitä lujemmin kiinni. -- Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me

tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja

kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi

sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. --

Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. -- Minä tunsin, tunsin tuon

huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä

kädestäni. -- He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin

heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin

itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean

pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden

lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.