kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen
pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä
minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi
talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja
ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä
saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi
mieheksi", sanoi vaimo.
Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa
taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki
hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti
kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka,
"minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään;
sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos
nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."
— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies;
"mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla
sinua viisaampia."
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Eräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan.
"Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!" sanoi mäkikurppa. "Mitä ne
ovat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?" kysyi metsästäjä. "Kauneimmat
lapset, mitä metsässä on, ovat minun", vastasi mäkikurppa. "Minun
pitänee olla niitä ampumatta sitten", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä
palatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia,
jotka hän oli ampunut. "Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun
lapsiani?" sanoi mäkikurppa. "Olivatko nämät sinun?" kysyi metsästäjä;
"minä ammuin rumimpia mitä näin." -"Niin", vastasi mäkikurppa, "etkö
tiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?"
Tuvan isä.
Oli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta
lammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa
sudelta. "Tahdonpa pettää harmaasäärisen", sanoi hän viimein ja rupesi
kaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti
hän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen
koiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista
ja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden
alla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä
seisominen. "Vau, vau, vau", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen
kettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa
ottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle
kuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan
ja vinkumaan; "vau, vau, vau!" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli
sinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja
hyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta
koittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku
koiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin
väsyksissä ja nälissään; "vau, vau, vau!" sanoi hän ja haukkui vaan
yhtä mittaa.
Nyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli
saavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle,
vaan -putosi myös suorastaan hautaan.
Myöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi
talojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja
värisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään
eläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. "Oletko
joutunut nyt satimeen, Mikko?" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän
ensisti; "parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle,
harmaasäärinen", sanoi hän sudelle. "Jospa oletkin ryövännyt kuttuja
ja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi.
Herranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri?
Sinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän
lyödään!" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi
pussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt
istuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa;
kettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä
nurkassa.
Mutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä
ja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos.
"Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa
leikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi",
sanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän
karhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin
veti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet,
sillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa,
lampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.
Ruohon nukke.
Oli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat
suuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä
vaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä
päivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut
miniöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden
ratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään
itsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he
sanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka
kelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin
jäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli
niin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui
ruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi
ruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen
esine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin
tytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi,
eikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä
lähti samassa.
Hänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin
kaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja
millä asioilla tämä matkusti.
Pikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan
antaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja
käskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa.
Heidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella
paidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin
en tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä
suostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi,
kudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni,
ett'ei se ollut kuin noin pitkä.
Sen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää
sitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas,
että hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä
takaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö,
tahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan,
vaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään
olevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt
lähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina
nukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske
ratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska
tämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat
he suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi
toiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke
putosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt
kuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken
ylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi
ihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt
etupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.
Kun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona,
kukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja
häijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni.
Päässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt,
ja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat
tulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät
pikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle,
mutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki
toiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät
he hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole
kuolleet, niin elävät vieläkin.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi.
Oli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne
illalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän
menisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan.
Kappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.
"Hyvää päivää. Kukko Lukko", sanoi hän.
"Hyvää päivää. Kana Hana; mihinkäs näin varhain?" sanoi kukko.
"Menenpä Dovren tunturille, jottei koko maailma hukkuisi", sanoi kana.
"Kuka on sinulle, Kana Hana, niin sanonut?" kysyi kukko.
"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi kukko.
No, he astuivat nyt yhdessä pitkän matkaa, ja kohtasivat sorsan.
"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi kukko.
"Hyvää päivää, Kukko Lukko, mihinkäs sinä näin varhain?" sanoi sorsa.
"Minä menen Dovren tunturille, ettei koko maailma hukkuisi", sanoi
kukko.
"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana", vastasi kukko.
"Kuka on sinulle, Kana Hana, sen sanonut?" kysyi sorsa.
"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi sorsa.
Niin lähtivät he yhdessä ja astuttuaan kappaleen matkaa kohtasivat
hanhen.
"Hyvää päivää, Hanhi Ranhi", sanoi sorsa.
"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi hanhi, "mihinkäs sinä näin varhain?"
"Minä menen Dovren tunturille, jott'ei koko maailma hukkuisi", sanoi
sorsa.
"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?" kysyi hanhi.
"Kukko Lukko."
"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana."
"Mistä sinä. Kana Hana, sen tiedät?" kysyi hanhi.
"Minä istuin tammessa ja uneksuin siitä viime yönä. Hanhi Ranhi", sanoi
kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi hanhi.
Kun olivat astuneet kappaleen matkaa taaskin, kohtasivat he ketun.
"Hyvää päivää, Kettu Rettu", sanoi hanhi.
"Hyvää päivää. Hanhi Ranhi."
"Mihin, Kettu Rettu?"
"Mihinkäs, Hanhi Ranhi?"
"Minä menen Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi", sanoi
hanhi.
"Kuka on sinulle. Hanhi Hanhi, niin sanonut?" kysyi kettu.
"Sorsa Korsa."
"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?"
"Kukko Lukko."
"Kuka on sinulle, Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana."
"Mistä sinä sen tiedät. Kana Hana?"
"Minä istuin tammessa ja näin unta viime yönä, että koko maailma
hukkuisi, jollemme menisi Dovren tunturille", sanoi kana.
"Älä lörpötä", sanoi kettu; "maailma ei kuku, vaikk'ette sinne
menekään. On paljoa parempi, että tulette seuraamaan minua kotiin minun
luolaani; siellä on sekä hyvä että lämmin?"
No, he seurasivat kettua luolaan, ja heidän sinne tultuansa, pani kettu
vahvasti puita uuniin palamaan, jotta he kaikki tulivat unisiksi. Sorsa
ja hanhi paneutuivat yhteen nurkkaan, mutta kukko ja kana lensivät ylös
orrelle. Kun hanhi ja sorsa olivat hyvin nukkuneet, otti kettu hanhen
ja paistoi sen hiilillä. Kana tunsi käryn hajun ja hyppäsi ylemmälle
orrelle, lausuen puolinukuksissa: "Hyi, täällä haisee niin, täällä
haisee niin!"
"Älä lörpötä", virkkoi kettu, "savu laskeutuu ainoastaan alas
uuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!"
Nyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun
hän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi
syömään.
Nyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. "Hyi
täällä haisee niin, täällä haisee niin!" sanoi kana ja sai nyt auki
silmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että
sorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne
ja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. "Ei, ei, katso kuinka monta
kaunista hanhea siellä lentää!" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan
itsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon
ja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle,
Paikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja
jolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle
varmaan tullut tuho.
Herra-Pietari.
Oli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin
kolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta
nuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada
heidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata,
leipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: "kun
lainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen", sanoi hän; — toinen
otti leipälapion: "kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun
maistajaisiksi", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana;
jos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. "Jos lainaan
kelle kissaa, niin en saa mitään siitä", sanoi hän, "jos kissalle
annetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta
kuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä
tänne kurjuutta kokemaan."
Sitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin
heistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa
kulkenut, sanoi kissa: "Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut
minua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia
harvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan
kartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi
hänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on,
niin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta." Pietarin ei
tarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa;
kissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien
väliin sanonut: "Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin
silmät sinulta pois päästä." Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt
Pietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja
sanoi: "Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei
hän tahdo halveksia sitä." Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän
suuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. "Mutta ystäväiseni!
Kuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?" kysäsi kuningas.
"Herra-Pietari", sanoi poika. "Herra-Pietari!" virkkoi kuningas; "missä
hän asuu?" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä.
Mutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei
sanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt
häntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä
kotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.
Toisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan,
istuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon.
Siellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan
tykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä.
Kuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja
tiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin
komean lahjan. "Se on Herra-Pietari", sanoi poika. Mutta kun kuningas
tahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen
kuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän
juomarahaa.
Kolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt
Pietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan
pienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä.
Kuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin
hirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla
olisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa,
paljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi
nyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja
toista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä,
sillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. "No, pyydä
sitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!" sanoi kuningas, ja
poika lupasi tehdä sen. "No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt
tahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän
minulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni."
— "Oh, älä sitä pelkää", sanoi kissa, "kolmen päivän kuluttua saat
hevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu;
sitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä
näet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa
hienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa." Pietari sanoi
sen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa
Pietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi;
ne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt;
sitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa.
Kuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi
ja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että
hänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei
ottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin
vihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. "Nyt
tahdon tulla kanssasi kotiisi", sanoi kuningas, "katsomaan, onko totta,
että sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet
valhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!"
"No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!" sanoi Pietari kissalle: "nyt
tahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun
kotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!" — "Oh, älä siitä
huoli", sanoi kissa; "aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!" Sitten
lähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja
sitten kuningas seurueensa kanssa.
Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli
iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se
melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma
on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän
hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa
ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun
kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin
suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on
Herra-Pietarin", sanoi poika.
Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita,
piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät.
"Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas
kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen
tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta.
"Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli,
kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista
karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä,
joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on
Herra-Pietarin", sanoi tyttö.
Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa
oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä
saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja
ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä
hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin
saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa
myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä.
Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis
hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän
tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat
hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.
Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle;
ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten
kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä
vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät
sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä
oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta
kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli
käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti
häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei
voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta
Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa.
Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan.
Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi
kolkuttaa porttia.
"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun
simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen,
juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten
talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti
kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän
sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi
aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen
takanasi!" sanoi kissa hiidelle.
Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi
hiisi.
"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää
sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta
kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä
en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin
kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin
vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki.
Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa
ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin
ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan
kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko
ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan
kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa
häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja
pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen
kuningattarensa luona."
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.