noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti
lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta
hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä
pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän
lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle
omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka
tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi
niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun
tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni
alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta
arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä
aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä
piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi
omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on
nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin
kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.
Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle
oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän
kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin
ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.
"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon
minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne
sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."
Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.
"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle.
"Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän
juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi
noita-akka takaisin kotiinsa.
Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa
tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan
sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja
ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan
ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan
ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään,
mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et
voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin
kotiinsa.
Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana
risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi
hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että
se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne
minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen!
alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja
repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle.
"Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka
risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja
oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi,
ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei
noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea
jälleen kotia.
Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä
entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja
niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla
sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä
oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi
ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän
oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä
muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja
sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan
kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he
vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen
palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö,
"kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja
semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."
No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta
hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään;
mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen,
jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään,
kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.
Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä,
ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen
matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti
päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä
risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se
ruski.
Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli
maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin
autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde
minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa
minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille
kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti
villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen
toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon
kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö,
mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria
nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.
Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan
painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta
oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin
vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita
minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet
kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia
ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei
pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia
sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.
Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa
noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut
tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään
taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois,
mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa
palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko
hän mihin.
Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen
seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli
hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:
Tahri saveen.
Pane korsiin!
Tahri saveen.
Pane korsiin!
Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden
jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä
seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda
läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä.
Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan
käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle
samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti
tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat
lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun
hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut
lauloivat:
Pieni suihku
Maitoa laske
Pienille linnuille juotavaksi!
Mutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä
sattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut
luoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän
noita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat
villat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli
noita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista
yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän
sanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut
mihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi.
Nyt lauloivat linnut:
"Älä ota viherijää,
Ala ota punaista.
Vaan ota sininen
Joll' oomme panneet
Ristiä kolme!"
Hän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen,
joka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua
rauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi
hänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen
tupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan
muuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli
sieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa,
niin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä
kaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli
mahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai
hän palveluksestaan noita-akan tykönä.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Oli kerran jänis, joka käveli ulkona ruohostossa.
"Hurraa! hip ja hei," rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni
hän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei
aikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.
"Hyvää päivää, hyvää päivää!" sanoi jänis. "Minä olen niin iloinen
tänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa", sanoi hän.
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen
lisäksi noita, joka minulla oli akkana", sanoi jänis.
"Se oli huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä minä sain
rikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa."
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi", sanoi jänis, "sillä tupa paloi
poroksi ja kaikki mitä meillä oli."
"Sepä oli oikein huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä akkani paloi
myöskin poroksi."
Herrasmiehen morsian.
Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa
kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui
häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli
naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä
tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut
tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin
olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle
pitävänsä tuumaa naida uudestaan.
"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja
nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä
semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.
"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi
herrasmies.
"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!" virkkoi tyttö.
Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä
vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin
rupesi hän tahtomaan häntä.
Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti
hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että
saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen
sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi
kanssa yhdessä."
No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän
oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän
puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.
"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka
paljon", sanoi tyttö.
Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän
vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt,
jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen,
sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.
Tytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi
kaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet,
silloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä,
johon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät
pikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.
Tämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa,
leipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.
Kun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden
rengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää
tätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. "Mutta jos et tule
takaisin jälleen minuutin päälle", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille,
"niin minä —". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti
sellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.
"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet
hänelle luvannut", sanoi renki Etelätalon isännälle, "mutta se pitää
säätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään",
sanoi renki.
"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän",
sanoi naapuri.
Renki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi.
"Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle",
sanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:
"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja
ota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata." Renki hyppäsi
pienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.
"Saitko hänet mukaasi?" kysyi herrasmies.
"Tuolla se seisoo portin vieressä", vastasi renki.
"Saata hänet vaimo-vainajani kamariin", sanoi herrasmies.
"No, hyvä isäntä, kuinka se kävisi laatuun?" sanoi renki.
"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken", sanoi herrasmies. "Jos et
yksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi", sanoi hän. Hän ajatteli,
näet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.
Kun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä
vastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat
nyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat
sen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.
"Nyt olen tehnyt senkin", sanoi renki isännälle.. "Mutta se oli
hirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa
on ollut."
"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä", sanoi isäntä. "Lähetä
nyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.
"Ei, mutta hyvä isäntä!" sanoi renki.
"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman
seppelettä ja kruunua", sanoi isäntä.
Renki meni kyökkiin:
"Kuulkaa nyt tytöt", sanoi hän, "nyt pitää meidän mennä pukemaan
pieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa
nauramista."
"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli,
ja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja
sillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.
"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa"; virkkoi isäntä. "Minä otan häntä
itse vastaan ovella", sanoi hän.
Nyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella
ei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen
morsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru.
Ja herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen
koskaan enää kosioineen.
Semmoisia voivat akat olla.
Oli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei
ollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa
lehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä,
saadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo
uskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän
juovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa
ja otti mukaansa myöskin yhden kanan.
Lähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. "Aiotko myödä lehmäsi,
muori?" kysäsi teurastaja. "Niinhän aikoisin", vastasi akka. "Mitä
tahdot siitä sitten?"
"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista",
sanoi vaimo. "Jaa, kanaa en minä tarvitse", virkkoi teurastaja, "ja
sen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan
sinulle markan." Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei
ollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta
rupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi;
"Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska
otit lehmänkin." — "Kyllähän siitä sopinemme", sanoi teurastaja ja käski
hänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin,
että akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.
Hänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet
tervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.
Herättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan;
"Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi
olla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun
tekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?...
No niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira
hauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se
minä."
Tuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti
haukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. "Ei, minä
en se suinkaan voi olla", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät
vasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. "Ei,
minä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu", sanoi hän ja
kiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat
olleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä
tämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. "No, älä ammu,
älä ammu!" huusi akka, "minä se olen." — "Jos se sinä olet", sanoi
mies, "niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään
selvää ja tiliä töistäsi." Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei
ollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut
teurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli
sen, sanoi hän: "Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut",
ja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki,
eikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa,
jotka olisivat yhtä hulluja.
Hän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka
tyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa.
Joka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan,
ikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan
lattialle "Minkätähden teette niin?" kysäsi hän. "Niin, minä tahtoisin
vaan vähän päivää sisälle", vastasi akka, "mutta minä en tiedä miten
on laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään
tultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla
päivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään;
jos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni
hänelle kolmesataa taaleria." — "Onko teillä kirvestä", sanoi mies,
"niin toimitan kyllä teille päivää." Hän sai kirveen ja hakkasi
tuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet
muistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria.
"Siinä oli ensimmäinen", ajatteli mies ja kulki edelleen.
Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului
hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan,
joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän
vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne,
te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan",
vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon
ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka
voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella
tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se
on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa
loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan.
"Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.
Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken
aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs
vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä
kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan
mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa;
hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä,
sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut
hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi
matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa
tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä
siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä
puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan
tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon
jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri
arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle,
niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös
hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei
hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen
kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä
niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän
rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä.
— Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään
oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän
kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän
harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan
valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan
niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman
vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen
vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan
raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian
laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei
kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana,
joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi
hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen
hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi
itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!"
sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen,
"ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole
milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen
aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä
merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän
mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan
ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä
ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari
katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään
muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa
seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi
ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas
Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät,
otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja
meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi
ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun
toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei
kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.