joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei
leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän
elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin
veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä
nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi
hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse
nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä
lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän
astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan,
josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies.
Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta,
ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa
vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies.
"Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä
tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään
tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista
ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen
käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon,
kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan."
Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen
ovelle.
Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget,
niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin
muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän
siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle
jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän
minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon
myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut
siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi
sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies
tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly
seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin
minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi
kaksitoista jjoulu-yönä.
"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen
istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen
puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan,
oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä",
sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan
kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin
joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko
kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli
myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se,
mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä
puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja
kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä
ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä
pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi
suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin
puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan
nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi
tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta
kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä.
"Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä
ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän
päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa
myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän,
ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki,
tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen
sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja
sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä
ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet."
Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja
sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle
myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla
käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen.
Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle.
"Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi
silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten
pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa
myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja
käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin
korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan
menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut
tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta
käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle;
mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.
Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua
kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin,
täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi
tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle.
Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa
käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse
isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin,
pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen
aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä,
ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden
ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan
saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä
veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa
kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua.
Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin
hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi
kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän
päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren
rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat
poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki
tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä
laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.
Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä;
hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin
jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän
kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi
hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli
myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut
suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein
möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri
oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän
pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut
aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen
minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn
käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin
jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi
hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt
jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja
viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin
päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.