language: Finnish
SATUKIRJA LAPSILLE
Norjalaisia kansansatuja
Kokoilleet
P. CHR. ASBJÖRNSEN ja J. MOE
Suomentanut
Lyry [D. K. Wyyryläinen]
Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.
SISÄLTÖ:
Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.
Kultalintu.
Kettu paimenena.
Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.
Voipukki.
Vastahakoinen akka.
Kertan lintu.
Tytär ja tytärpuoli.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Herrasmiehen morsian.
Semmoisia voivat akat olla.
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Tuvan isä.
Ruohon nukke.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisi
Herra-Pietari.
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.
Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.
Olipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin
syötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä
ja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt,
tuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: "Syö nyt, pässi,
et täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme."
Vanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja
halveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle;
mutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.
Sitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven
rikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan
tykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein
olivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.
"Hyvää päivää ja kiitoksia viimmellisestä!" sanoi pässi porsaalle.
"Hyvää päivää ja kiitoksia itsellesi viimmellisestä!" vastasi porsas.
"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne
lihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?" sanoi pässi.
"En", sanoi porsas.
"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä
sinut", sanoi pässi.
"Tokkohan?" sanoi porsas; "siunatkoot ruoan, kun ovat syöneet sitten."
"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme
siinä; omalla penkillä on aina mukavin istua", sanoi pässi.
No niin, porsas suostuikin. "Hupaista on, että saa hienoa seuraa",
sanoi hän ja he lähtivät matkaan.
Kappaleen matkaa astuttuansa, kohtasivat he hanhen.
"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi hanhi:
"mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?" sanoi hän.
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi
pässi; "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä
metsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra", arveli hän.
"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen", sanoi hanhi;
"enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä
lyhempi", sanoi hän.
"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa",
sanoi porsas; "mitä tekisit sinä sitte?"
"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä", sanoi hanhi; "minä
saatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone
tiukaksi ja lämpimäksi."
No hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää
ja lämmintä huonetta.
Käytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin
nopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.
"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi jänis;
"kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?"
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi
pässi, "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä
metsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman
voittanutta ole", sanoi hän.
"Minulla on tietysti koti joka pensaassa", sanoi jänis; "mutta minä
olen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan
itselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja
rakentaa yhden, minä myöskin", tuumaili hän.
"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien
pelätteeksi", arveli porsas; "sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa
meitä huoneen rakentamisessa, et."
"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin
kuin toiset", sanoi jänis; "minulla on hampaat, joilla voin näkertää
vaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla
on syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää
työtä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla", arveli jänis.
No, sitte sai hänkin tulla mukaan rakentamaan huonetta, se oli nyt asia
mikä.
Tultuansa kappaleen matkaa eteenpäin kohtasivat he kukon.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia
viimellisestä!" sanoi kukko; "mihinkäs miehet menevät tänään", sanoi
hän.
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!" sanoi
pässi; "kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään
rakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona
paistaa, se sitä ei saa kuin maistaa" sanoi hän.
"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen", sanoi kukko; "mutta
parempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella;
ja kotona on kukko rikkain", sanoi hän. "Jos saisin tulla niin hienoon
seurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan
huonetta."
"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa
auttaa vähän tarpeessa", arveli porsas. "Sinä et voi auttaa meitä
huoneen rakentamisessa", sanoi hän.
"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy", sanoi kukko:
"minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään."
"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan", sanoi porsas,
joka oli pahin unikeko. "Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa
puolet aikaa", sanoi hän.
Niin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen:
porsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli
salvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi
nyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä
makaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä
sen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä
ja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.
"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras", sanoi
pässi.
Mutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui
kaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu
naapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat
saaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: "parempi hyvä naapuri
kuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla
tuttu tuhansille." Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni
sisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle
ovesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas
siitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään;
kukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli
pelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja
elamoi joka nurkassa.
Vihdoin viimeinkin tuli susi jälleen ulos.
"No, naapurinta tuttavaksi tulee", sanoi toinen, joka odotteli häntä
ulkona; "sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin
kauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua
eikä piippua", sanoi hän.
"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura", sanoi hän,
joka oli ollut sisällä; "sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole
tavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen",
sanoi susi. "Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua
lestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä
istui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä
nipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että
lihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli
hakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten
vielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane
koukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi
saanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä
hengissä ulos."
Kultalintu.
Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli
omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena;
mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta,
niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se
joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja
hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia
omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen
valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika.
Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen
varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto
pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen,
rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan,
vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut
jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen
ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti
hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika
oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin
arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.
Samassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen
lausuen:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika.
"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka
kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.
Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin
viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli
ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti
hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen
tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun,
isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.
Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta
puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi
kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti
kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä
ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika
saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan,
voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla,
ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita
eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän
oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis
eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee
kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika.
"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka
kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.
Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen
matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja
siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan,
ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä
kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli
elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita;
mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi
semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin
veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli
hän ja pois jäi hän, hän myöskin.
Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti
nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan.
Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti
mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei
aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät
jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan.
Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu
laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta
sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan
makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle,
kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.
Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän
saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli
ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut
häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien,
antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että
tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille
vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa
kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta
poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin
myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas
varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti
hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä;
hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa
tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen
häneen lausui:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika;
"sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän;
"mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin
vähän."
Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän
kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.
"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni
kanssasi", sanoi kettu.
Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan.
Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen
samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.
"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat
ovat niin vastuksellisia", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä
kuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. "Mutta jos
menet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään",
sanoi hän.
Kuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne
sisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja
kuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään
päästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta
hän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen
siellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut
kaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan
pojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi
ajatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa
kuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:
"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen,
kullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen
on."
Sinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan
lintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen,
houkutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu
tulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin
kielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden;
ja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin
tulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.
Kuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua
hänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen
piti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt
ottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi
ulos.
"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?" kiljasi
hiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.
"Varas luulee jokaisen varastavan!" sanoi kuninkaan poika; "mutta
ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella",
sanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta
kuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.
"Niin, niin", sanoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka
likeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä."
"Mistä löydän hänet sitte?" kysyi kuninkaan poika.
"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta
vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla", sanoi hiisi.
Kuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse,
niin ei tämä suinkaan ollut lempeä.
"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti", sanoi kettu, "kun olisit totellut
minua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla."
Heidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja
kuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin
tulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan,
sanoi kettu:
"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko
suitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä
silloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja
vihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa."
Kuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä
se vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia
suitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta;
mutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi
hänestä.
"Kuka se on, joka tahtoo varastaa minun hevostani ja suitsiani?"
kiljasi hän.
"Varas luulee jokaisen varastavan", sanoi kuninkaan poika; "mutta
ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella",
sanoi hän.
"Se on samaa, minä surmaan sinut paikalla", kiljasi hiisi.
Kuninkaan poika pyysi hänen kuitenkin henkeä säästämään.
"Niin", virkkoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin,
jonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua."
"Missä asuu hän sitten?" tiedusti kuninkaan poika.
"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta
vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!" sanoi hiisi.
No, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois
hengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle
lempeä.
"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti", sanoi kettu, kun
olisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa
sitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘
Mutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei
koskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi
seurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen
hyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin
viimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.
Nyt sanoi kettu; "Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en
kuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa
täytynee minun mennä itseni." Sitten meni hän sisälle ja hetkisen
kuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen
takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö,
jolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja
tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä
lehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.
Hetken aikaa kuljettuansa tulivat he ruispellon tykö; nyt sanoi kettu:
"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi;
minä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi", sanoi hän. Sitten pukeutui hän
rukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä
ja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen
ja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.
"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti,
kultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?" kiljasivat he
hänelle, joka seisoi ja saarnasi.
"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen
seura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin
äidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin
takaisin?"
Silloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: "ha, ha, ha,
ha!" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.
"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme
nenämme kotia päin ja panemme maata", sanoivat he, ja kulkivat samaa
tietä takaisin kotiinsa.
Kettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen
kaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat,
sanoi kettu:
"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä
omaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin,
etteivät veljesi saa sinua tavata."
Kaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian
huonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan
heidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne
vähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos
ja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen
ja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen
mereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa
kotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean
ja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi,
että se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja
lehmus surkastui.
Kettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus
oli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja
kummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne
ja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä
tynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:
"Vieritkö siellä tyhjillään, sinä tynnyri?"
"Voi, minä olen tynnyrissä", sanoi kuninkaan poika.
Kettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä
ja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja
saatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: "potkase ja kingota!"
Kuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti
irti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä
kuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi
ja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen
jokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa
ja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: "Siinä on hän, joka pelasti
meidät."
Lehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi
saada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi
vanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka
laskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he
varustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan
hänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi
ja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi
lyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi
prinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat
vapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa
kemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.
Kettu paimenena.
Olipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli
karhu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi karhu. "Menen palkkaamaan
paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?" kysyi
karhu. "Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —", sanoi akka, "Hu-i!"
sanoi karhu. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni
matkaansa.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs
menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko
minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —",
sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.
Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan.
"Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi
akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat
viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin
hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi
akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa
söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun
kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki
lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli
menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit
metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli,
että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa
ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka
takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen
kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä,
jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla
on valkoinen hännän nippu.
Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.
Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa
varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä
mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä
pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.
Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan
piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi
hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä
ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi."
Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin
kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä
ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä
arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä
pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.
Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi
aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi
myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin
lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan
heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin
veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä
taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli
nuorena.
Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä",
sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian
hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku
Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon
eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan
tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa
lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli
hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin
lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa;
hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä
hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan
sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä,
poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua
hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi
oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi
monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua
kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen
kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen
lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta
siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista
niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa
noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon."
"Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen;
tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."
Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen.
"Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"
"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään
puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti
poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän
kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen
loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat
syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei,
nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä
olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa
loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta
koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi
poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti
henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli
ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun
osan velkaa.
Voipukki.
Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka
oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa.
Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira,
jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.
"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas
haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:
"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa
ja säkki selässä."
"Mene leipäpöydän alle piiloon!" sanoi äiti.
Samassa tuli suuri noita sisään. "Hyvää päivää", sanoi hän.
"Jumal’ antakoon", sanoi Voipukin äiti.
"Eikö Voipukki ole tänään kotona?" kysyi noita.
"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa", vastasi akka.
"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno
hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi
esiin.
"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää
mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."
Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni
ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa
väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään
makuupaikkaan?"
"Puoli ruotsinvirstaa", vastasi Voipukki.
Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan.
Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten
pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren
sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin
tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.
Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan,
niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän,
"katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se
haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri
säkki selässä."
"Juokse piiloon leipopöydän alle", sanoi äiti.
"Hyvää päivää", sanoi noita; "onko Voipukki kotona tänään?"
"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa
riekkojen ajossa."
"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni
hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki ja tuli esiin.
"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä
säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita
selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet
kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka
pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"
"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin
tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki
taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren
kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison
kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän
otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan
ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen.
Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi
hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."
Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla
edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti
sanoi Voipukille:
"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä."
Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita
tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."
"Juokse piiloon leipopöydän alle!" sanoi äiti.
"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki
kotona tänään?"
"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa
riekkojen ajossa."
"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis
hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin
leipopöydän alta.
"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä
säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita
selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään
pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän
kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt
sanoi noita tyttärellensä:
"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä
palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."
Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta
ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.
"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki,
"pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."
Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan
poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja
ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi,
manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista
hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.
Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella,
ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa
maistamaan.
"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi noita-akka.
"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet
sitä.
Sitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.
"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi hän.
"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki liedenotsalta.
Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat
mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki
honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi.
Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli;
hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.
Vastahakoinen akka.
Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut
hyvä olla hänen seurassansa.
Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi,
tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin
ulos katsomaan miltä laiho näytti.
Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi
mies:
"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä
leikkaamaan."
"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.
"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi
mies.
"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.
"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet
mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä.
Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.
"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen
tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut
puhumistakaan, kerittämän se piti.
Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat
sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.
"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut
tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota
keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen
leikata pelto sitte? sanoi hän.
"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien
sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin
varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.
"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan
omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."
Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti
hänen päätänsä ylös vedestä.
"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.
"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.
"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet
veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi
akka, kun mies taas veti häntä ylös.
"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä,
"moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä;
mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän.
Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun
tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä.
Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan
käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen
täytyi hellittää kätensä.
"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen
marakatti", sanoi mies.
Ja niin jäikin akka jokeen.
Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä
päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin
hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän
häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä
naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin,
mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.
"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette,
eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan,
jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on
hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä
on hän kulkenut vastavirtaan."
No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä
kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli
vastahakoinen akka, se.
Kertan lintu (palokärki).
Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat
täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja
leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä.
Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme
häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle,
mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi
antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti
koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut
saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan
sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen
saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa,
pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla
olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat
kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit
minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi
ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin
kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan
sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun
kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä
punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa
nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska
sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se
saavansa juoda.
Tytär ja tytärpuoli.
Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään;
heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja
laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli
vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä
emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä
hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät;
tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita.
"Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta
kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten
sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon.
Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä
kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki
ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.
Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse,
aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo
risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin
kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen
pyyhkäissytkään sitä edes.
Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee
vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli
suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät.
"Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin
maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös
sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä
pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun;
sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille
sekä pani kiulun jälleen sarviin.
Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla
oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa
sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn
minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen
tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput
kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla
kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä
paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt
pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin
paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.
Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo,
joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa,
ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat
pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan,
sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken
mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani
niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua
takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään
ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä
kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.
Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa
asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi,
voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka;
"meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut
mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan
palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka
antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli,
että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja
hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:
"Tahri saveen.
Pane korsiin!
Tahri saveen,
Pane korsiin!"
Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla;
mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä
seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"
Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät;
mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei
hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt,
mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan
varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade
menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä
niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten
tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat
ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä
lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.
"Pieni suihku
Maitoa laske
Pienille linnuille juotavaksi!"
Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja
paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta
ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne
lypsetyksi.
Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä
et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat
villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten
hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia
villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti
ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet
linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka
oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.
"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa,
"sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä
ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."
Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen
viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi
palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut
lauloivat:
Älä ota viherijää,
Älä ota punaista,
Vaan ota sininen,
Joll' oomme panneet
Ristiä kolme!