Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan
Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen
pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja
maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.
Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.
Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa
Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille.
Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli
kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä
juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja
kuoli kohta sen jälkeen.
Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi
Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin
kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti
lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas
oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä
pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli
vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.
Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot
Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset
joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin.
Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000
miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja
Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista
laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren
sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000
miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin
rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko
Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua.
Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta
ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli
hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan
ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.
Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi
kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on
asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta
että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran
laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset
mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka
oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi.
Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin
toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli
Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen
taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella.
Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren
suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana
eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi
ansaitsee säilyä muistissa.
Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800
rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat
vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta.
Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska
se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä
miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa
sitä viimeiseen saakka.
Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin
laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja
tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä
kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua
linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään
ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta,
nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen
komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin
vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen
veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. _Kaarle_."
Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli
määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset
ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät
piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti.
Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi
ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta.
Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä
mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot,
joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla
oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä
vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät
hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän
taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera
surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään.
Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä
antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi
hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar
oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi
oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti
36,000 miestä.
Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi
Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee
Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan
puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota
puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli
varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas.
Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen
voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.
Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että
kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20
päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas,
ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti
linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä
valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta
tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa
aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei
arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin
suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen
uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen
onnenoikku.
Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia
suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään
suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan
ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista
rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen
juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi
vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut
putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän
käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän
karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin
majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta
tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.
Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.
Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi,
everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla
kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko
preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset
tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.
Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000
miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean
näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui
vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja
hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin
suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin,
piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin
pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli
jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat
vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.
Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt
suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja
hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä
menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.
Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä
ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä
olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle
erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät
sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta
ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua
Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten
vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut
niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut
sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli
hänellä vain 2,000 miestä.
Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia
valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle
saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi
aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin
12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän
kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään
pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta,
missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja
marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan.
Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti
tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät
odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan
Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle
pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli
hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä
olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.
Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen,
aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat
toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" -- Vahtisotilaat kuulivat
nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat
aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän
vallihaudan.
"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". -- Tämä
yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli
laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka
pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan
Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon
ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä
seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa,
saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta
tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana
olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät
toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen
leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja
preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen;
neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän
täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa
tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII
pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa
avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena
kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf
kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui
viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka
yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa
hänen nähtensä.
Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en
ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä
hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa,
huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" --
Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään
upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen
lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia;
kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen
rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen
syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai
joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen
sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli
suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti
kuninkaan ratsun selkään.
Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr,
jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi
salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin
uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin
sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.
Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti,
joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja
joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin
kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen
rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt
heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä
Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin
jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle
XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta
sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja
onnettomuuksista.
Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat
hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja
antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet
oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän
teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki
uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin,
pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana.
Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti
herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä,
olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat
häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.
Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä
kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti
kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta
se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun
muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun
johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne,
vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin
kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi
häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" -- Sihteeri
änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" -- "No mitä
pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas.
"Jatkakaa!"
Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan
kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy,
Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin
markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi
ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö
joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas
keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa,
kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja
takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes
antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja
puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa
saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä;
mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut
luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen
lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen
tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän
oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen
oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta
niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle:
"_Veni, maledicamus de rege_, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle
XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.
Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän,
saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset
Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella
kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.
Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta
vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä
kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä
joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen
herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka
hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka
pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla;
päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan
linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo
yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä
venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin
satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka
tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea
siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715
ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka
satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja,
ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat
saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos
Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he
olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä
suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi
erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli
12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet
ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs
tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi
aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi
omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä
Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi
maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen
asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta
aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan
lakeja pohjoismaille.
Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan
katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen
tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei
voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä
ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua
vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet
Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan
palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän
sisarensa seurassa.
Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia
sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa
syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät
uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista
ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia,
lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata
muokkaamassa.
Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin
lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle
vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä
olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen
peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli
mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun
nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden
varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa
ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan
maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne,
jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja,
saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero.
Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut
jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika
tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää
kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin,
joita kuningas itse ensimäisenä kesti.
Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan
näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten,
saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä
pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli
rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.
Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle,
kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli
tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa
hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.
Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti
seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi
puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin
maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.
Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei
voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti
sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa,
Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.
Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien
kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita,
joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka
päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt
pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa
tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti
Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä
yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut
liittolaistensa kanssa.
Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla
toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan
harkinnut.
Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra,
parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia
palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten
päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.
Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla
rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan
ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään
suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja,
lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.
Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin
mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi
käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo
suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä,
siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta
Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen
häntä.
Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä
kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä
enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus
pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat
neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista
Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja
Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän
oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut
riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen
pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt
olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut
Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.
Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa,
jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan,
missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään
halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut
ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin
preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät
olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten
joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden
kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen
liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa
monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut
liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat
liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän
yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen
jälleen nostaneet pystyyn.
Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta
joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten
liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten
kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi
käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka
pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka
tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.
Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman
mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät
tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä
löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden
tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän
oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle
vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen
mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa.
Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä
viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta,
rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi
voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati
suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen
oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon
kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on
epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta
enemmän tavaraa kuin vie sinne.
Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa
mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle,
että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä,
saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja
Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari
Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko
muuta Eurooppaa.
Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa
Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz
esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo
maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää
ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen
Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa
Holsteinin herttuan maahansa.
Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin
luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet
valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka
valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet
täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo,
joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti
selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä
skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. -- _Suom.
muist_.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin
puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset,
jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.
Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän
suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen
innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille
hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten
oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia
Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään
riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen
maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa
saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa
Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.
Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan
halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa
Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen
keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat
suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni
toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden
ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä.
Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli
samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen
etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista,
jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi
tuhosivat.
Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin,
edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä
maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta
sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät
puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi
Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.
Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja,
molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi
Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se
näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua
maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä
ja laivoja.
Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta
erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet
Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat
vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren
rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki
tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen
sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät
suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman
satamat.
Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä
sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja
sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he
lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan
eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille,
että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat
saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.
Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna
lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal,
lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen
kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman
auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut
Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa
tämän valtion suuruuden hyväksi.
Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n
poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin
vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin
saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden
kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä
useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon,
antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten
väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti
samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja
Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi
ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota
ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!
Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon
ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti
salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin
kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan,
Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he
voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille.
Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja
arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman
vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi
Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita
neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi
heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue
meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti
huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta
ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.
Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari
de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan
armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa
sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän
mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan
alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de
Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin
aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä
filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä
_Polybios-selityksissään_. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa
uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa
itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin
yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen
Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt
Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon
ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän
uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille
Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti
ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.
Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille,
mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota
ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin
ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet
tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi
ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä
varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja
harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan
toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata
sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen
loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan;
niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän
asian päättämistä.
Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717
alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet
vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan
vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja
jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja
opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.
Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa
neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa
valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret
aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa,
ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta
niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan
rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta
pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi
pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen
vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.
Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija,
Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä
ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää
ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt
Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili
toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät
Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.
Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja
ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja
Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin
äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen
Lontoossa.
Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä
oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet
oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen
persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti,
ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan,
oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von
Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain
uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi
hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä,
tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No
hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin
tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". --
Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta
varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi,
panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua
väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella
tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta,
vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt
mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen
kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut
heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa
perustuksena.
Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein
vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni
Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen
papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä
painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin
hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö
hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa
olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen
vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani
hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti
eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä
kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas
myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa,
hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.
Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä
Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi
kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen,
täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja
vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen
vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää
itseänsä.
Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on
paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia.
Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei
kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon
kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja,
merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän
ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta,
jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa.
Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi
hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren
herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle
koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas
Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen
loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai
sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä
tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän
tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja
puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.
Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti
niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja
antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan
aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin
ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista
etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten
ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan
entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään
verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten
ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n
pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia
vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari
epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti
vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin
vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa,
suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti
oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen
karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta
kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri
mies jäi heiltä huomaamatta.
Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta
löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi
Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin
valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata
Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa
vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä
vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin
sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.
Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin
Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle
noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän
matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna
asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja
yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän
läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna
Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto
entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan
etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli
vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli
suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan
Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan
siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi
ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin
kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään
anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään
tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.
Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin
lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia
Lontoossa.
Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten
mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi
postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän
ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti
vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun
kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa
Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän
maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven
kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan
kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin
ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja
Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi
luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että
tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän
antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua
joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli
Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä
tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja
saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.
Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita
hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin
kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi
liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa
välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin
herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili
kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi
tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna
talonpojaksi, milloin tataariksi.
Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää,
kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa
pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin
toivorikkain mielin Ruotsiin.
Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan
miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta
puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä
sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n
viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan
hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää
mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön
tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään
suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin
lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle,
siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta,
ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; --
siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein
ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan,
että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka
pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän
arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee
valtiossa olevien todellisten varojen yli.
Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa;
ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein
varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa
niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä
aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa,
ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia
onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.
Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja
parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun
hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki
kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja
niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän
ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen
tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni
Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin
rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata
ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli
kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.
Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko
kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi
Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi,
koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu
muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä
rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".
Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien
kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin
oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä,
koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja
kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin
kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri
tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan
kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat
vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni
miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa
rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa
kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia;
erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä
neuvotteluja.
Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain
järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään
tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.
Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa
Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa
hänen kuolemansa jälkeen:
Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa,
mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi
Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan
valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000
venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin,
jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän
toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000
ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen
yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen
perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli
myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava
Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä
otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]
Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen
tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin
tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin
rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen
ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään
pelättävää.
Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan
joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja
valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko
taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa.
Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla
sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat
täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein
epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä
huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin
kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän
tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä,
samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs
niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan
onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä
tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän
esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui
kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan
kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet
vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset
olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet,
joilla Italiassa on nimenä _bravi_, tehneet samantapaisia kolttosia
Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin
olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua
Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja
miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen
tallimestarin.
Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon
yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys
tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät
pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet
odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina.
Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille
muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin,
jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään,
että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä
häntä.
Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan
Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että
toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan
herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä
kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto
on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset
maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi
liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa
takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen
kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.
Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä,
sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin
Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen
kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti
jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin
kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään
etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan
ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan
vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että
hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai
laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa
terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä
kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään
kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.
Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan
eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita
kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko
elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia,
joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka
kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää
syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja
poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon
viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai
vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston
perästä.
Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja
kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti
vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.
Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän
illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa
yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt,
näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka
johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin
kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi
töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan,
jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä
hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten
kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan
työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.
Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin
Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se
keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen
kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa
kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.
Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään
vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä
kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin
vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava
ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen
palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen
oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä
kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli
sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli
kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi
Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään.
Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti
huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli
hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa
ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli
vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli
ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.
Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken
äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä
laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.
Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön
ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier
riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät
yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi
saisi siitä tiedon.
Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja
hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni
Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen
kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.
Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski
vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä
toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin
herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.
Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin
kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta
onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai
jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä
hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas
todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa
kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä
heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet
sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin
vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena,
tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta
Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi
Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen
kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen
saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni
sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi
voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet
onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään
kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä.
Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja,
haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia,
voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon
kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä
ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen
taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion
jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin
kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa
kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän
ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten
oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin
suuren maineen yläpuolelle.
Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis
otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä;
mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen
naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri
ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin
ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään
noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta
huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi
häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän
oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut
tuntemaan seuraelämää.
Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan
Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän
kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina
1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle
kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana
päivänä.
Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon;
epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka
tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei
ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja
ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution
että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi.
Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja
vaikeutta.
Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa
ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa
niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla
mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä
seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka
tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta.
Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena
lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen
v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin
Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan
kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin
usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä
filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran
hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice,
joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen
kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana
Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti
kylmäkiskoisemmaksi.
Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee
myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti,
että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon
täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen
rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla
oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän
puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista
tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli
enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.
En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein
uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset
ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai
salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri
Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli
kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta
kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin
voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria
kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa
olisin tahtonutkin."
Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan
syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti
minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli
huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä
kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa
kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä
hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.
En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän
ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi
antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa
hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti
johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi
palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä
Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt
riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen,
ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon
katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]
Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui
kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine
enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat
aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa
sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli
antanut heidän kokea.
Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren,
prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti
luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan
suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän
koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän
uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi,
luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän
prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.
Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti
tuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli
kenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus
sellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.
Tukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan
kuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa
hänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.