Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus
vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.
Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat
Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen
kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen
vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa
Pietarissa.
Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa
Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä
laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään
turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun
majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun
majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt
täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen
kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä
varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat
puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu
kymmeneen päivään." -- "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä
uljuutta", vastasi turkkilainen. -- Hän määräsi kuninkaan vietäväksi
Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset
olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan
kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät
vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin
ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä
kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan.
Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden
sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.
Saatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti
hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta,
asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi
huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi
sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs
upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka
kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli
hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain
päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen.
Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko
miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella
mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen
kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin
siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä,
hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja
molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään",
sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen
kaksikymmentä janitshaaria." -- "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas,
"sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". -- Keskustelun kuluessa
pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti
Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla
kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti
lunastamisen.
Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen
suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu
ranskalainen de la Motraye. -- _Suom. muist_.], joka uteliaisuudesta
oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista
tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha
auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan
upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien
käsistä.
Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen
verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen
rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä
muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat
ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he
eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä.
Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla
miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua
siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran".
-- Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen
miekkansa takaisin.
Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin
oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden
riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja
aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen
suuruuden katoavaisuudesta.
Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä
kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII
vietiin sieltä pois.
Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet
kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen
puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti
siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa,
voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin
kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja
Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII:n
ystävältä.
Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas
ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi,
liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan
maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII:n tämän puuhan
puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton
hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun
nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi
Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen
rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei
ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan
välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys,
yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli
kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen
päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle
asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä
olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta
käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän
rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen
vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII
sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien
läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo
olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."
Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi.
Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen
todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja
uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille
päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti
salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja
lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut
lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera.
Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin
oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin
komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja
saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin
nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin
rajoille.
Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa
ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä
maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän
ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.
Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII:n
palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen
perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka
jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen
armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli
kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa
täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä
ilmeestään.
Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja
tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa.
Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "_Major sum_", vastasi
Stanislaus hänelle. "_Imo, Maximus es_"[39] virkkoi siihen
moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli
tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua
kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi
oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta,
asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin,
josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.
Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja
ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja
ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas
turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien
päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa,
rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta
vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä
rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme
piakkoin muuttuvat".
Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että
vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin
jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa
kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti
onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000
miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana,
suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon
sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän
huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen,
jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli
Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa.
"Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" -- Nyt
Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja
kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana
suunnitelmissaan.
Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut
saattamasta Kaarle XII:tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle
arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.
Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä,
jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut
mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. -- Sillä välin
kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo
tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat
ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa
hänet jollekin Arkipelagin saarelle.
Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle
useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että
divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle
Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra
laski hänet menemään.
Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä
moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa
samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli
alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset
olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu
aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.
Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti
lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän
uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin
kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa
eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de
Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin
paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli
hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten
saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.
Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä
sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä
häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin
kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai
luulotellusta kavalluksesta.
Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he
olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat
pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen
korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen
muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn,
jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla
loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty
kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin
palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.
Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää
turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan
sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli
käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.
Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten
tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin
toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut
häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de
Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka
käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman
vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja
kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,[40] eräs
ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen.
Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja
sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti
toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa
mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli
tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä
vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä
vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.
Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen
herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä
onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran
läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka
esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.
Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä
alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui
kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa
kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean
läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi
hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden
välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti
taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä
henkivartijoita.
Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän
heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen
lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin
frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen
pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen
syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "_Amman, amman_, armoa,
armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.
Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen
luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä
sanoen samalla: "_Sued kral dan_, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani
pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä
välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin
ulkorakennuksiin.
Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse
kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän
uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista,
mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin
uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi,
ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut
minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään
erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän
muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan
saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta
Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään
kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen
kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan
jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä
ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän,
puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa
kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli
tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin.
Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset
sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on
keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin
tapahtuu hänelle myös oikeus." -- Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja
muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka
ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti
pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle
ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin
saareen.
Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että
on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin
kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta
edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen,
ollakseen hänelle mieliksi.
Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen
nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen
tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he
olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle
kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti
erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin
rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan
sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta
muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin
arvonimen.
Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset
ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä
sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret
muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt
minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia
ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa
tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia
semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua
vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.
Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen
Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut
tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan
sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei
väkijoukko näkisi häntä.
Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että
hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman
päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan,
varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita
Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä
vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä
pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle
rahaa."
Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa
Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän
muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä
päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita
kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden
sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin
häneltä.
Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri
Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea,
ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen
vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki
ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n
kohtalo niin kauan oli.
Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa
valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai
dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. -- _Suom.
muist_.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin
kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä
sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä
päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat
milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos
hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin
satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra
määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva
johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni
palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen
parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli
jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.
Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin
apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan
venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen
paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.
Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien
uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä
kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana
loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski
kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että
turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan
pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa
äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla
lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän
siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern,
Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen
kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita
frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä,
niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja
hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti
kansleri Müllern kokin virkaa.
* * * * *
Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka
kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.
Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla
tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa
talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten
mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja
muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei
voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä
Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin
herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki
pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua
sen avuksi.
Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä
puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja
saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä
Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui
saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs
suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon
taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä
lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain
kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.
Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi
taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia
taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan
välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat
tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää
taistelutanner.
Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin
tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. -- _Suom.
muist_.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa.
Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua
valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin
voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta,
mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan
yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman
kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla
Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän
komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin
siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina
pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli
ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen
ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut
edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty
taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa
sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!
Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden
poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan
kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella,
joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas
oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa
oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten
ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa
heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli
siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.
Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän
torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua
kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että
heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.
Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta
ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat
häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä
oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa
mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti
suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.
Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko
puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat
puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti
keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen,
jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa
sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä
sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona
kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan
painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille.
Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja
vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet,
kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle,
nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki
asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset
sytyttivät sen palamaan.
Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka.
Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä
seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran
ollut kaupunki.
Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat
paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja
rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta
heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut
joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin
rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat
panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin
osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan
todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka
näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.
Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja
Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja
moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja
samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.
Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain
opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta
raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he
olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet
tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista
turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan
tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat
tuhonneet Staden.
Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään
sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin
luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen
armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen
henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa
ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti
pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin
toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.
Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää
venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä
vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta
miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan
Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa
häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.
Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista
hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni
häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse
vangiksi.[42]
Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta
lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin
kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan
aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset,
jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina,
nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen
sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.
Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi
Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei
enää olisi pitänyt luottaa.
Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia
tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven
välissä kuoliaaksi.
Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan
uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta.
Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen;
silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi
Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan
kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen
pyrkimysten kanssa.
Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta,
toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen
joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia,
oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli
teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto,
jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei
enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden
kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka
Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon
aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan
pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa,
jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin
aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa,
luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä
asiasta.
Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli
imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että
Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut
yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain
palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa.
Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän
lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten
ottaa käskyjä vastaan.
Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa
vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää
voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän
ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan
kautta.
Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin
eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi
visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi
on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että
hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman
päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata
meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."
Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä
muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle
tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren
kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään
arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun
henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.
Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan
rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin
lähetystö oli muhkea.
Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli
Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50
prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa
pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. --
_Suom. muist_.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia
eräältä turkkilaiselta.
Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön
loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli
Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten
ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko
tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa,
mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.
Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi
kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että
lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin
muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä
tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet
matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi
lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.
Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle
jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden
shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta,
jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran
puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli,
jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen
kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja
täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että
arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi
kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa
näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän
arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei
lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti
huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.
Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja
kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi
useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville
henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että
koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen
majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään
Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman.
"Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun
vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain
kymmenen ecutä".
Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä,
vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan.
Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta
siitä, että he myös saivat täyden maksun.
Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset
suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen
arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin
tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse
kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää
yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden
matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät
hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun
puolesta.
Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli
toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä
maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului
Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt
tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle
tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi.
Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet
suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi
voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta
Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset
maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan
arvonimen.
Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan
saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun
ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin
asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä
Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu
herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä
herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut
onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."
Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen,
että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan
asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka
majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa
pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla
odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka
voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet
niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei
ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä
heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta
sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.
Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä
hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen
latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia
hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin,
joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman
päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.
Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa
hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan
päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti
luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun,
ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin
nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.
Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten
vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan,
Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta.
Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä
puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty
levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin
ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi
laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään
pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua,
paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat
ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä
näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan
yksin." -- Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme
tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan
ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti
ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta
kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja
vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti,
turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään,
osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni;
me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen
sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän
teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan
minulle kääsit tai postivaunut."
Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä
täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja
ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla,
keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen
ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen
matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa.
Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin
kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin
päästä seuraavalle postiasemalle.
Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin
oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat
ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.
Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat
vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat
Stralsundin kaupungin porttien eteen.
Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta
lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin,
kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä,
kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä
valkenisi.
Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti
heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä,
heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs
kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä
oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin
ja saattaa kuriirin huoneeseensa.
Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin
kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:
"Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet
minut?" -- Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan,
syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti
kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin
talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät
toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" -- Kaikki ikkunat
valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja
tykkien jyristessä.
Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut
sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata
irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta.
Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin
kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä
katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti
kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin
koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. -- Muuten, kaikki
nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle
luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten
vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän
ruhtinaan luona.
Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.
Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin
Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa,
oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa
sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin
kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa
etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta
ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa.
Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin
vallat suostumaan rauhaan.
Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.
Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa
toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille
valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo
syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin
näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat
hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla,
tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti
Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle
vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä
Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö,
ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut
ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän
Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen
kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa
suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään
entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti
elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä
raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille
hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas,
joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja
ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja
ystävyyden suloja. -- Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja
sellainen keskisen Euroopan tila.
Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset
kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.
August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle
tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin
valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet
Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta
luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.
Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen
kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen
mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet
tunnustamaan _pacta conventa_, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt
sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että
voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu
mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen,
ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena
tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien
asiain juoksun.
Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen,
aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan,
kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin
kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski
syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan
puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain
kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut
valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien
menettäminen.
Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm,
joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä
sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti
saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli
joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille
suorittanut 400,000 ecutä.
Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin
kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat,
jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista.
Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka
olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä
vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.
Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin
vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen
vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja
jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen
työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen.
Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet
Suomea -- kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät
olivat aikoinaan valloittaneet, -- olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.
Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut
yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä,
missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.
Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin
pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies.
Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata
vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä
merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja
kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän
oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.
Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut
kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään,
lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi
ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan
saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä
Tukholmasta.
Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen
kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi
laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia
aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä
uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka
astuivat laivoihin -- kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle
hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa
hänellä jossakin muodossa oli osansa.
Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle.
Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja
sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli
amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina.
Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16
p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen
tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran
taistelun jälkeen.
Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä;
ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä
olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät
vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan
Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi
fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.
Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa
laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin
150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui
kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän
kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai
kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen
vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin
34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan
laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto,
joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle
laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.
Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat
koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen
vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari
Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari
Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui
valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali
ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa
vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen
sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä
uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.
Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja
maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt
itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin
välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän
olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli
siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin
hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa
hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten
ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle
ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet;
hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta
olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa
anteeksi.
Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen
merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa.
Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet
taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista
nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli
myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute,
mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.
Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin
voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui
joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä
sitä viljelemään.