Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat
pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen
palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja
häntä kohdellaan vankina.
Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli
muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin
palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin
tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän,
lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo
salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren
kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin.
Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten
turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.
Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen
suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään.
Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän
aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt
enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia
Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin
pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun
perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin
keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle
tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.
Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska
silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan
Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen
lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti
kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli
poistua Turkin valtakunnan alueelta.
Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille,
että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa
solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla
hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta,
verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin.
Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen
kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille
muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet
hänen vaitiolostansakin.
Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin,
Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän
viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen
ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien
ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen
kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen,
kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut
rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä
Puolaan palaamista varten.
Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen
turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä
Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan
kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä
elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille
ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton:
siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa,
mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.
Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen
elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle:
"Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken
teidän pitää neljää huomisesta alkaen."
Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea,
mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä
rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla
upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet
kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice,
Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat,
mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta
kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet.
Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti
Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki
kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön
koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä
Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään
ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui
kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute
kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.
Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin
selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä
Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha
janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi
Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja
lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.
Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin
hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.
Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet
kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut;
suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa
vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.
Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita.
Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne
tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan
maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat
putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan
suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin
hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun
rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta
löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä
kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin
kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed
karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli.
Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon
eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä
puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.
Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä
merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän
rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi,
jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa
palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä
valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain
varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle
liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille,
ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti
valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin
politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä
alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi
panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua
kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin
rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne
salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin
kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen
hedelmiä.
Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä
Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten
neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti
siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri
taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä
kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen
kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.
Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä
kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut
Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.
Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka
enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon
voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin
ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona.
Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua
Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa
saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän
vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti
voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.
Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä
lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä.
Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain
seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana,
jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti.
Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:
"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta,
vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän
ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa,
loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä,
Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä
kruunatkoon!
Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen
salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän,
meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen,
suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen
sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet
olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme
uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu
ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät
on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan
määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä
uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin
linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain
ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita
pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle
ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville
valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme
ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.
Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle
Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien
khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle
seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä
Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän
määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen
aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille
uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua
lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon
kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun
suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.
Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten
rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean
Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme
Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne
kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille,
etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä
ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai
epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.
Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme,
josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin
monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta.
Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän
keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.
Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul
eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)"
Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea
toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen
niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut
hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä
lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen
maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin
Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän
oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä
lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä,
suurherra ei tiennyt siitä mitään.
Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina
kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta
ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa,
johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin
sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä
tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen
keskuudessa.
Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera,
näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri,
ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain
seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja
tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää
sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa
hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä
uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian
kuten hekin.
Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin
suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin
heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa
Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät
ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina
edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta,
jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja
merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.
Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti
sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä
olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat
turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan,
jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.
Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille
itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta
suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa,
hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.
Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka
oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut,
rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein
panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin
äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista
maltillisempaa mielipidettä.
Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän
lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin
puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan,
hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. --
_Suom. muist_.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille
koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti
Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä
sotanäyttämöä.
Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran
luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia
kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului
enemmän kuin kolmesataa henkeä.
Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä
Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue
ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu
jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat
menivät hukkaan.
Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä,
joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo
tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista
Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää
venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä
Unkarin ylivaltiaaksi.
Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain
suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän
suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin
vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa
mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän
saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut
lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei
vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä
Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka
ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät
visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä
seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat
muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä
lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa
virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui
sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä
venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka
oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin
hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun
suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori
mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon,
kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori
Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona,
lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa
pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari
täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani,
tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi
edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa
kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen
julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.
Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan
kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa
omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin
alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden
määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän
lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut
lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas
August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut
nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt
Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan,
jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin
päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut
mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.
Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan
eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.
Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja
suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin
seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli
everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita
matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.
Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään
kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen
kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa
eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä;
mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että
oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus
ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai
tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan
häntä Puolan kautta.
Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin
August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi
lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka
oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden
vakuudeksi.
Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin
täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon
mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat
loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja
voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen
tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden
puolalaisille panttivangeille.
Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen
yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken.
He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne,
jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he
vihdoin uskoa mitä pahinta.
Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään
hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta
poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja
heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha
olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä
pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi.
Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen
epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi
kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä
mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa
vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu
varmasti todistaa.
Hän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt
hänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän
luottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän
päätti voittaa aikaa.
Hän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli
saanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten
oli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä
pakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi;
kuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona
viisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti
Portille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta
tuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:
Suurherran kirje Benderin pashalle.
"Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille
tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja
samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin,
meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle
tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen
korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön,
johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne,
kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä
lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan
lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on
suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.
Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita,
niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa
häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin,
etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot
eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy
mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean
Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä
voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis
matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.
Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava
häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen
Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia,
kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan
lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita
jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja
vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.
Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut
sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee
Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon
myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa
Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.
Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata
Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin
suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden
janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia
käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja
kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen
suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat
kaikkien niitä noudattavien osaksi.
Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa,
hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214".[38]
Sillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas
Portille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien
khaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi
ministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät
koskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan
lähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi
oleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan
hyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.
Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin
karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan
lähtemättä.
Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai
astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen;
mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten
kehittymistä.
Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen
rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut
turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo
kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin
vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että
ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin
vastaan.
Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada
matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän
suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän
herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun
herrani suojeluksessa".
Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin
frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien
ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.
Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman
helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha
antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä
myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta
lähempiä määräyksiä lähdöstä.
Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän
ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat
kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei
vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja
vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi:
"Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi
mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin
hallitsijani nimenomaista käskyä." -- Näin sanottuaan hän perin
murheellisena vetäytyi pois.
Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä
sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei
ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden
rankaisemisen".
Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman
käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen
antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut
mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin
suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa
itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa
kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen
lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he
rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän
tottelemattomuutensa syyksi.
Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha
tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona
olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja
vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa
ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta
sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain
saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä;
mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan
äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja
yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin
kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.
Funckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus.
Vastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani
kutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän
muutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn
käännöksen mukaan seuraavasti:
"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja
siitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle
turvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä
minulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä.
Pitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten
vieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää
suosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin
omien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja
avustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja
sotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta
hänelle lahjoja.
"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä
hänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa
erinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen
asemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne
Benderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo
ollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen,
vaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi
kulkemiseen.
"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos
lähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää
minua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun
täytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään."
Koko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden
mukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa
vieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan,
ja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina
seuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään
oraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia
sulttaanin orjia kuin muutkin.
Käskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja
shiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn
tataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko
kuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn
toimeen väkivallalla.
Tämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. "Tottele herraasi, jos
uskallat", huusi hän pashalle, "ja poistu heti näkyvistäni!" --
Suuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä.
Tiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle:
"Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja
asioita." -- Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet
ja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa
oleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada
elintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua
Benderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan
vain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan
20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.
Leirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin
hevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella
kaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka
suurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: "En tahdo heidän
muonavarojaan enkä heidän hevosiaan." -- Se oli juhlahetki tataareille,
jotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.
Sillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta
kuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi
kolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän
itse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä,
kamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön:
toiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan
kaaritukipilarien muotoon ovien taakse.
Kun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt
kierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän
rauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa,
ikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi
Holsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä
Varnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös
Englannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään
myrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat
välittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin
Benderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle
väkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina
vastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä
olivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari,
jotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.
Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä
uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa.
Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan
todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että
he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät
edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He
sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät,
jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka
tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä,
että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet
hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat
useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä;
hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota
valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä
tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut
salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän
neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan
toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi
taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän
epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa
hänet väkisin?" lisäsi hän. -- "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on
herramme määräys". -- Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti
harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan
kruunatun pään verta. -- "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan,
"jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen
valtakunnassaan".
Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema
siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan
puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha
sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti
Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen
korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.
Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice
riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten
ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin
kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi
ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä
muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä
Portilta.
Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään
jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin.
Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi
hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja
rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi
niin hyödyttömän asian vuoksi.
Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi
häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen.
Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä
kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin
Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia
tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen
uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä
leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa
tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle
tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin
he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.
Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset,
jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan
henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle,
jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice
lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt
mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. -- "Kyllä", vastasi Fabrice. --
"No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky,
jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." -- Fabrice
heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen
härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne
luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni,
niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".
Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja
vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi
Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa
pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen
vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia
tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka
niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas,
joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi
heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään
hänelle mielipiteitään.
Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet
sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat,
näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen
peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan
hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes
tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja
omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti
yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se
vielä tänäänkin." -- Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin
totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla.
Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että
oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka
hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen
kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen
kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli
puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä
määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen
paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä.
Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille
palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa
halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.
Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen
kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta
vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja
_Allah_-huudot kaikuivat joka taholta.
Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät
sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he
mainitsivat häntä vain nimellä _demirbash_, rautakallo. Heti hän päätti
lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui
janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä
rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko
te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset
janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä,
kun nämä huusivat teiltä _amman'ia_ (armoa)? Oletteko jo kokonaan
unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko
tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte
ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän
pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin
ankarat kuin teille koetetaan uskotella."
Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli
odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he
hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä
kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit,
tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä
kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa.
He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että
sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa
vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.
Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja
käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi
heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut
tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta,
samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien
tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.
Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja
vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin
nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta
janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat
saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse
menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja
sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.
Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa
hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä
vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina
ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat
aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät
raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua
asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.
He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja
sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina
vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin,
missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä
ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja
jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin
avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi
Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin
Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen
vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän
ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen
persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat;
että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta
että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin
tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua
olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa
kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla
neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain
myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta
lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.
Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin
kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä
taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin
olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin
janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että
jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä
itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.
Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen:
"Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin
joutukoon sitten!" -- He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä
epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten
oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt
tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon
kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä
haluttomuutta siihen.
Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia
vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua.
Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä
pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa;
kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.
Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera
ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä
antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti
näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi
hymyillen: "me saamme nyt taistella _pro aris et focis_".
Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut
noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin
lujasti kuin oli voitu.
Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa
itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla
ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien
aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He
seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita
yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.
Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi.
Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään
eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta
salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali
oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen,
kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli
ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.
Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti
lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka
kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa.
Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä.
Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan
kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen
johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas
saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen
korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina
joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.
Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen
suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven.
Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi
suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui.
Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera,
johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia,
sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.
Janitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen
huoneet. "Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia",
sanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven,
joka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.
Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan
äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan,
viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat
kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen
rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten
tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon
neljännestunnissa vihollisista.
Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa
vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä
armoa, huutaen _amman_. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi
kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle
tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". -- Turkkilainen lupasi täyttää
mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos
ikkunasta.
Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja
telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone,
joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien
meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen:
ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten
tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa
neljännestunnissa.
Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä,
teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.
Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan
elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja
käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he
pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat
palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin.
Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan
ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen
sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian,
tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen
paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että
tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä
ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla
voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset
pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien
tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista.
Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos,
pirstautuen liekkeihin.
Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä
huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi
kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin
palaa!" -- Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että
kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli
kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys,
päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea
ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja
nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän;
"ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja
vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"
Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa,
huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset
aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä
suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen
epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen
korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla;
kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa
silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa
ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta.
Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin.
Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui
kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen
päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen
luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet
pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset
kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten
rasitettavan.
Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa
rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet
pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle.
Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä
vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka
kantoivat häntä _Allah_-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus
mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset
ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. -- Tämä kummallinen
tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12
p:nä 1713.