Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen
askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.
August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää
Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii
voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka
rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.
Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703
päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen
vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta
hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota
turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan.
Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä,
liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta,
ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle
tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun
sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita
vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet
näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.
Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat
hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä
kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden
toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista
vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin
heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa,
ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on
ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää
uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa
yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja
sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan
korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat
sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa
turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai
vapautensa puolesta.
Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas
etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut
hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä
on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään
väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei
todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa
kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle
vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n
ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään
Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan
välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin
edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista
ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.
Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu
vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan
asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa
Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli
lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä
hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni
Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä
tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi
itse suurvisiireille.
Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli
lääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin
juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko
kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn
Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen
tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi
kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on
itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut
toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin
arvonimi. _Suom. muist_.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen
poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada
vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän
ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan
urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen
salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat
erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi
innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti
häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän
tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään
tuon tsaarin?" -- Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista
laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi
Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä
historia sepitettiin.
Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen
erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset
huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään
kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman
mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka
olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä,
saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli
Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen
päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.
Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse
kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean
teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa
herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen
talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat
parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki.
Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan
täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni
nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan:
nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta
väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan
hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä,
niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan
käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja
hävisi siten joka kerta.
Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä,
jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle.
Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä
päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja
Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.
Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien
suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi
upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä
Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana
oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin
sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään
kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun,
jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja
janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput
olen kuluttanut itse." -- "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän
minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea
kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä
pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." -- Eräs hänen
vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti
hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille.
"Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää",
vastasi kuningas. -- Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei
hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä
suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta
tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.
Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä.
Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki
kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä
viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä
julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen
moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan
Venäjää.
Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi
luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice,
Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla
olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä
miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli
lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan
etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan
mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän
luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja
Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä
viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen
parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista
kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta
satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja
raivopäätä, niin hän repi sen lehden.
Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin
_Mithridates_, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema
oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle
sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei
tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista
sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin,
joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen,
joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain
latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää
sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle
tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]
Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän
odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti
hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja
Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen
onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi
puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse
antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja
suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen
käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen
etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha;
hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika.
Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä;
siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa
eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät
siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten
sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin
arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan
eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.
Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan
neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä
juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona
vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan.
Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta.
Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen
lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia
Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet
Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi
frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien
kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa
luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan
luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt,
mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa
miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää
ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle
200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali
Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta
vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä
asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut
juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä
suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona,
Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat
joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli
joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän
lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset
joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen
kunnioittamistansa varten.
Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut
Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet
Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei
vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua
epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään
masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään
suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti
paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän
huolekseen.
Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne
ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin
korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis
joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa
henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa.
Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten
hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen
itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä,
että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä
anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko
vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan
esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani
tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla
oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan
valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän
valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka
on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle.
Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen
perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan,
piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin
kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän
vastaan.
Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien
anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen,
nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli
Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.
Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana
vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta,
joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli
jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset
jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin
laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt
mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi
teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista
hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo
ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."
Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan
Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän
tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja
että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä
janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki
kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että
kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan
valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa
ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli
hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi
onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut
hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka
toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri
Tshurlulin onnelle.
Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi
ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin
taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä
turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä
oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään
hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur
merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli
kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin
lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän
vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n
vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen.
Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi;
hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin
virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.
Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän
suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn
ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä
tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi
sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen
Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan
ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun
ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa
ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli
viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille
Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin
Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.
Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt
tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman
oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden
vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja
hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä
julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi
hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin
kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä
tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee
sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee
suojassasi." -- Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista
(kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti
palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai
ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin
satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi
Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski
neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin
sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei
venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen
puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan
myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle
myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa.
Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka
vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin
edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei
koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.
Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai
myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan,
ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä
rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta
turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin
kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että
Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän
kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit.
Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas
venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien
mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että
loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti
elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja
ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.
Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa.
Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja
Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta,
jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta.
Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat
allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat
siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen
saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen
erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat
useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle
uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt
taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen
puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi
pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka
oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi
luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan
siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa
puolelle.
Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he
olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja
Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin
tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin
tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan
sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat
vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta
hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt
esittämättä perin tarpeelliseksi.
Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden.
Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja
kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli
luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka.
Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien
ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan
uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet
rikkomaan.
Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen
voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen
sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston
Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä
keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin,
nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain
etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut
muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut
liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään
korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän
ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta
muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja
että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi
ainiaaksi Venäjän haltuun.
Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August
Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin
herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin
kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin
nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti
taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin
hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin
veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin
tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö
puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä
Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia,
jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.
Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja
Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky
hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet
valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista,
pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.
Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat,
paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka
mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.
Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa
Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet
Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat
sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta
samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös
Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi
sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin
herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että
Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena
vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen
keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin
yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään
kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.
Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan
saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja
että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla
muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen;
he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse
sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät
saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.
Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin
koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta.
Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi
tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri
niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä
tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että
asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan,
Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan
joukoista.
Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi
odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa
oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu
kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta
kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli
ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden
vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.
Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja
järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä
alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä
hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue
vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille
pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä
ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut
kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti
kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona
vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka
ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten
tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa
taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne
ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat
joukko-osastot.
Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa
Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä
kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat
kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi
Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit
Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja
sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata.
Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän
oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä
nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän
menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi
päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton
aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut
rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet
helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi
kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan,
huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa:
"Eläköön keisari, isämme!"
Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta
tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella
hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi
heidän silmissään.
Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput
Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko
laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä,
joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.
Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu
hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut.
Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen,
oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta.
Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen
uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten
käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa
olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus.
Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä
säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut
suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne
lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt,
ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä
varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina
Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja
Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän
kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä
vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat
Ruotsin ainoana turvana.
Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet
kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta
kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen,
Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain
joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen
johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja
sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön
tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai
ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa
valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja
olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä
vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.
Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja
noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta
tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat
jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.
Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja.
Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit
paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera
Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista.
Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja
antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat
vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.
Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät
silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten
kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä
otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin
sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä
nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo
ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista
pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia
murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain
kymmenen miestä.
Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin
tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että
Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa
tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa
jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää
taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan
eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat
ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja
kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta
haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään
löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse
veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.
Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen
kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan
Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan,
20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen
vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän
rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin
mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei
laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle
lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.
Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä
heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma
varmisti häntä hänen toiveissaan.
Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin
viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni
hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka
asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä
olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut
mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys
lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei
näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta,
vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas
maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän
piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi
Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja
sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon
rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän
kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."
Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia
keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi
Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut
päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii
itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin
vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat
sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. --
Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen
tämän hallituksen hengestä.
Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin,
joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit
(nimi johtuu sanasta _balta_, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia,
jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien
tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi
(puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan
mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai
isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.
Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut
onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin,
veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun
prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he
enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain),
mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi
päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli
suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi
vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti
hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.
Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin
kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide,
Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien
päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin
sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille
antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera
hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt
sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen
tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi
suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä
koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu
käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan
komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos
epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä
minun viakseni." -- Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri
valmistautui tottelemaan.
Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs
Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten,
että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he
julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia
he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He
harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat
tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin
sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän
periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten
sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja
arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä,
muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.
Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he
teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he
säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.
Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla
valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain
aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä
maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos,
jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat
mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset,
ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään
kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä,
jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.
Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta
arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri,
josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun
mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän
perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän
persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan
tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan
päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä
on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät
janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän
aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat
khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos
taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka
heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta
maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti
on heidän vankilansa ja hautansa.
Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja,
mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa)
vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän
maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta
kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin
häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja
kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat
riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä,
hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa.
Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi
loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan,
jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten
vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän
hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät
sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän
elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he
ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.
Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama
khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi
määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin
paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.
Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja
velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta
ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli
kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja
viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat
säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä
vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja
virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri,
ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja
marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.
Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin
muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa,
Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja
lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin
harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat
paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset
säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta
Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on
niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka
onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset
puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti
auttavat.
Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. --
_Suom. muist_.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä
kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä,
jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla
oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki
taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä.
Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta
sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. --
Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli
suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi,
johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus
ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden
aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten
voittamisesta.
Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa
Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen,
kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi
vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti
Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi
Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän
suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian
kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa
suurherralle.
Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään
kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus,
tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan
kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä
alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen
todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama
kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian
valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas
Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien
sukujohtojen perusteet!
Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan
kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet
varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä,
turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä
suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja
helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut
käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli
valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että
hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös
kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään
salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet
armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711
Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun
pääkaupunkia Jassya.
Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin
marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan
kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan
luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen
nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että
se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien
välissä.
Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että
moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla
on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista
yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee
lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä,
varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä
epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa
turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen
varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä
sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit,
osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys
venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.
Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa
toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja
rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa
huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat
nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut
luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut
Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin
turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat
heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari
ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut
tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon
tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä
ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi
tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman
elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja
ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta
häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä
olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan
luona."
Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli
suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa,
jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.
Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan
yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä
lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen
mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria
vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari,
työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten
kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja
ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa
kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset
puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa
läsnäolo ja epätoivo antoi heille.
Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä
Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen
armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä
antautua keisareilleen voittajan armoille.
Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän
koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen
yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän
niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen
hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt,
joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat
loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä
väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin
ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes
180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali
Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta
valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin
tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.
Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston
polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet
vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi
saada toivomaansa saalista.
Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi
telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva
tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli
kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla
astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä
päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja
vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan,
jossa hän tunsi olevansa.
Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa
kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin
vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan.
Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa
luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän
riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset,
joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja,
jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä
joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten
on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.
Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen
kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä.
Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä
Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on
maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen.
Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen
Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi
saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle
paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.
Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään
ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset
löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli,
eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää,
oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut
rahtuakaan miehestään.
Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi
ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä
lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea
mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin
oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin
kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli
kurjuudessa ja epätoivossa.
Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet,
rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet
syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista
sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä
jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt
ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä
syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki
valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän
näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat
samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa
orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei
ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei
välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet
tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama
nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi,
tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki
hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea
eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja
verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.
Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta,
jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet
kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen
sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.
Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli
kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli
yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja
tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti
herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui
tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien
rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen
allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä,
parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta
ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän
keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille
Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja
voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni
pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." -- Heti
saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän
itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi
melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian
pieniä lahjomaan häntä.
Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen
ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa
tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että
venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat
niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään
Shafirovin sanoja.
Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit
edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti
uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun
varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka
kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.
Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä
ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa
puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra
Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin
krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja
joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja
tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen,
kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa,
vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera
suurvisiirin eteen.
Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja
hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia
tähän rikkomukseen.
Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä
vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti
siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton
sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.
Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos
saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin
Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin
meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan
näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi
oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä
sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen,
eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli
vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä
kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli
vapauttanut maansa sen maksamisesta.
Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan
Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli
erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan
häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin
omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin
kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua
ja jos voisivat siitä sopia.
Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen,
lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet
elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin
vireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä,
oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.
Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen
päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas,
haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa
käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa
Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat
rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi
mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa
myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla,
kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten
venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan
turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan
edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen.
Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus,
jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä
hukkaan.
Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja
moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta.
"Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri
rauhallisesti. -- "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen
armeija!" intti kuningas. -- "Lakimme käskee meidän antaa
vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi
visiiri vakavasti. -- "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö
se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa
sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä
tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"
Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten
hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy
laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." -- Kaarle
vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle,
tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi
koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa
turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi
ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.
Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä
lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen
tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja
vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan
jumalaansa.