Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.
Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.
Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle
samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä
sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja
revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien
ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa
Augustia ennen lähtöään.
Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan
kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä
riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen
aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä
säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin
kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin
paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan
kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa
hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas
Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin
kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat
prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle
oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei
vaalia pidetä?" -- Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei
Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua,
voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.
Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan
nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki
puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin
luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen,
karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla,
vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän
lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli
taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko
Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen
ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä
luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen,
ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä:
"Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa
havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies,
josta tulee kuningas."
Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä
melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta,
riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan
päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille.
"Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?"
kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori".
Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni",
kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan
kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän
kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi
Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi
heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan
lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin
monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa
liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa.
Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi
olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän
pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa
voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.
Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli
tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen
säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta
kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten
seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen
ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä
juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin
piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen
valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja
suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.
Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä
puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt
vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa
uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä
siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan
majapaikkaan.
Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle
kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen
suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja
sotaväkeä.
Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen
Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi
Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli
tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien
johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin
sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää.
Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen
rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa
miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita,
eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan
hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan
kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat
sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että
kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille
tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä,
kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa.
Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla
tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja
hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.
Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan
toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen
läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat
hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas,
Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena
hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista,
jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden
uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin
kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään
tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin
rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä
ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan
armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella
ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla
oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa
kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.
Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin
joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä
kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut
hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten
joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä
hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan
tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi
hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty;
niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi,
josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan
kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). --
_Suom. muist_.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas
itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään
vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi
viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.
August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana.
Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea
samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki
liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä
tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka
oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin
piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen
kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli
Rooman hovin tuomiovallan alainen.
Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa
hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan
eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen
palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta
laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta
viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen
oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin
sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä
he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin
väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin,
kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.
Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa
säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota
vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin
puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa
sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet
Saksiin, jossa hän kuoli. -- Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli
sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun
paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi
tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka
kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa
voitollisia aseita vastaan.
Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen
kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat
valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi
saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet
sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat
ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo
kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.
Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja
valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen
armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen
penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen
päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät
liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno
oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että
voitot olivat niin helppohintaisia.
August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi
Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi
masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän
koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän
kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän
salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi
joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti
peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen
vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta
kunniaa saavuttaa.
Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien
kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä,
kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan
kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli
puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja
sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät
saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella
kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä
vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä
voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja
ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan,
ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui
polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen
kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena
piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena
ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui
seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset
ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka
järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien
kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin.
Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset
puolustautuivat horjumattomin rivein.
Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi
viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä
järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen
penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt
hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät
jälleen hänen takanaan.
Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse
saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset
eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten
työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea.
Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista
ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin
kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä
kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen
joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun
Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole
kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui
siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas
puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa
jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt
hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki.
Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin
ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä
paikalla jo sangen syvä ja vuolas.
Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän,
uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti
armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on
Schulenburg voittanut meidät!"
Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali
ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska
hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan.
Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta;
kuninkaat antavat vain palkintoja.
Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas
Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin.
Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin
linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan
perintömaittensa pääkaupungin puolesta.
Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat
hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä
venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät
vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien
tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen
uudelleen.
Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti
voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin
suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo,
joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen
karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden
aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen.
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin;
ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.
Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka
protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan
valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle
valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen
paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin
kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä
kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen
kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia
vastaan.
Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville
piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan
tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen,
tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat.
Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin
paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti
salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän
antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli
suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle.
Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli
uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen
kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän
kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet
heti kaupungista.
Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa
sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa
oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä
sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti
vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen
astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet
väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun
papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta
rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan
hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa
muita hallitsijoita todellisilla aseilla.
Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan
kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut
olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota
hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla
koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän
puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti
paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä
kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse
oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan
hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli
loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän
kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan
sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin
sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja
Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu
oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta
kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin
hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä
anteeksi.
Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa,
vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa.
Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan
kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa
useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä
juhlatoimitusta tuntematonna -- se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai
valloituksistaan.[16]
Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei
uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen
ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli
tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti
auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut
melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.
Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta
puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani
hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu
tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren
taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo
harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan
taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni
tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.
Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat
yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän
valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja
estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen
sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he
ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen.
Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja
verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka
koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen
omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen
käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän
sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle
porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole
asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut
pelastaakseni teidän henkenne."
Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän
ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin
päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden
kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle.
Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen,
tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja
Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu
useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse
suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut,
jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä.
Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan
lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi,
jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien
soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat
majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari
oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin
talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli
raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava,
ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin
luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka
ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat,
jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten
tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi
200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon,
kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta
kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama
oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla
suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille
taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat
lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin
luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit,
jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet
voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä
ympäröivän sodan keskellä.
Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille,
joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin
kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt
oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran
neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas
August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali
Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut
mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari
saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.
Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu
kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa
jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin,
että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen
Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten
kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä
kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä,
jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa
kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää
kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu
päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä,
jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti
kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän
mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko
Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta
ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen
ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.
Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika,
Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul,
joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa
Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin
palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti
yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun
oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt
tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä
kuningas Augustin luona.
Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että
Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon
Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati
suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja
Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille
ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August
vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia.
Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian
innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty
palvelus rangaistaan useinkin petoksena.
Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta
osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja;
toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta
vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti
hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus
hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen,
mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo
lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.
Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki
vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki
uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin
matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus
sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin
Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. -- _Suom. muist_.], jotka
kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle
kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta
tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen
sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet
venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.
Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka,
Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen
etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin
Kaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin
Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan
osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä
Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut
tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista
pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000
miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.
On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai
seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita
sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin
taistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali
Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin
kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden
edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät
pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja
sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000
valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan.
Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi;
eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa
taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki
saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka
vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.
Vankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat
olivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin
tuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen
vangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin
palvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut
sen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle.
Päällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin
ainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana
päivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja
todella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen
onnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.
Venäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät
surmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta
siten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja
päästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten
menetellä.
August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli
hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden
venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien
kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet
voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän
kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä
1706.
Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi
antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään;
Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta
joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset,
julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän
armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä
nopeammin hyökkäämään Saksaan.
Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat
kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin.
Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa
rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja
maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin
hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä
sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa,
sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän
asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin
voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa
sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli
opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala
suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."
Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää
hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne
käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän
verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron
lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle
sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi
ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan
noin 5 penniä. -- _Suom. muist_.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle.
Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin
turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi,
että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä,
jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain
antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa.
Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon
tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin
vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista
syyllisiä.
Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin
tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia,
ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat
järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä
tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat
Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään
julmia hävityksiä; -- mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää,
jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja
asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi
väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta
raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä
lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka
muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti
sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä
olet varastanut tältä mieheltä?" -- "Herra kuningas", vastasi sotamies,
"minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän
majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt
kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut
ainoastaan kalkkunan". -- Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle
kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa
takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä
hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta
kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."
Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat
sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa
ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan
oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän
vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä
rauhallisesti kuin Tukholmassa.
Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että
vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle
kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von
Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän
Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja
allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin
sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset
ehdot". -- Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta
minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa
ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen
vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle
hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa
saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn.
Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te
saatte kohta vastaukseni". -- Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja
kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen:
**
"Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää
odottaa mitään muutosta minun puoleltani:
1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja
tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan
ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes
Stanislauksen kuoltuakaan.
2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti
Venäjän kanssa tekemistään.
3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini
Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa
sotavangit.
4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet
hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on
jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen
palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."
Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen
neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä
pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon,
joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin
kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin
kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan:
"Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta
päätöksiään."
Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni
suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja
neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.
Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000
miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan
ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä.
Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia
joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine
joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä
pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän
nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja
vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa
tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä
Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19]
10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia
ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan
ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä,
vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli
Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti
tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa
neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen
kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään
luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä
salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois.
Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän
oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin
pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua
taisteluun.
Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä
taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan,
oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan,
Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä
silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan
väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä
onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla
Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen
saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset
hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan
neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo
ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä
ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että
parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä
auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän
käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin
ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli
saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen
aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin
perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut
hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri
kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän
pahensi hänen asemaansa -- mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut
kenellekään muulle kuin hänelle.
Hän oli juuri laulattanut _Te Deum'in_ Varsovassa, kun hänen
valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka
riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti
Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada
Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties
muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä
verisiteitä.
Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään
juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla
oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta
silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä
kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli
pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka
kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan
hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei
hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata
pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena
näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin
August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota
ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa
keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat
kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille
oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän
päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan
täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin
nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen
Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu
oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle
nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle
vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti
käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin
täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen
sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus
säilyttää vieläkin.
"Hyvä herra ja veli!
Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen
yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme
Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei
voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa
vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen
johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia
alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on
myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme
olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että
useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme
jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua
samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.
Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.
Veljenne ja naapurinne
_August_, kuningas."
Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan
käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista
rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa
tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät
vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin
uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati
tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin
kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin
vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa
yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän
lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille
joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle
salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono
onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet
tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan
vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja
oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään
siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen
aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja
luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille,
jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme
kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin
Kazimierziin.[20]
Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan,
että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski
sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä
teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui
ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta
kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut
kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa,
eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet
rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin
sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta
huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän
oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin
pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo
lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä
rakkautta häneen.
Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut
valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin
syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt
luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli
seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen
herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on
isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa
sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä
kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."
Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul:
"Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet
virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." --
Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen,
mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul,
Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.
Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen
alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät
häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli
puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen
Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia,
nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin
myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä
tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden
periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa
ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi
vääräksi hänen julmuutensa.
Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun
vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut
August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän
todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti
ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan
kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat
Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen
hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin
arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]
Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen
armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa
senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään
vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa
osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin
julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten
lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että
hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet
armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti
Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten
todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa
luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se
kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin
Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja
niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha
leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti,
kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi
siitä määräyksensä Tukholmaan.
Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut
armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden
suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä
taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa,
joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan
asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin
kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen
jo Saksista."
Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August
heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja
täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin
kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän
valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan
keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle
ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa,
johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan
väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä
ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi
kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä,
etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII
uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta
vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä
selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa
sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa
Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen
mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee,
niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen;
päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen
voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat
pelkäsivät Ruotsin kuningasta.
Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin
kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja
vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen,
jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän
venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.
Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili
toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli
jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia
pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa.
Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä
asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin
60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera
pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista
linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy
niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon
säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut
Augustin kuninkuudesta Varsovassa.
Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin;
toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä
primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt
kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin
rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys
uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin
saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli
oikea.
Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan
keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät
Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin
paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä
melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja
kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja
rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti
koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka
olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat
kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton
muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan
Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse
sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.
Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa
ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen.
Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt
häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous
tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta
Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan;
mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse
nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana
Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät
kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät
keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa
perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli
Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla
venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen
vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla
ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja
typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat
yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.
Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali
Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa,
lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen
rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän
kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden
sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton
suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se
tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan
kruununarmeijaa.
Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat
hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri
armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän
peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein
koko Puolan hallitsijaksi.
Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi
Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies,
jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli
kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä
Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi
valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut
voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet
hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden
rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä
rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen,
jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.
Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan
melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat
pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat
kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan.
Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi
Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien
lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua
Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei
koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä,
eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli
Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö,
ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle
yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan
sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan,
että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa
Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui
heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja
suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke
vakuuttanut minulle.
Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin
suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa
vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli
vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät
häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle,
liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.
Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan
Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua
ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei
uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden
Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra
Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on
vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan
salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni
Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin
rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin
vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja
kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä
esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa,
puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa
itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen
mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään
kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli
itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli
puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen
näköinen.
Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia
ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt
esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli
saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin,
jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa,
eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta.
Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa
Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani
merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista.
Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät
tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä
huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei
tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin
tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta
Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa
viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista
Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja
että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n
luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli
päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia
ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen
leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.
Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus
nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin
luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli
onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan
antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä
syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään
saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän
huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja
herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta
kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin
herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä
Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään
neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia
lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä
kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.
Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se
kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen.
Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen
ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla
kustannuksellaan.[22]
Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään
vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä,
uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta.
Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta
ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.
Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä
aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin,
kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja
törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen
keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja
antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä
uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten
ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa
maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän
puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati
kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi
jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi,
pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.
Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle
oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka
olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan
alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin
suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti
auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he
kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.
Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän
julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi
Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä
keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet
ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa,
mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari,
joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista,
taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian
luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten
täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä
myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin
heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille
lakeja.
Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui
Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin
vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius,
joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen
kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut
oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte
pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle,
"ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi;
sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä
minun olisi tehtävä."
Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi
herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn
sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras
ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan
ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla
nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen
puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää
arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän
mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että
ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä
olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville
vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar
Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti
nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi
suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle
mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja
Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja
hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos
joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten
samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori
kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi,
vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties
etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita
pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä
houreina, kun ne epäonnistuvat.
Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan
täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään
Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten
keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja
nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui
lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt
toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen
elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin
kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi
pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä
tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.
Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa.
Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti.
Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa
kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä... tässä hän
tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä
hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin."
Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen
alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: _Tie Leipzigistä Tukholmaan_.
Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä
sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän
nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen
kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja
Tukholmaan niin pian".
Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli
etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta
kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit
lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut;
riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti
hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen,
yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta
saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.
Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä
vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin
vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin
heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten
henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan
torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä
herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli
jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta
Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli
ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna
yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen
kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän
halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti
niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka
palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi
hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili
Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei
kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli
riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti
muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin
kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.
"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä
minulta". -- "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää
sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". -- Kuitenkaan ei
August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa
liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää
pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä
muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä.
Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä
hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos
hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi
kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".
Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä
ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim:
"Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi
tullut tehdä jo eilen." -- Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin
saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä
poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin
kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä
ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."