Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.
Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän
taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen
vastaanottonsa Bessarabiassa.
Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen
armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti
kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään
saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä
hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka
komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä
Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000
miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija
Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei
epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin
vallasta.
Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta,
jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin
hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat
vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut
määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin
asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.
Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen
lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona
tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti
yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi
silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli
huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu
kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen
palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti
Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet
vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on
Turkin sulttaanin arvonimi. _Suom. muist_.] oli lunastanut vapaiksi;
nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi
tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi
tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan
koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen
vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden
ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea
valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska,
Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin
tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi
lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi
siitä helposti pudottaa.
Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin
lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin
joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet
Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille
tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet
katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan
näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty,
jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä
Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin
saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan
penikulman päässä Lembergistä.
Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja
uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa
ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui
ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse
tammikuussa 1708.
Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä
kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen
marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi,
poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä
sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut
eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen
kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä
hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta
ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto
vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään,
vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään
Ruotsin kuninkaan kaupungissa.
Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten
ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka
neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen
hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä
kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon
kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi
muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki
pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti
itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli
heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri
osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen
penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein
joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja
sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin
tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan
nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten
välillä.
Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja
äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita,
sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen,
mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä
koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset
ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei
aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.
Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen
asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä
ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän
halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja
kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla
vastapäätä Borisovia.
Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut
edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä
joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle
vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen
näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran
rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen
suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä
vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he
purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa
varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä
ruotsalaisia.
Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän
kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet
Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain
kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin
kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi
veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden
ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia
kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä
vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen
ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen
näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.
Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi
kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän
ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen
aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon,
haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän
ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään.
Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli
kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille
vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin
mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: _Silvae, paludes,
aggeres, hostes victi_, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: _Victrices
copias alium laturus in orbem_.
Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa
heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan;
hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen
puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen
laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.
Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut
taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä
vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa
kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta.
Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin
armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka
oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän
pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa
Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän:
"Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni
hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]
Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin
tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa
myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin
kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari
pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa
venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun
ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina
viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä
pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta
kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.
Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen
suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.
Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan
Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin,
Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella.
Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka
erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit
ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton
valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä
valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra
arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin
rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa;
olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten
muutkin sotamiehensä.
Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan
kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan
rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka
lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia
teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät
nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja
muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja
kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo
saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan.
Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi
hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat.
Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti
olivat rientäneet hänen avukseen.
Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin
heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli
enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli
kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen
turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon
hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi,
mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille
oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat
tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi
ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä
kaksi penikulmaa.
Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla
valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on
Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää
tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi
odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä
viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta
kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan
ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa
suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään
päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian
[Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. -- _Suom.
muist_.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä
pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen
melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta
kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on
pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on
viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on
maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus
on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota
ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian
naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja
Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat,
hävittäisivät pian heidän satonsa.
Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja
Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis
myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui
Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin
alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin
taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus
valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä
riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.
Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian
palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut
kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut
hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.
Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen
puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet
alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä
tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi
sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat
talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan
ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa
etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen
arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet
Ukrainan ruhtinaaksi.[25]
Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä
hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten
saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että
Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia
esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut
hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää
hänet.
Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin
armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle
mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen
Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan
kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta
iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti
Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä
hyötyäksensä.
Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi
saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien
aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan
suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään
kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti
Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja
Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan
tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan
valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea
kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.
Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden
rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi
kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli
täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen
miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen
penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen
kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla
päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki
kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.
Vihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli
syöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui
väsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan,
jonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan
sijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen
vastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin
heti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen
rannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas.
He kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti
kokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto,
joka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen
eikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.
Kaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä
epävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi
mainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana
liittolaisena.
Venäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin.
He olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne
kappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä
joutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä,
teilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen
aarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa
elintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000
miehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera.
Kuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen
hänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka,
raivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat
muonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.
Kaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan
tämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista,
jotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita
ja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin
Mazeppa.
Hän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen
toisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän
kuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä
matkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan
Ljesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet
yhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin,
näyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.
Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut
linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren
itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa
luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä
Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä
lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500
venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille
tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi
täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan
tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine
armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.
Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi
jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken
teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan
minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän
palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas
Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli
ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa
kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen
vihollisilta halun ajaa takaa.
Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi
uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa
saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle;
taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin.
Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei
väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.
Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu
alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja
kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit
murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka.
Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse.
Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä
noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali
asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät
olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä
aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa
kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun.
Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan,
naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.
Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien
saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta
vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja
lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän
kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille
kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen
taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.
Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti
puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin
saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä
vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli
jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä
taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut
ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton
kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan.
Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen
puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.
Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja
eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä
hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.
Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan
rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen
armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut
vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja
tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui
kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä
edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman
kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan
valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä
puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein
koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli
supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen.
Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään
tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti
kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana
vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa
veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran
voitte saada uutisia Ruotsista."
Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on
kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi
kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta,
ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän
ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti
leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi
sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." -- Tämä
piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä
lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu
siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut
sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.
Asiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia
Tukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin
herttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708
seitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja
helläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a
leppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli
nyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava
onnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.
Hän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia
joukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen
leiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa
penikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.
Tsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin
johdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille
lähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa
talvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän
jatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla,
koska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada
mistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on
muutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien
vihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä
alkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.
Useiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen
kuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain
18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän
muonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja
kurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas
alistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle,
liittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli
tuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa,
tai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.
Kaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja
toivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla
piirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan
itärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä.
Mainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan,
alueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja
tataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat
rosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka
useinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa
naisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen
penikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he
aina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa,
joihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään,
elävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi,
yhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa
kruunuja.
Tsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha,
arvoltaan noin 12 mk. --_Suom. muist_.], toivoen heidän siten asettuvan
hänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin
Mazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän
hyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen
vuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan
noin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna
esiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä
oli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä
juomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat
taitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat
rintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä
kuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti
näiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen
Tartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla
näillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä
hänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen
suuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken
puutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas
valloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi
ainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa
rauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista,
Liivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli
hänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä.
Mazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian
pääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät
Pultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.
Heti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen
sotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen
varokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä
johdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.
Kaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat
menestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki
valloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26]
Kaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle
heitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen
palatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen
saappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu
pienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen;
hän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia
ratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan
saappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä.
Kuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet
alas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen
vammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan
hämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri,
nimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä
leikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. "Ryhtykää
sitten heti työhön", sanoi kuningas hänelle, "leikatkaa rohkeasti
älkääkä pelätkö mitään". -- Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja
katseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.
Vielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn
huomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai
tiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen
päätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa
Dnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja
linnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä
armeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin.
Tässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa,
kuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8
päivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen,
lähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta,
ryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana
päivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan
määräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka
kanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu
ministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään
uutta. "Ei", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan
määräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä:
"Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?" -- "Ei", vastasi Piper. --
"No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme",
virkkoi kuningas. -- Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä,
mutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa
mieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja
antoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.
Heinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan
taistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi
vastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden
voitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän
vuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa
ruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä
sentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen
sentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja,
joka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei
suinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi;
Ruotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias,
antelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän
kohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen
ja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja
kansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin
ihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka
ovatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi
"voittamaton", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari
Aleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen "suuri", jota
mikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan
sitä voittojensa vuoksi.
Saadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen
tapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä
pohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen
kuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun
Pultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä
länteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä
Pultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.
Päivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli
vain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen
kanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten
oli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen
suuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.
Kenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre,
Hamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat
muut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa,
muistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000
ruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan
näiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja
kaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.
Kuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä
etunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen
vihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli
viiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten
leiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat
sijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden
väliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä
ratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa
joukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän
ensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit
murrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä;
hänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme
hevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!
Kaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä
lähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan
kera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä
edestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut
perille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa
koota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan
ratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan
joutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä
vangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä
ruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle
asemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.
Tsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan
ja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn
taitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen
armeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan
myös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen
miehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen
omasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen
pelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin
hän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin
oli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt
tasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki
kokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja
kuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen
taisteluun.
Hän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen
keskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa
samalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja
seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat
panna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.
Venäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta
kenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali
Sheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa
selässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin,
rohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.
Kello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen
tykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi
hevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus
murskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta
henkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta
surmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun
vihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen
taistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä
viimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä
venäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan -- siinä määrin
olivat asiat muuttuneet!
Kaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat
voittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki
upseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo
suuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä
ymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan
sotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea
voimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla
ei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan
luona.
Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut
korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja
kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta.
Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain
kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli
joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs
majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta
pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta
asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät
suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät
kaikki vangiksi.
Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen
luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen
ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka
kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman
mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä
tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni
aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän
viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen
kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa
tuottamista kauheista tuskista huolimatta.
Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä
armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän
kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat
henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä
kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui
toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen
vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen
armeijan kuormastolle saakka.
Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen
alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle
omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut
kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään
paetessaan.
Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa.
Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin
vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen
enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka
suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä
asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut
sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut
vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. --
"Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. ---
"Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. -- "Venäläisten
vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis,
lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" -- Kuitenkaan ei
hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka
olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut
aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.
Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta
leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli
kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa.
Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin
6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä
ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin
johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen
toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne
vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen
hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen
metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen
voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat
rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli
kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään
puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta
hakevien voittajainsa käsiin.
Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin
rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera.
Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien,
kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin
läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei
ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää
nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka
tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu
kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä
nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai
kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin
päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama.
Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se
huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen
vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä.
Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se
näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta,
joka ei ole täydessä tajussaan.
Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli
kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen
veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu
oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli
liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö
runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä.
Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa
valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin
koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä
joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko
puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen
luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu
joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki,
jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja
hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää
ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.
Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni
ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli
jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa,
rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat
kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan
armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen
kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista.
Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan
käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt
Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin
kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn
taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää
nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien
sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo
ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, -- silloin rakkaus elämään
pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder
kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä
vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta
Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän
liikkeen.
Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi.
Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain
joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin
upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat
kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa,
samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin
Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas
oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita
hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan
luona vangitut ruotsalaiset.
Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta
erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka
ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä
raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä,
ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä
taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta.
Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa
ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli
pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli,
kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi
elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset
arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja
matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka
aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että
niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.
Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa
vangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma
siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle
ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat
voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista
ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia
myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä
perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen
kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua
tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari
hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut
olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.
Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään
salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle
tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"
Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä.
Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli
hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä.
Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän
ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että
koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000
ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi,
kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja
piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän
mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina
palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme
käskyjä". -- Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin
hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta
salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy
palvella herraansa." -- Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi:
"Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" -- Rehnsköld kysyi häneltä,
keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä.
"Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän
majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on
niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"
Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän
miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää
alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli
hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin
ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.
Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt
Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut
kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli
yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes
sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään
vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään
seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki
erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä
teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun
alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva
hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset
kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli
ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin
tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen.
Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota
barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä
maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu
joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen
kanssa Mustaan mereen.
Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki,
eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen
saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon,
kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin
Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo
pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt,
miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa
hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman
Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta.
Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet
kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja
lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.
Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän
toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen
seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset
ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät
pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä,
vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä
turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion
ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan.
Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa
vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka
viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän
röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla
anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen
vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään
valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti
häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.
Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa
kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja
ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa
tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan,
elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä
oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka.
Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan
lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän
luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä
oleskelunsa aikana.