TOINEN KIRJA.

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.

Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää

vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla

tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja

hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita

taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne

uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII:n nuoruutta. Sodan

valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja

säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet;

oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen

saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei

tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle;

hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään

osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu;

muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen

avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan

päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät

herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa,

mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat

tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä

julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa

toisiakin." -- Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja

neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he,

kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa

vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat

määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla

luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä

alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden

elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut.

Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä

näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän

ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista;

hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli

rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa

sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen;

olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän

nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän

talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä

sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties

myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka

kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen.

Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan.

Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen

voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen

sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että

hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun

vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä,

kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos

asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä

kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat

sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle,

apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin

naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten

hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo

havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja

piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä,

jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan

varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää

liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan

kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja

Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta

Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen

joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät

Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat

tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat

Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin

suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät

tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan

kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin

voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on

pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut

mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten

kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun

tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten

muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi

häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi

puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten

hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella

kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita

kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana.

Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka

pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen

maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista,

kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee

siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta

lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut.

Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka,

toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä.

Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista

muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta

kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko

senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä

asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen

hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui

yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme

alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli _Kuningas

Kaarle_, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen

pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan.

Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti

taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin

likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille

maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se

oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista

ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin

nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa

maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta

Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään

laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui

kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä

pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä

matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja

vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan

piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty

ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja

("espanjalainen ratsuri"). -- _Suom. muist_.] Viisisataa valiomiestä

seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä

kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti

kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä

kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä

silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman

liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa

toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä

katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi.

Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa

Köpenhaminasta. -- Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän

kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne

tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia

kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen

kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei

tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä

tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". -- "Sire",

vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on

määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä;

rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne,

joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen,

johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien

ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet

olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle

XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle

rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa

häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja

sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta

muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään

ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari

Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno

viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti",

vastasi majoitusmestari. -- "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes

oleva minun musiikkiani". -- Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka

juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden

olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella

sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän

varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä

hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja

koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman

heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen

ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään

heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen

kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän

laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse

leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on

Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä

yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat

suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä

seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana

päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei

ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti

valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia.

Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä;

valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi

kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda

leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti

maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella,

mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä

suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan

halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja

viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka

melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä

kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä

maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes

poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton

jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen

luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin.

Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello

seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan

laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen

esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät

epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi

parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti.

Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille,

vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin

hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin

kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa

heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen

ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki

vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo

Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän

julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia

vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen

tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa

nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia.

Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan

pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia

Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi

nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja

verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä

voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä

kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin

rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi

viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä

nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin

sopimus aikaan 5 p:nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai

korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin

kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että

oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten

Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan

vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin

Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen

etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi

Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan

intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin

Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja

liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden.

Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan

kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja

Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden.

Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä.

Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin

yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä

tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan

kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin

tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan

eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he

itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII:lla ei siis enää ollut

muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka

tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin

enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista

lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan

uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei

voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin

pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan

sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin

yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin,

jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän

mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu

kylliksi kunnioitusta, kun hän _incognito_ [tuntematonna, salanimellä.

-- _Suom. muist_.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen

oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne

valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen

hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan[11] etupäässä 1 p:nä

lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun

Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti

postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin

tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään

enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa

Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin

kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin

olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran

ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa

jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari

ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta

pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli

tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan

käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli

leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän

toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt

armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle

saksalaiselle kenraalille,[12] jota venäläiset upseerit eivät

kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli

sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin

sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle

aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä

johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää

siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi,

saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina,

voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin

ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat

sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat

rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten

upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli

metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin,

toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli

pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa

ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä

tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin

mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun

kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa.

Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli

päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä

sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä

kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin

kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja

marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan

kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous

etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti

kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui

asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään

häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta

miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän

teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi

mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria

asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön,

muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi

voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän

taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta

vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII:n kahden

armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan

edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman

päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta

streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli

etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi,

ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja

kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla,

noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta

ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti,

mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän

marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän,

ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen

etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun

perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen

joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän

venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo

viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa,

missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen

armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne

kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät

kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään

sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa

päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme

voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän

vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä

kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä,

jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa

hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi

hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto:

"Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran

suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä

kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään

selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä

myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän

riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä

kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi,

heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja

toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain

haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." --

Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten

kimppuun keskipäivällä, 30 p:nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin,

hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän

takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin.

Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta

vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun,

missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin

siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita

kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen

ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan

kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan

kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen

hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle,

että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo

miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." -- Sitten hän

jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta

murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen

saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä

noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes

neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa

joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin

leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja,

joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet

enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki,

Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa

hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan

ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin

kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja

niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan

isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit.

Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin

Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin

menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi

taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä;

kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa

keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli.

Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset

viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa

tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun

päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten

edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui

muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen

sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun,

joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi

mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli

kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki

alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta

osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että

hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea

aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin

mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli

kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja

upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse.

Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja

miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja

lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli,

pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut

ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa

suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana

marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän

miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan

kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat

tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle

upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua,

jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti

selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille;

mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli

liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen

vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin

useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi.

Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin

kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen,

tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules

nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: _Tres

uno contudit ictu_.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka

oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian

kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi

tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin

Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi

kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat

polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo

raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä

Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon

välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa

karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana

heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin.

Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta

tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain

suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin

ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet

heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet

hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi

muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen

lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista

johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun

tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina

Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä

jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". -- Nämä

sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin,

kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä

muistettiin liiankin hyvin.

Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera,

aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän

sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei

tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja

kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli

tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi

takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista

kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän

hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät;

mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". -- Hänen

pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan

tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin

suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja

pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että

sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan

suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen

jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:

"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa

vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä

rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme,

polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet

siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita,

röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan,

kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa,

ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain

tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on

mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja

taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan

meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä

noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme,

maksamalla heille ansionsa mukaan."

Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII

käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.

Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa,

tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään

hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin.

Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen

yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä

liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia,

jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan

nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset

ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se

vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä

viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka;

sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut

hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.

Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta

miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja

jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää

viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla

tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria

kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se

voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma

keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi

taottu kahleet osalle Eurooppaa.

Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä

tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi

Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli

turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen

rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea

ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei

komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän

johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von.

-- _Suom. muist_.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen

alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama

Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII:tta

vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä

Kaarle XI:ttä vastaan.

Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden

laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea

nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat

joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään

toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän

pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset

olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden

sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen

joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski

veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten

savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille,

tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei.

Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan

jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin!

Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona.

Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." -- Neljännestunnissa hän

oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän

vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä

ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien

vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin

umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät

saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.

Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut

ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän

kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset

juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon;

heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin

kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi

pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa

rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja

etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat

tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle

paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen

tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat

saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken

heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa;

hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan

herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli

vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen;

herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan

kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä

pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen

eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin

tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen

keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.

Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin

Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen

armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän

samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella

valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin

saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan

kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet

tuhoavansa hänet.

Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä

Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui

ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen

tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin

hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka

oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen

kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa

paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa.

"Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä

häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". -- Todellakaan hän ei liioin

viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt

hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.

Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska,

köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa

kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta

sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät

kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan

tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä

palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat

ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita

nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin

juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa,

ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran

pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta

hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja

Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä

ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä

kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas,

viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä,

koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.

Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja

goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla

parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on

säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.

Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja

mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista

kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on

näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi

rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille.

Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja

riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa;

sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai

toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena!

Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten,

jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka

voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies

sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan

tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet

voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei

juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä

aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat

palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he

mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä,

ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään

kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.

Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa

komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi

ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset

tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden

kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja

alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä

_pacta conventa_-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa

uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan

lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja

kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja

aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa

maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. -- _Suom. muist_.]

kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta

kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi

riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä

on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion

lakeja.

Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin

kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät

hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet,

jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein

hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne,

jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä,

mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton

välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan

pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.

Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on

nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko

aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana

eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien

edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin

arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija

välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen

arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta

kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna

mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi

kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua

sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan,

voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.

Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen

Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa

sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus

myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet.

Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa

oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa

senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo:

"_Kiellän_", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset

päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä

valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.

Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä

vaarallisempaa keinoa.

Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys

valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman

konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä,

välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka

oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut,

pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan

ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik

III:n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin

parlamentti, joka surmautti Kaarle I:n mestauslavalla, menetteli,

asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun,

joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat

päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä

konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin

kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla

kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä,

vieläpä itsensäkin säätämät lait.

Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana.

Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli

sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään

"pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa.

Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi

pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus;

mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.

Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä

orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse

vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta

joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä

syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse

olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli

kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän

niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän

maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea

rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan

päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa

kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita

muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja

tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu

on päätetty.

Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu

vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa

pelkästään kuninkaan käskystä.

Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka

tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman

ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee

olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa

on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat

toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he

toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein

käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia

käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat

ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa,

niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon,

tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset

ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa;

heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota

on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä;

sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien

rikkaus.

Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja

panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka

taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla

ja -nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja

satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret

satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset

matkivat niin hyvin kuin voivat.

Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli

silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman

säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin

vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät

kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää,

kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.

Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä,

muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus

hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen,

sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.

Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen

tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita

asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä

hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa,

venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä

ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta

pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä

sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä

vaille.

Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties

liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa

alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä

suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa,

ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään

kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita

joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään

vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan

pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä

Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää

vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset

tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota

päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi

Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän

oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja

Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.

Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman

valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII:n

tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan,

jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan.

He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa

välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen

tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen

Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä

julkisemmin.

Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan

ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut

yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin

kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset

auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon.

Liettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet

sangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen.

Jäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin

pakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään

ryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta,

alamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu,

voitollinen ja leppymätön nuori kuningas.

Puolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien

kolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin

kahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja

huonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille

puolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston

avukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka

olisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen

voimattomuuttansa.

Tässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan

palatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin

kuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät

kuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin

koolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka

vain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla

niitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä

kutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August

huomasi pian, että Kaarle XII:lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä

paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset,

Lubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus

Leszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja

varsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet

Ruotsin kuninkaan puolelle.

Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin

vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa,

kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään

perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi

eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva

kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja

puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli

hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan

varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai

kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi

hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa

kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi

rankaisematta puuhata paljonkin.

Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa

prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka

alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut,

syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan

lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi

Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot

pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin

houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan,

mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen

riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.

Kaarle XII:n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan

kansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia

vastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin

hän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan

pojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten

vihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa

kuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut

ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä

jo huomaamatta valmistelikin.

Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja

tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista

näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki -- kulunut ja

tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti

Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen

nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan

Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka

paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän

jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja

selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka

kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja

tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan

sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut

julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin

kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt

salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät

liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII:n

luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi

venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset

joukkonsa.

Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät

vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli

jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta.

August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä

tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan

valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei

liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta

valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän

tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka

tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla

voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja,

kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään

ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun

saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti

talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa,

että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada

suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.

Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet

miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja.

Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo

sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla

ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen.

Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin.

Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli

tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden

aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat

julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja.

Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p:nä helmikuuta 1702

kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit,

s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on

näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin

julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut

valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi

nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö

oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli

varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain

varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien

hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi,

vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.

Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot

voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta

rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie

hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin

vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän

turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen

ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on

tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella

onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.[13]

Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin

mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi

oli tiluksia Kaarle XII:n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa

oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy

käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten

leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin

keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa

ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia,

kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin

maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin

hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli

ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla

jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle

XII:sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä

hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät

Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:

Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo

ja hälle muiston temppelissä paikan suo,

mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.

Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen

nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti

ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen

tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän

eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui

vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä

sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä,

joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että

näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.[14]

Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki

sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli

tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan

maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan

etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista

tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka

oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän

lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa

lähetystö Kaarle XII:n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta

tuottamaan maahan saksilaisiaan.

Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti

kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen

puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen

majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja

Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää

ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas

pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä

haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas

Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen

vain väkevämmän oikeuden nimessä.

Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan

kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on

tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on

huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.

Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan

lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin

määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he

vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että

heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut.

Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä

"korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että

hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään

senaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti

ja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.

Kaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella

sotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta

ja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII:tta eivätkä

rakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen

käskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei

päätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää

aikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.

Ennen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen

puolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä

julistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa

hänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän

pyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin

erilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja

valloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen.

Niinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän

tahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että

hän tyytyi tähän arvonimeen.

Augustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti

hänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia,

pysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän

pikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali

oli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko

odottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan

aseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja

samoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa

liittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut

päätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti

neuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä

edustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan

Augustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla

oli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät

he rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta

miestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla

puolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata

kotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen

käytettävikseen.

Tämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko

vastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa.

Hän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja

armeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta,

jossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista.

Vähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja

hyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa

aatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman

vallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki

aatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla

epäiltävää, oliko häntä toteltava.

Hänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska

täysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta.

Hän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta

saksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt

vaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille

keisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä

hädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen

Puolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata

oman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta.

Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei

uskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei

ikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.

Sillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki

palatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui

Ruotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p:nä toukokuuta 1702.

Heti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois

puolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle

vartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun

hänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut

suututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin

pakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan;

hän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan

sinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä

luonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei

rikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille,

että Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon,

ja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen,

mitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.

Kardinaali-primas kiiruhti heti tapaamaan Ruotsin kuningasta, jolle hän

ei vielä ollut rohjennut esittäytyä. Hän tapasi tämän ruhtinaan

Varsovan esikaupungissa Pragassa, mutta ilman niitä juhlamenoja, joita

oli noudatettu tasavallan lähettilästen vastaanotossa. Valloittajalla

oli yllään karkea siniverkainen ja kullatuilla vaskinapeilla koristettu

takki, suuret saappaat jalassa ja käsissä puhvelinnahkaiset,

kyynärpäihin ulottuvat hansikkaat, paperoimattomassa huoneessa, jossa

olivat läsnä hänen lankonsa Holsteinin herttua, hänen pääministerinsä

kreivi Piper ja useita esiupseereja. Kuningas astui jonkun askeleen

kardinaalia vastaan; he keskustelivat keskenään seisoalta

neljännestunnin ajan, jonka loputtua Kaarle virkkoi ääneen: "Minä en

aio myöntää puolalaisille rauhaa, ennenkuin he ovat valinneet uuden

kuninkaan." -- Kardinaali, joka olikin odottanut tällaista selitystä,

saattoi sen heti kaikkien palatinaattien tietoon, tosin samalla

vakuuttaen sen olevan itselleen mitä vastenmielisimmän, vaikka muka

käsillä oleva hätä pakotti tekemään voittajan mieliksi.

Sen kuultuaan Puolan kuningas havaitsi selvästi, että hänen täytyi joko

menettää tai säilyttää valtaistuimensa taistelemalla; hän käyttikin

kaikki apukeinonsa tätä suurta ratkaisua varten. Hänen kaikki

saksilaiset joukkonsa olivat jo saapuneet Saksin rajoilta; Krakovan

palatinaatista, jossa hän vielä oleskeli, kokoontui aatelisto

joukoittain tarjoamaan hänelle palvelustaan. Hän rohkaisi itse jokaista

näistä aatelismiehistä muistamaan valaansa; he lupasivatkin vuodattaa

verensä hänen puolestaan viime pisaraan saakka. Heidän apunsa ja

kruunun armeijan nimen kantavien joukkojen vahvistamana hän nyt ensi

kertaa lähti mieskohtaisesti Ruotsin kuningasta vastaan. Hän kohtasikin

pian Kaarlen, joka juuri marssi Krakovaa kohti.

Molemmat kuninkaat törmäsivät yhteen 13 p:nä heinäkuuta (1702)

Klissowin luona laajalla tasangolla, Varsovan ja Krakovan välillä.

Augustilla oli lähes kaksikymmentäneljä tuhatta miestä, Kaarle XII:lla

vain kaksitoista tuhatta. Taistelun aloitti tykistötuli. Saksilaisten

ensimäisestä yhteislaukauksesta sai Holsteinin herttua, nuori,

urhoollinen ja hyväavuinen prinssi, joka komensi ruotsalaista

ratsuväkeä, tykinkuulan lonkkaansa. Kuningas kysyi, oliko hän kuollut,

mihin vastattiin myöntävästi; hän ei sanonut siihen mitään, mutta

muutamia kyyneliä vuoti hänen silmistään. Hetkiseksi hän peitti

käsillään kasvonsa, mutta sitten hän kannusti äkkiä ratsunsa täyteen

laukkaan ja syöksyi kaartinsa etunenässä vihollisten keskelle.

Puolan kuningas teki kaikki, mitä voitiinkin odottaa kruunustaan

taistelevalta ruhtinaalta. Hän johti itse kolmasti joukkonsa

hyökkäykseen, mutta taisteli ainoastaan saksilaistensa avulla.

Puolalaiset, jotka olivat hänen oikeana siipenään, pakenivat kaikki jo

taistelun alussa, toiset pelosta, toiset ilkeydestä. Kaarle XII:n

mieskohtainen kunto osoitti etevämmyytensä; hän sai täydellisen voiton:

vihollisen leiri, liput, tykistö ja Augustin sotakassa joutuivat hänen

käsiinsä. Hän ei viipynyt kauan taistelukentällä,[15] vaan marssi

suoraan Krakovaa kohti, ajaen edellään pakenevaa Puolan kuningasta

takaa.

Krakovan porvarit olivat kyllin rohkeita sulkemaan voittajalta

porttinsa, mutta hän mursi ne. Varusväki ei uskaltanut ampua yhtään

laukausta; se ajettiin kepeillä ja ruoskaniskuilla linnaan saakka,

jonne kuningas tunkeutui yhdessä heidän kanssaan. Yksi ainoa

tykistöupseeri rohkeni valmistautua laukaisemaan tykkiä, mutta kuningas

ryntäsi hänen luokseen ja tempasi häneltä sytyttimen. Linnan päällikkö

heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kolme ruotsalaista rykmenttiä

majoitettiin porvarien luo, ja kaupungille määrättiin sadantuhannen

riikintaalerin pakkovero.

Kun kaupungin kuvernööriksi nimitetty kreivi Stenbock sai kuulla, että

Puolan kuningasten hautoihin, jotka ovat Krakovan P. Nikolauksen

kirkossa, oli muka kätketty aarteita, käski hän avata ne. Mutta sieltä

löydettiin vain kirkoille kuuluvia kulta- ja hopeakoristuksia. Osa

niistä otettiin, ja Kaarle XII lähetti itse yhden kultaisen kalkin

eräälle Ruotsin kirkolle, mikä seikka olisi saattanut kiihoittaa häntä

vastaan Puolan katoliset, jollei olisi niin kovin pelätty hänen

voittoisia aseitaan.

Kaarle lähti Krakovasta lujasti päättäneenä hellittämättä ahdistaa

kuningas Augustia. Muutaman penikulman päässä kaupungista hänen

hevosensa kaatui, jolloin häneltä katkesi toinen sääri. Hänet täytyi

viedä takaisin Krakovaan, missä hän sai olla kuusi viikkoa kirurgien

käsiteltävänä. Tämä sattuma antoi Augustille hengähdyslomaa. Hän

levitytti heti Puolaan ja Saksan valtakuntaan huhun, että Kaarle XII

oli kuollut ratsulta putoamisensa seurauksista. Tämä väärä uutinen,

jota vähän aikaa uskottiin, aiheutti kaikkialla mielissä hämmästystä ja

epävarmuutta.

August kokosi tänä lyhyenä väliaikana ensin Marienburgiin, sitten

Lubliniin kaikki valtakunnan säädyt, jotka jo oli kutsuttu koolle

Sandomiriin. Tungos olikin suuri; vain jotkut palatinaatit

kieltäytyivät lähettämästä edustajia. Hän voittikin jälleen puolelleen

miltei kaikkien sydämet runsailla lahjoilla, lupauksilla ja sillä

ystävällisyydellä, joka on tarpeellinen rajattomille kuninkaille, jotta

heitä rakastettaisiin, ja vaalikuninkaille, jotta he pysyisivät

vallassa.

Valtiopäivät pääsivät pian selville siitä, että uutinen Ruotsin

kuninkaan kuolemasta oli väärä; mutta tuo suuri kokous oli jo

ennättänyt saada asianomaisen sysäyksen, ja niinpä se antautuikin

uuden mielijohteen valtaan: kaikki jäsenet vannoivat pysyvänsä

uskollisina hallitsijalleen -- niin alttiita moiset kokoukset ovat

mielenmuutoksille! Itse kardinaali-primas oli yhä olevinansa kuningas

Augustin miehiä ja saapui valtiopäiville Lubliniin. Hän suuteli

kuninkaan kättä eikä suinkaan kieltäytynyt muiden lailla vannomasta

valaa. Tässä valassa vannottiin, -- ettei oltu ryhdytty eikä

ryhdyttäisi mihinkään Augustia vastaan. Kuningas vapautti kardinaalin

valan alkuosasta, ja niinpä kardinaali punastuen vannoikin vain

loppupuolen. Tuloksena valtiopäivistä oli päätös, että Puolan tasavalta

panisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan

hallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden

viikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika

Sapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua

pyytämään armoa Puolan kuninkaalta.

Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja

kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään

pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän

kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen

Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä

huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja

lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset,

taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan

vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa

maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät

taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin

hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta

Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea

toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä

viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut

Puolan kuninkaan viralta."

Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin

kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan

lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen

puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee

riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella

ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista,

marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä

vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa

kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä

armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin

Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä.

Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi

kahlaamon ylempää joesta.

Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin

kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään

Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää,

varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa

tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta

armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun.

Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian

hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi,

ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia

eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa

vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.

Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August

peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin

kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle

varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa

enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin

Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja

joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä

välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli

ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään

ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin

edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse

Ruotsista.

Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän

kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja

tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän

alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi

hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä

joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin

olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen,

kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa

niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi.

Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen

asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman

henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa

hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen,

pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran

alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta,

olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta

enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen

eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta

tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä

kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen

kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut

hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan

kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä

ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin

erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä

suurimpia tekoja.

Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat

yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko

Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren

armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta

ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja

itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia;

Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa,

valiojoukkoineen.

Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän

voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä

hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että

Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana

lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta,

Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti

varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit.

Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko

Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla

hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka

hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja

sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa

keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa

kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat

sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.

Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä

hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa.

Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle

lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja

Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä

ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki,

joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia

kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään

uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin

säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden

avulla.

Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä

koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja

sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka

neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä,

mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä

kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli

vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun

[entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. --

_Suom. muist_.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan

kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat

saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.

Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen

suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua

ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin.

Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei

koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia

ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen

rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni

ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka

oli sille liian raskas.

Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten

ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut

oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta

ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin

kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen

miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät

polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät

kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen

maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä

pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia,

jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle

niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin

valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.

Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä

mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen

puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan

sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta

tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean

karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan,

kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".

Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin

kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi

Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski

oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti

isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman

penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi

Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti

lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä

metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa

mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota

pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn.

Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen

suunnitelmat.

Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein

samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen

vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta,

luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun

kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa

mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan

yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld

ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka

hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali

seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla

kuningas pääsi pakoon.

Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta

isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun.

Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi

vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei

ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä

hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan,

jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin

voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.

Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen

herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä

itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka

asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja

hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen

myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan

arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi,

että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli

tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista

aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet.

Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa,

tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen

paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa

enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden

hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin

jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."

Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan

osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia

Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa.

Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli,

saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin

niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla

voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi

antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä

itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli

syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää

vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään

voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä

onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä

ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski,

kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi

oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä

ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät

enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi

lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.