Terveen yhteiskunnallisen elimistön sisäinen jaottelu
tekee myös kansainväliset suhteet kolmijakoisiksi. Jokaisella
noista kolmesta alueesta on oleva itsenäiset välinsä muiden
yhteiskunnallisten elimistöjen vastaaviin alueisiin. Yksi
maa-alue joutuu taloudellisiin suhteisiin toisten kanssa ilman
että oikeusvaltioiden suhteet siihen mitenkään suoranaisesti
vaikuttaisivat[7]. Ja päinvastoin oikeusvaltioiden suhteet tulevat
määrätyissä rajoissa kehittymään täysin riippumattomina taloudellisista
suhteista. Tämä riippumattomuus suhteiden _syntymisessä_ on vaikuttava
tasottavasti ristiriitaisuuksiin. Yksityisten yhteiskunnallisten
elimistöjen kesken herää yhteisiä harrastuksia, jotka tekevät
valtakuntien väliset rajat vähemmän tärkeiksi ihmisten yhteiselämälle.
Yksityisten maa-alueiden henkiset järjestöt voivat solmia suhteita
keskenään ottaen huomioon _vain_ ihmiskunnan yhteisen henkielämän
tarpeet. Valtiosta riippumaton, itsenäinen henkielämä on luova
olosuhteita, jotka silloin ovat sietämättömät, kun henkisen tuotannon
tunnustaminen riippuu oikeusvaltiosta eikä henkisen järjestön johdosta.
Siinä suhteessa ei ole mitään eroa kansainvälisen tieteen ja muiden
henkisten työalojen välillä. Muodostavathan kunkin kansan oma kieli
ja kaikki, mikä siitä riippuu, erikoisen henkisen työalan. Kansan
itsetietoisuuskin kuuluu tänne. Yhden kielialueen asujamisto ei joudu
luonnottomiin riitaisuuksiin toisen alueen asukasten kanssa, jollei se
tahdo kansallisen kultuurinsa levittämiseksi turvautua valtiolliseen
järjestöön tahi taloudelliseen väkivaltaan. Jos jollakin kansallisella
kulttuurilla on suurempi leviämiskyky ja henkinen hedelmällisyys,
kuin toisella, on sen leviäminen oikeutettua ja tulee rauhallisesti
tapahtumaan, jos sen takana ovat henkisestä järjestöstä riippuvaiset
voimat.
Nykyaikana ovat yhteiskunnallisen elimistön kolmijaon pahimpana
esteenä ihmisten samaan kieleen ja kansalliseen kulttuuriin perustuva
yhteenkuuluvaisuus. Tämän esteen täytyy väistyä niiden pyrkimysten
tieltä, jotka ihmiskunnan kokonaisuudessaan on yhä itsetietoisemmin
omistettava itselleen uudenaikaisen elämän vaatimuksesta. Tämä
ihmiskunta on opittava tuntemaan, että jokainen sen osista on
saavuttava itselleen todella ihmisarvoiset olosuhteet ainoastaan
liittymällä elinvoimaisilla siteillä kaikkiin muihin osiin. Kansojen
toisiaan lähestyminen on muiden luonnollisten vaikuttimien ohella
yhtenä syynä kansainvälisen oikeuden ja talouden historialliseen
kehittymiseen. Mutta voimien, jotka kansakuntia kasvattavat, tulee
saada kehittyä vuorovaikutuksessa keskenään, ilman että sitä estävät
ne suhteet, joita valtiot ja taloudelliset osuuskunnat kehittävät
keskenään. Se voidaan saavuttaa sillä, että kansakunnat toimeenpanevat
yhteiskunnallisten elimistöjensä sisäisen kolmijaon siten, että
jokainen jäsen on tilaisuudessa kehittämään omat itsenäiset suhteensa
toisiin yhteiskunnallisiin elimistöihin.
Tämän kautta syntyy kansojen, valtioiden ja taloudellisten yhdyskuntien
kesken _monimuotoisia_ yhdyssiteitä, jotka kiinnittävät jokaisen osan
ihmiskuntaa toinen toisiinsa, niin että toinen oman etunsa tähden
seuraa myötätunnolla toisen elämää. Kansainliitto _syntyy_ tosiolojen
herättämistä alkuvaikuttimista. Sitä ei ole tarvis "perustaa"
yksipuolisten oikeuskäsitteiden nojalla [8].
Erityisestä merkityksestä tosioloja seuraavalle ajattelijalle täytyy
olla sen seikan, että vaikkakin tässä yhteiskunnalliselle elimistölle
esitetyt päämäärät koskevat kaikki ihmiskuntaa, _jokainen yksityinen_
yhteiskunnallinen elimistö voi ne toteuttaa, yhdentekevä, kuinka muut
maat tässä suhteessa menettelevät. Kun yhteiskunnallinen elimistö
jakaantuu kolmeen luonnolliseen jäseneensä, voivat niiden edustajat
riippumattomina yhdyskuntina solmia muiden kanssa kansainvälisiä
suhteita, vaikkapa nuo toiset eivät vielä olisikaan omasta
puolestaan kolmijakoa toimeenpanneet. Ken kulkee tämän uudistuksen
etunenässä, hän vaikuttaa ihmiskunnan yhteisen päämäärän hyväksi.
Mitä on tehtävä, se on raivaava itselleen tien paljon suuremmalla,
todellisista inhimillisyysvaikuttimista lähtevällä voimalla, kuin
kongressipäätöksillä ja sopimuksilla. Todellisuuden pohjalla on
tämä päämäärä ajateltu, todellisessa elämässä, missä inhimillisiä
yhteiskuntia vain löytyy, siihen voidaan pyrkiä.
Ken viimeisinä vuosikymmeninä on seurannut tapahtumia kansojen ja
valtioiden elämässä siltä kannalta, johon tämä esitys perustuu, hän
voi havaita, kuinka nykyiset historiallisesti kehittyneet valtiot,
joissa henki-, oikeus- ja talouselämä ovat yhteensulautuneet, solmivat
kansainvälisiä suhteita, jotka veivät loppuromahdukseen. Mutta hän voi
myöskin nähdä, kuinka vastakkaiset voimat, lähtien itsetiedottomista
inhimillisyysvaikuttimista, viittasivat kolmijakoon päin. Tämä on
oleva parannuskeino järkytyksiä vastaan, jotka yhtenäisyysvimma
on aiheuttanut. Mutta "määräävien kansanjohtajien" elämä ei ollut
suunnattu näkemään, mikä kauvan oli ollut kypsymässä. Keväällä ja
alkukesästä 1914 saatiin vielä kuulla "valtiomiesten" puhuvan, että
Europan rauha hallitusten ponnistuksilla, inhimillisesti päättäen, oli
turvattu. Näillä "valtiomiehillä" ei ollut aavistustakaan, että heidän
teoillaan ja puheillaan ei enää ollut mitään vaikutusta todellisten
tapausten kulkuun. Mutta heitä pidettiin "käytännönmiehinä".
"Haaveilijoita" sen sijaan olivat ne, jotka vastoin "valtiomiesten"
mielipiteitä olivat viimeisten vuosikymmenien aikana luoneet
itselleen oman katsantokannan, niin kuin tämänkin kirjoittaja, joka
siitä kuukausia ennen sotaromahdusta viimeksi Wienissä pienelle
kuulijakunnalle esitelmöi. (Suuremman yleisön edessä hän varmaankin
olisi joutunut naurunalaiseksi). Hän puhui siitä, mikä uhkasi, jotenkin
seuraavasti: "Nykyaikana vallitsevat elämänpyrkimykset käyvät yhä
voimakkaammiksi, kunnes ne lopuksi tekevät tyhjäksi itse itsensä. Ken
hengen silmillä yhteiskunnallista elämää katselee, voi nähdä kuinka
kaikkialla kauheita yhteiskunnallisia mätäpaiseita on nousemassa. Tämä
on se suuri suru sivistyksen puolesta, joka kalvaa nykyisten olojen
katselijaa. Siinä on se rasittava painajainen, joka vielä silloinkin,
kun jo on kadottanut kaiken innostuksen elämäntapausten tutkimiseen
henkisen tieteen aseilla, pakottaa puhumaan parannuskeinosta
sanoilla sellaisilla, kuin tahtoisi huutaa koko maailmaa vastaan.
Jos yhteiskunnallinen elimistö edelleen kehittyy samalla tavalla,
kuin tähän asti, silloin kärsii kulttuuri vahinkoja, jotka
yhteiskunnalliselle elimistölle ovat yhtä vaarallisia kuin _syöpä_
ihmisruumiille". Mutta hallitsevien piirien elämänkatsomus kehitti
tällä elämän perustuksella, jota se ei voinut eikä tahtonut nähdä,
vaikuttimia, jotka aiheuttivat toimenpiteitä, jotka olisi pitänyt antaa
raueta, mutta ei sellaisia, jotka olisivat synnyttäneet luottamusta eri
yhteiskuntien välillä.
Ken luulee, ettei nykyisen maailmanromahduksen suoranaisten syiden
joukossa ollut mitään osaa yhteiskunnallisilla elämänvaatimuksilla,
hänen on syytä miettiä, mitä sotaa valmistelevien valtioiden
politisista vaikuttimista sitten olisi tullut, jos "valtiomiehet"
olisivat ottaneet nämä yhteiskunnalliset vaatimukset ohjelmiinsa. Ja
mitä olisi jäänyt tekemättä, jos nämä ohjelmat olisivat tarkottaneet
muuta, kuin syntyainesten katoamista, jotka sitten pakostakin
aikaansaivat räjähdyksen. Jos viimeisinä vuosikymmeninä kiinnitti
huomionsa siihen hiipivään syöpätautiin valtioiden keskinäisissä
väleissä, joka oli seurauksena ihmiskunnan johtavien piirien
elämästä, voi hyvin ymmärtää, kuinka muuan yleisinhimillisiin
henkisiin harrastuksiin osaaottanut henkilö siihen nähden, miten
yhteiskunnalliset harrastukset näissä johtavissa luokissa ilmenivät,
saattoi jo 1888 lausua: "Päämäärä on: tehdä koko ihmiskunnasta sen
viimeisellä kehitysasteella veljien valtakunta, veljien, jotka
jaloimpien vaikuttimien innostamina yhdessä kulkevat eteenpäin. Ken
seuraa historiaa vain Europan kartan avulla, voisi luulla yleisen
murhaamisen täyttävän meidän läheisimmän tulevaisuutemme", mutta vain
ajatus, että "täytyy löytyä tie todelliseen ihmiselämän onnellisuuteen"
voi ylläpitää ihmisarvon tunnetta. Ja tämä ajatus on sellainen, "joka
ei näytä olevan sopusoinnussa meidän ja naapuriemme hirvittävien
sota-varustelujen kanssa, mutta johon minä luotan ja jonka täytyy
valaista meille tietä, jollei ylimalkaan olisi parasta tehdä yhteisellä
sopimuksella loppu ihmiselämästä ja määrätä julkinen itsemurhan
päivä" (Hermann Grimm 1888 kirjassaan "Aus den letzten fünf Jahren" s.
46). Mitä olivat sotaiset varustelut muuta kuin sellaisten ihmisten
toimia, jotka tahtoivat ylläpitää valtiota yhtenäisessä muodossaan
siitä huolimatta, että tämä muoto uudenaikaisen kehityksen kautta oli
joutunut ristiriitaan kansojen terveen yhteiselämän kanssa. Tällaisen
terveen yhteiselämän voi sen sijaan synnyttää yhteiskunnallinen
elimistö, joka on kehittynyt uudemman ajan elämän vaatimuksista.
Itävaltalais-unkarilainen valtiomuoto kaipasi enemmän kuin
puolivuosisataa uudistustaan. Sen henkinen elämä, jonka juuret
olivat lukuisissa kansallisuuksissa, vaati muotoa, jonka kehitystä
esti vanhentuneista vaikuttimista syntynyt yhtenäisvaltio.
Serbialais-itävaltalainen ristiriita maailmansodan alussa, on
täydellisin todistus siitä, että tämän yhtenäisvaltion politiset
rajat määrätystä ajankohdasta alkaen olivat sopimattomat kansojen
kulttuurielämän rajoiksi. Jos itsenäinen polittisesta valtiosta ja sen
rajoista riippumaton henki-elämä olisi saanut kehittyä näiden rajojen
ylitse tavalla, joka oli sopusoinnussa kansojen päämäärien kanssa,
silloin ei henki-elämästä lähtenyt ristiriita olisi purkautunnut
politiseksi romahdukseksi. Tähän suuntaan kulkeva kehitys näytti
kaikista, jotka Itävalta-Unkarissa kuvittelivat "valtiomiehen tavoin"
ajattelevansa, mahdottomalta, jollei mielettömältä. He eivät olleet
tottuneet ajattelemaan muuta kuin että valtiollisten rajojen täytyi
langeta yhteen kansallisten yhdyskuntien rajojen kanssa. Heidän oli
mahdotonta ymmärtää, että valtiollisten rajojen yli voi kehittyä
henkisiä järjestöjä, jotka käsittävät koululaitoksen ja muita henkisen
elämän aloja. Ja kuitenkin: tämä "käsittämätön" on nykyaikaisen
kansainvälisen elämän vaatimus. Käytännöllisesti ajatteleva ei saa
takertua näennäisesti mahdottomaan ja luulla, että näiden vaatimusten
mukaiset laitokset kohtaisivat voittamattomia vastuksia: vaan hänen
on juuri suunnattava pyrkimyksensä vastusten voittamiseen. Sen
sijaan, että olisi suunnattu "valtiomiesmäinen" ajatus uudenaikaisten
vaatimusten mukaiseen suuntaan, pyrittiin luomaan laitoksia, joiden
tarkoituksena oli yhtenäisvaltion tukeminen näitä vaatimuksia vastaan.
Tästä valtiosta tuli senkautta yhä mahdottomampi muodostuma. Ja 20
vuosisadan toisella vuosikymmenellä oli sillä valittavana joko olla
kykenemätön tekemään mitään vanhan valtiomuotonsa säilyttämiseksi
ja odottaa hajoamistaan tahi koettaa väkivalloin ulkonaisesti
koossa pitää sisällisesti mahdotonta, puolustaen menettelyään
sotilaalliselta näkökannalta. Itävalta-Unkarin "valtiomiehillä"
ei ollut 1914 muuta mahdollisuutta kuin joko oli heidän otettava
päämääräkseen uusien elinehtojen luominen terveelle yhteiskunnalliselle
elimistölle ja sillä tavalla, että voivat jälleen saavuttaa maailman
luottamuksen, tahi heidän _täytyi_ antaa sodan puhjeta ylläpitääkseen
vanhaa. Kun tältä pohjalta arvostelee 1914 vuoden tapahtumia, voi
ratkaista oikein syyllisyyskysymyksenkin. Useiden kansallisuuksien
osallisuuden tähden Itävalta-Unkarin valtiojärjestelmässä lankesi
sille maailmanhistoriallisena tehtävänä ennen kaikkea terveen
yhteiskunnallisen elimistön kehittäminen. Tätä tehtävää ei käsitetty.
Rikos maailmanhistoriallisen kehityksen henkeä vastaan ajoi
Itävalta-Unkarin sotaan.
Ja Saksa sitten? Se perustettiin aikana, jolloin uudenaikaiset
vaatimukset terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä pyrkivät
toteutumaan. Tämä toteutuminen olisi voinut tuottaa valtakunnalle sen
maailmanhistoriallisen olemassaolon oikeutuksen. Yhteiskunnalliset
vaikuttimet keskittyivät tässä Keski-Europan valtakunnassa ikäänkuin
alueella, joka historiallisesti voi näyttää olevan edeltäpäin määrätty
niiden toteuttamiselle. Yhteiskunnallinen ajatus heräsi useassa
paikassa; Saksan valtakunnassa se pukeutui muotoon, josta näkyi, mitä
se tarkotti. Sen olisi pitänyt antaa tälle valtakunnalle riittävästi
työtä. Sen olisi pitänyt antaa sen hallituksille tehtäviä. Se olisi
voinut näyttää, että tällä valtakunnalla oli oikeutettu paikkansa
uudenaikaisessa kansojen yhteiselämässä, jos vastaperustetulle
valtakunnalle olisi annettu työmäärä, jota historialliset voimat
itse olivat vaatineet. Sen sijaan että olisi käyty käsiksi työhön
koko laajuudessaan, pysähdyttiin "yhteiskunnallisiin uudistuksiin",
tyydyttääkseen päivän vaatimukset, ja oltiin iloisia, kun ulkomailla
ihmeteltiin _näiden_ uudistusten mallikelpoisuutta. Samalla kasvoi
tahto aina suuremmaksi ja suuremmaksi antaa valtakunnalle niiden
muotojen mukainen ulkonainen maailmanvalta-asema, jotka mitä
vanhanaikaisin käsitys-tapa valtioiden mahdista ja loistosta oli
synnyttänyt. Luotiin valtakunta, joka Itävalta-Unkarin tavoin
oli ristiriidassa niiden voimien kanssa, jotka historiallisesti
ilmenivät uudenaikaisten kansojen elämässä. Niitä voimia eivät
tämän valtakunnan valtijaat nähneet ensinkään. Se valtiomuoto, mikä
_heillä_ oli mielessä, voi seistä ainoastaan sotalaitoksen turvissa.
Se taas, mitä uudempi historia vaatii, vaati pystyssä pysyäkseen
terveen yhteiskunnallisen elimistön vaikutinten toteuttamista. Tällä
toteuttamisella olisi vallattu uudenaikaisten kansain keskuudessa
toinen asema, kuin mikä meillä oli 1914. Kansainelämän uudenaikaisten
vaatimusten ymmärtämättömyydellään oli saksalainen politiikka 1914
saavuttanut toimintamahdollisuuksiensa nollapisteen. Se ei viimeisinä
vuosikymmeninä ollut huomannut mitään siitä, minkä olisi pitänyt
tapahtua; se oli askarrellut kaikkea mahdollista, joka ei sisältynyt
uudenaikaisiin kehitysvoimiin ja jonka sisällöttömyytensä tähden
_täytyi_ "korttihuoneen tavalla lysähtää kokoon".
Saksan valtakunnan tragillisesta kohtalosta, joka näin ollen oli
historiallisen kehityksen tulos, saisi todellisen peilikuvan, jos
antautuisi tarkastelemaan tapahtumia johtavissa piireissä Berliinissä
heinäkuun lopulla ja elokuun 1 päivänä 1913 ja tunnollisesti
paljastamaan ne maailmalle. Näistä tapahtumista tiedetään kotona ja
ulkomailla vielä vähän. Kuka ne tuntee, hän tietää, kuinka Saksan
politiikka silloin oli korttihuonepolitiikkaa ja kuinka sen, tultuaan
toimintansa nollapisteeseen, täytyi jättää päätöksen teko sodan
alkamisesta sotilaallisten viranomaisten käsiin. Sen, jonka käsissä
määräysvalta tässä virastossa oli, ei silloin sotilaana voinutkaan
_muuten menetellä, kuin menetteli_, koska hänen kannaltaan asemaa voi
katsella ainoastaan niin, kuin hän sitä katseli. Sillä sotilaallisen
alan ulkopuolella oli jouduttu asemaan, josta ei enää ollut tilaisuutta
mihinkään toimintaan. Kaikki tämä osottautui maailmanhistorialliseksi
tosiasiaksi, jos löytyisi ketään, joka vaatisi tuomaan päivänvaloon
tapahtumat Berliinissä heinäkuun lopussa ja elokuun 1 päivänä,
erittäinkin sen, mitä tapahtui elokuun 1 ja heinäkuun 31 päivinä.
Eletään aina edelleen siinä harhaluulossa, ettei näillä paljastuksilla
kuitenkaan mitään voitettaisi, jos kerran tuntee valmistavat tapaukset
aikaisemmalta ajalta. Jos tahdotaan puhua siitä, jota nykyään
"syyllisyyskysymykseksi" kutsutaan, ei näitä paljastuksia saa välttää.
Tosin kyllä voidaan toista tietä päästä selville jo kauvan aikaisemmin
olemassa olleista syistä; mutta nuo paljastukset näyttäisivät, kuinka
nämä syyt ovat vaikuttaneet.
Se katsantokanta, joka silloin johti Saksan johtomiehet sotaan,
vaikutti vielä eteenkinpäin turmiollisesti. Siitä tuli yleinen
mielipide. Ja se esti viimeisten kauhuvuosien kuluessa vallanpitäjiä
katkeristakaan kokemuksista saamasta sitä oppia, jonka puute oli
aikaisemmin syössyt maan tähän traagilliseen kohtaloon. Tämän
kirjoittaja tahtoi käyttää hyväkseen näiden kokemusten aikaansaamaa
mahdollista vastaanottavaisuutta, kun hän Saksassa ja Itävallassa
juuri sotaromahduksen aikoihin, jotka hänestä näyttivät sopivimmilta,
koetti kylvää aatteita terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä ja
johtopäätöksiä niistä politisessa toiminnassa ulospäin henkilöihin,
joiden vaikutusvalta vielä silloin olisi voinut auttaa näiden
vaikuttimien toteutumiseen. Henkilöt, jotka ottivat Saksan kansan
kohtalon vakavalta kannalta, olivat mukana tietä aukaisemassa
näille aatteille. Mutta turhaa oli puhua. Ennakkoluulot asettuivat
tällaisia vaikuttimia vastustamaan, jotka _paljaalta_ sotilaalliselta
katsantokannalta katsottuna eivät olleet minkään arvoisia. Korkeintaan
huomattiin, että "kirkon erottaminen koulusta" olisi jotakin. Tähän
suuntaan kävivät "valtiomiesmäisesti" ajattelevien ajatukset jo kauvan
sitten, mutta sille tielle, joka olisi vienyt johonkin ratkaisevampaan,
ne eivät löytäneet. Parasta tarkottavat tahtoivat, että minä olisin
"julaissut" nämä ajatukseni. Se oli siihen ajankohtaan katsoen kai
kaikkein hyödyttömin neuvo. Mitä olisi auttanut "kirjallisuuden" alalla
paljon muun ohessa puhuminen näistä vaikuttimista: varsinkaan kun
puhuja oli yksityishenkilö. Näiden vaikuttimien luonteeseenhan kuuluu,
että ne _siihen aikaan_ olisivat olleet jos takin merkityksestä vain
sen paikan tähden, jolta ne olisi ilmilausuttu. Keski-Europan kansat
olisivat, jos oikealta paikalta olisi puhuttu näiden vaikuttimien
mukaisessa hengessä, nähneet, että voi jotakin olla, joka vastasi
heidän enemmän tahi vähemmän itsetietoista kaipaustaan. Ja venäläisen
idän kansat olisivat varmaankin tuohon aikaan olleet myötätuntoisia
tsaarivallan kukistamiselle noiden vaikuttimien nojalla. Että ne
olisivat olleet myötätuntoisia, sitä voi epäillä ainoastaan se, joka ei
tunne vielä käyttämättömän itäeuropalaisen älyn vastaanottavaisuutta
terveille yhteiskunnallisille aatteille. Tällaisten aatteiden
julistamisen sijaan tuli Brest-Litovsk.
Että sotilaallinen ajatustapa ei voisi estää Keski- ja Itä-Europan
romahdusta, oli salattua ainoastaan -- sotilaalliselle ajatustavalle.
Ettei tahdottu uskoa romahduksen välttämättömyyteen, siinä Saksan
kansan onnettomuuden syy. Ei kukaan ottanut ymmärtääkseen, kuinka
paikoilla, joista ratkaisu riippui, oltiin täysin välinpitämättömiä
maailmanhistoriallisille välttämättömyyksille. Ken näistä
välttämättömyyksistä jotakin tiesi, hänelle oli myös tunnettua, että
englantia puhuvilla kansoilla oli keskuudessaan henkilöitä, jotka
näkivät, mitä Keski- ja Itä-Europan kansanvoimissa liikkui. Voitiin
tietää, kuinka sellaiset henkilöt olivat vakuutettuja Keski- ja
ltä-Europan valmistautuvan johonkin, jonka täytyi päättyä mahtaviin
yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Mullistuksiin, joita ei pidetty
englanninkielisillä alueilla historiallisesti vielä välttämättöminä
eikä mahdollisinakaan. Tämän ajatuskannan mukaisesti suunnattiin
politiikkakin. Mutta Keski- ja ltä-Europassa ei kaikesta tästä
tiedetty mitään, vaan ajettiin politiikkaa, jonka täytyi lysähtää
kokoon, kuin korttirakennuksen. Ainoastaan sellaisella politiikalla,
joka nojautuu tietoon, että englanninkielisillä alueilla suurin
piirtein ja luonnollisesti englantilaisen katsantokannan mukaisesti
otettiin huomioon historialliset välttämättömyydet, olisi ollut
varma pohja allaan. Mutta kehotusta tällaiseen politiikkaan olisivat
varmaankin ainakin "diplomaatit" pitäneet aivan tarpeettomana. Sen
sijaan, että olisi noudatettu politiikkaa, joka ennen maailmansodan
puhkeamista olisi voinut, huolimatta englantilaisen politiikan
suuripiirteisyydestä, hyödyttää Keski- ja Itä-Europaakin, kuljettiin
vain edelleen totuttua diplomaatien tietä. Eikä sodankauhuissakaan
katkerista kokemuksista opittu, että oli välttämätöntä panna sen
tehtävän vastapainoksi, joka Amerikasta käsin politisissa julistuksissa
oli maailmalle ratkaistavaksi annettu, toinen tehtävä Europasta,
jonka oli synnyttänyt tämän maan osan elämänvoimien kuohunta.
Wilsonin amerikkalaiselta katsantokannalta antaman tehtävän ja sen
tehtävän välillä, joka tykkien jyskeen keskeltä ilmaisi Europan
henkiset vaatimukset, olisi sovinto ollut mahdollinen. Kaikki muu
puhe sovinnosta kaikui ontolta historiallisten välttämättömyyksien
edessä. -- Mutta ne, joille kohtalo oli uskonut Saksan valtakunnan
hallituksen, eivät ymmärtäneet tehtävää, jonka ratkaiseminen edellytti
käsitystä uudenaikaisessa ihmiselämässä piilevistä mahdollisuuksista.
Ja sentähden täytyi syksyn 1918 tuoda tullessaan, mitä se toi.
Sotilaallisen vallan kukistumista seurasi henkinen antautuminen. Sen
sijaan, että olisi edes tällä hetkellä noustu tarmokkaasti toteuttamaan
Europan tahdonmukaisesti Saksan kansan henkisiä vaikuttimia,
alistuttiin ilman muuta Wilsonin 14 pykälään. Asetettiin Wilsonin
eteen Saksa, jolla itsellään ei ollut mitään sanottavaa. Ajatelkoon
Wilson neljästätoista pykälästään mitä tahansa, hän voi auttaa Saksaa
ainoastaan siinä, missä tämä sitä itse tahtoo. Hänen olisi pitänyt
ainakin _odottaa_ tämän tahdon ilmaisua. Sodan alussa noudatetun
mitättömän politiikan lisäksi tuli toinen lokakuussa 1918, tuli kauhea
henkinen nöyrtyminen, jonka aikaansai mies, johon moni saksalainen pani
viimeisen toivonsa.
Epäusko historiallisesti vaikuttaviin voimiin; haluttomuus ottamaan
vaaria henkisen yhteenkuuluvaisuuden herättämistä vaikuttimista:
kaikki tämä on saattanut Keski-Europan nykyiseen tilaansa. Nyt ovat
sotaromahdusta seuranneet tosiasiat luoneet uuden tilanteen. Sen
tunnusmerkkinä on aate ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaikuttimista,
niinkuin tämä aate tässä kirjoituksessa on ymmärrettynä. Nämä
yhteiskunnalliset vaikuttimet puhuvat kieltä, joka antaa tehtävän
koko sivistyneen maailman ratkaistavaksi. Onko ajatus siitä, mitä on
tehtävä yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi tänäänkin joutuva
nollapisteeseensä, kuten keskieuropalainen politiikka tehtävineen
1914? Maa-alueet, jotka silloin kysymyksenalaisissa asioissa voivat
pysytellä sivussa, eivät sitä yhteiskunnalliseen liikkeeseen katsoen
saa tehdä. Tähän kysymykseen katsoen ei saisi löytyä vastustajia eikä
välinpitämättömiä; pitäisi löytyä vain yhteisvoimin toimiva ihmiskunta,
joka ymmärtää ottaa vaaria ajan merkeistä ja niiden mukaan järjestää
toimintansa.
Tämän kirjan tarkotuksesta selviää, miksikä sen tekijä on joku aika
sitten kirjoittanut seuraavassa luvussa uudelleen julaistun kehoituksen
Saksan kansalle ja kultuurimaille, ja jonka muuan komitea, joka sen
tarkoituksen on käsittänyt, on antanut tiedoksi maailmalle, etupäässä
Keski-Europan kansoille. Nykyään vallitsevat toiset olosuhteet, kuin
silloin, jolloin sen sisällys ilmaistiin ahtaammalle piirille. Silloin
olisi yleinen mielipide välttämättömästi lukenut sen "kirjallisuuden"
joukkoon. Tänään on julkisuuden toimitettava sille, mitä se ei vielä
joku aika sitten sille voinut toimittaa: myötätuntoisia ihmisiä,
jotka tahtovat vaikuttaa sen hengessä, jos sen katsotaan olevan
myötätuntoisuuden ja toteuttamisen arvoinen. Sillä se, minkä nyt täytyy
syntyä, voi syntyä ainoastaan sellaisten ihmisten avulla.