Ei voi tulla oikeaan johtopäätökseen mitä toimenpiteitä huutavat
tosiasiat yhteiskunnallisella alalla nykyaikana vaativat, jollei
tahdo oppia tuntemaan yhteiskunnallisen elimistön perusvoimia ja
antaa tämän tiedon määrätä kantaansa. Edellä olevassa esityksessä
on koetettu päästä tähän tietoon. Toimenpiteillä, jotka perustuvat
ahtaan näköpiirin sisällä tehtyihin havaintoihin, ei nykyaikana mitään
hedelmällistä aikaansaada. Yhteiskunnallinen liike on paljastanut
häiriöitä syvällä yhteiskunnallisen elimistön pohjalla eikä suinkaan
ainoastaan sen pinnalla. Näihin häiriöihin nähden on välttämätöntä
hankkia tietoja, jotka ulottuvat aina pohjaan asti.
Kun nykyaikana puhutaan kapitaalista ja kapitalismista, kosketellaan
juuri niitä ilmiöitä, joissa proletaarinen ihmiskunnan osa tahtoo
löytää sortonsa syyn. Hedelmällisen käsityksen siitä, kuinka kapitaali
edistäen tahi häiriten vaikuttaa yhteiskunnallisen elimistön
toimintaan, voi siis saavuttaa ainoastaan ottamalla selvän, kuinka
ihmisen yksilölliset taipumukset, kuinka oikeuden muodostuminen ja
talouselämän voimat synnyttävät ja käyttävät kapitaalia. -- Puhuttaessa
ihmistyöstä tarkotetaan sitä, mitä talous ja kapitaali yhdessä luovat
luonnon pohjalla taloudellisia arvoja ja joka työmiehessä herättää
tietoisuuden yhteiskunnallisesta asemastaan. Käsityksen siitä, kuinka
tämä ihmistyö on saatettava hyödyttämään yhteiskunnallista elimistöä,
loukkaamatta työmiehessä ihmisarvon tunnetta, voi saada ainoastaan
ottamalla huomioon, missä suhteessa ihmistyö on toisaalta yksilöllisten
taipumusten, toisaalta oikeustunteen kehitykseen. Kysymys, jonka
nykyaikana saa kuulla: mitä _lähinnä_ on tehtävä tyydyttääkseen
yhteiskunnallisen liikkeen vaatimuksia, on oikeutettu. _Lähintä_ on
hyödyllisellä tavalla mahdotonta panna toimeen, jollei tiedetä missä
suhteessa toimeen pantava on terveen yhteiskunnallisen elimistön
perustuksiin. Vasta sitten kun tämä on tiedossa, silloin voidaan
asemassa, jossa ollaan tahi johon voidaan asettua, löytää tehtävät,
joita tosiolot vaativat. Tässä tarkotetun tiedon saavuttamista on
estämässä, johtaen harhaan ennakkoluulottoman arvostelukyvyn, se
inhimillinen tahtomus, joka pitkien aikojen kuluessa on luonut
vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset. Näihin laitoksiin on
niin kiinni eletty, että niiden nojalla on muodostettu itselleen
mielipiteet, mitä niissä on säilytettävää, mitä muutettavaa. Annetaan
olojen määrätä ajatukset, joiden sen sijaan pitäisi määrätä olosuhteet.
Kuitenkin on välttämätöntä nykyaikana huomata, ettei ole mahdollista
saavuttaa tosioloja vastaavaa katsantokantaa muuten kuin palautumalla
_alkuajatuksiin_, jotka ovat kaikkien yhteiskunnallisten laitosten
perustuksena.
Jos puuttuvat oikeat lähteet, joista näissä alkuajatuksissa asuvat
voimat yhä uudelleen yhteiskunnalliseen elimistöön virtaavat, silloin
pukeutuvat laitokset muotoihin, jotka eivät edistä, vaan häiritsevät
elämää. Mutta ihmisten vaistomaisissa vieteissä elävät vielä enemmän
tahi vähemmän itsetietoisina alkuajatukset, vaikka täysintietoiset
ajatukset erehtyvätkin aiheuttaen elämätä häiritsevät olosuhteet. Ja
nämä alkuajatukset ne juuri, sokeasti elämätä häiritsevien olosuhteiden
keskellä ilmipuhjeten aiheuttavat yhteiskunnallista elimistöä
järkyttäviä vallankumouksia. Tällaiset järkytykset sitävastoin eivät
voi puhjeta, milloin yhteiskunnallinen elimistö on saanut sellaisen
muodon, että se aina on valmis pitämään silmällä, missä poikkeuksia
alkuajatusten määräämistä laitoksista ilmestyy ja missä myös on
mahdollista näitä poikkeuksia vastustaa ennenkun ne ennättävät saada
turmiollisen voiman.
Meidän päivinämme ovat poikkeukset alkuajatusten ihmiselämässä
vaatimista olosuhteista saavuttaneet suuren laajuuden. Yksistään näiden
ajatusten herättämien vaikutelmien olemassa-olo ihmissielussa on
huutavain tosiasiain kautta syyttämässä siitä, miten yhteiskunnallinen
elimistö viimeisten vuosisatojen kuluessa on muodostunut. Sentähden
tarvitaan hyvää tahtoa voidakseen päättävästi kääntyä alkuajatusten
puoleen ja avoimesti tunnustaa, kuinka vahingollista on juuri
nykyaikana karkoittaa nämä alkuajatukset "epäkäytännöllisinä"
jokapäiväisyyksinä elämän tantereelta. Proletarisen asujamiston elämään
ja vaatimuksiin sisältyy tosiolojen arvostelua siitä, mitä uudempi aika
on tehnyt yhteiskunnallisesta elimistöstä. Meidän aikamme asiana on
siitä syystä välttää yksipuolinen arvostelu valitsemalla alkuajatuksien
mukaisesti sellainen suunta, johon tosiolot _tietoisesti_ voidaan
ohjata. Sillä ne ajat ovat menneet, jolloin ihmiskunta sai tyytyä
siihen, mitä vaistojenohjauksella oli aikaansaatu.
Yhtenä pääkysymyksenä aikakautemme arvostelussa on, miten saada
poistetuksi sorto, jota proletaarinen väestö on saanut kärsiä
yksityisen kapitalismin puolelta. Kapitaalin omistaja tahi hoitaja
voi panna muut ihmiset ruumiillisella työllään valmistamaan sitä,
mitä hän aikoo teettää. Siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka
syntyy kapitaalin ja inhimillisen työvoiman yhteisvaikutuksesta,
on erotettava kolme tekijää: työnteettäjätoiminta, jonka täytyy
perustua yhden henkilön tai henkilöryhmän yksilöllisiin taipumuksiin;
työn teettäjän ja työntekijän suhde toisiinsa, jonka tulee olla
oikeussuhde; esineen valmistus, joka talouselämän kierto kulussa saa
tavara-arvonsa. Työnantaja-toiminta voi ainoastaan silloin olla
hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle, kun siinä vaikuttavat
voimat, jotka tuovat parhaalla tavalla näkyviin ihmisten yksilölliset
taipumukset. Ja se on ainoastaan silloin mahdollista, kun on olemassa
yhteiskunnallisen elimistön ala, joka antaa kykenevälle vapaan
tilaisuuden käyttää kykyjään ja samalla myös tekee mahdolliseksi
muille ihmisille vapaalla harkinnalla arvostella näitä kykyjä.
Kuten näkyy, ihmisten yhteiskunnallinen toiminta kapitaalin
palveluksessa kuuluu siihen yhteiskunnallisen elimistön alaan, jossa
henkinen elämä huolehtii lainsäädännöstä ja hallinnosta. Jos tähän
toimintaan sekaantuu politinen valtio, seuraa siitä välttämättömästi,
että ihmisten toimintaa arvostellessa yksilölliset kyvyt jäävät
tarpeellista ymmärtämystä vaille. Sillä politisen valtion täytyy
edellyttää ja käytännössä toteuttaa, että kaikissa ihmisissä löytyy
yhtäläinen elämänvaatimus. Sen täytyy piirissään sallia kaikkien
ihmisten saada mielipiteensä kuuluviin. Yksilöllisten taipumusten
ymmärtämys tahi välinpitämättömyys niistä ei saa vaikuttaa asiaan
valtion tehtäviään täyttäessä. Sentähden ei myöskään se, minkä valtio
toimeenpanee, saa millään tavalla vaikuttaa ihmisten yksilöllisten
taipumusten toimintaan. Yhtävähän saisi taloudellisten etujen toivo
olla määräävänä niille henkilöille, jotka kapitaalin avulla saavat
yksilöllisiä taipumuksiaan kehittää. Tälle edulle antavat monet
kapitaalin arvostelijat liian suuren merkityksen. He arvelevat,
että ainoastaan taloudelliset edut voivat kiihoittaa yksilöllisiä
taipumuksia toimintaan. Ja he vetoavat, käytännönmiehinä, inhimillisen
luonteen "heikkouteen", jonka he ovat tuntevinaan. Tosin on
siinä yhteiskunnassa, joka nykyiset olosuhteet on aikaansaanut,
taloudellisten etujen toivolla ollut laajakantoinen merkitys. Mutta
tämä asianlaita on suureksi osaksi syynä niihin olosuhteisiin, joissa
nyt elämme. Ja nämä olosuhteet pakottavat etsimään toisiavaikuttimia
yksilöllisten taipumusten toiminnalle. Ja näiden vaikuttimien täytyy
lähteä terveen henkisen elämän synnyttämästä _yhteiskunnallisesta
ymmärtämyksestä_. Kasvatus ja koulu tulevat vapaan hengen elämän
antamalla voimalla varustamaan ihmisen vaikutelmilla, jotka saavat
hänet tämän hänessä asuvan ymmärtämyksen johdosta suorittamaan sen,
mihin hänen yksilölliset taipumuksensa häntä vetävät.
Tällaisten mielipiteiden ei tarvitse olla haaveilua. Totta on,
että haaveilu on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa sekä
yhteiskunnallisten pyrkimysten alalla että muualla. Mutta tässä
esiintuotu katsantokanta ei johdu, kuten edellä sanotusta voi
nähdä, harhaluulosta, että "henki" tekee ihmeitä, vaikkakin jotkut,
jotka luulevat sen omistavansa, suun täyden siitä puhuvat; tässä
ilmaistu katsantokanta on syntynyt tarkastellessa ihmisten vapaata
yhteistoimintaa henkisellä alalla. Tälle yhteistoiminnalle antaa sen
oma sisäinen olemus yhteiskunnallisen leiman sallittaessa sen vain
todella vapaana kehittyä.
Ainoastaan henkisen elämän vapauden puute on estänyt tähän asti sitä
saamasta tällaista yhteiskunnallista leimaa. Johtavien luokkien
keskuudessa ovat henkiset voimat kehittyneet sellaisiksi, että niiden
toiminta epäyhteiskunnallisena on sulkeutunut muutamien ihmiskunnan
piirien sisälle. Mitä näissä piireissä on aikaansaatu, on ainoastaan
keinotekoisesti levitetty proletaarien keskuuteen; eivätkä he voineet
saada siitä sielua kohottavaa voimaa, kun eivät itse olleet _todella_
osallisia tämän henkisen lahjan syntymisessä. Laitokset "kansan
valistamiseksi", "kansan kasvattamiseksi nauttimaan taiteesta" ja muut
sellaiset eivät todellisuudessa ole mitään apukeinoja henkisyyden
levittämiseksi kansaan, niinkauvan kun tällä henkisyydellä on se leima,
jonka se uudempana aikana on saanut. Sillä "kansa" ei elä sisimmällä
ihmisolemuksellaan mukana tässä henkisessä elämässä. Se voi ainoastaan
ikäänkuin joltakin sen ulkopuolella sijaitsevalta näkökohdalta katsoa
siihen sisälle. Ja se, mikä koskee henkistä elämää varsinaisessa
merkityksessä, se koskee myös niitä henkisen toiminnan haaroja, jotka
kapitaalin välityksellä liittyvät taloudelliseen elämään. Terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä ei proletaarisen työntekijän ainoastaan
tule seistä koneensa ääressä ja ajatella sen käyntiä sillä aikaa,
kun kapitalisti yksin tietää, mikä kohtalo valmiilla tavaroilla on
talouselämän kiertokulussa. Työmiehen tulee saada täysin oikeutettuna
asianharrastajana muodostaa itselleen selvä käsitys siitä, mikä osa
hänellä on yhteiskunnallisessa elämässä valmistaessaan tavaroita.
Työnteettäjän on järjestettävä säännönmukaisia keskustelukokouksia,
jotka luettakoon liiketoimintaan kuuluvaksi, kuten itse työkin,
ja joissa selvitellään molempien, työnantajan ja työntekijän, yhteiseen
toimialaan kuuluvia kysymyksiä. Tämän suuntainen terve menettely
on herättävä työmiehen ymmärtämään, että kapitaalinhaltijan oikea
toiminta on omansa hyödyttämään sekä yhteiskunnallista elimistöä että
siten työmiestäkin sen jäsenenä. Jättämällä täten liiketoimintansa
molemminpuolista ymmärtämystä tarkoittavan julkisuuden alaiseksi
pakoitetaan työnteettäjä noudattamaan puhtaita liiketapoja.
Ainoastaan se, jolta puuttuu ymmärtämystä yhteisessä
toiminnassa saavutetun keskinäisen elämänkokemuksen merkitykselle
yhteiskunnallisessa toiminnassa, voi pitää ylläsanottua vähäarvoisena.
Kessä taas tällaista ymmärtämystä löytyy, hän on näkevä, kuinka
taloudellinen tuotanto edistyy, kun kapitaaliin nojautuvan talouselämän
johdolla on juurensa vapaassa henkisessä elämässä. Ainoastaan
tällä edellytyksellä kapitaali ja kapitaalinlisäys menettävät
mielenkiintoisuutensa paljaan voitonhimon tyydyttäjinä ja alkavat
kiinnittää mieltä asiallisemmista syistä, tavarain tuotannon ja
toimeliaisuuden edistäjinä.
Nykyajan sosialistisesti ajattelevat pyrkivät saattamaan
tuotantovälineiden hallinnon yhteiskunnalle. Mikä tässä pyrkimyksessä
on oikeutettua, voidaan toteuttaa ainoastaan siten, että hallinnosta
huolehtiminen jätetään vapaan henkisen järjestön käsiin. Siten
tehdään mahdottomaksi se taloudellinen pakko, jota kapitalistit
silloin harjoittavat ja joka tuntuu niin ihmisarvoa loukkaavalta, kun
kapitalisti toimii vain talouselämän voimien vaikutuksesta. Silloin
estetään myös ihmisten yksilöllisten kykyjen lamaantuminen, joka on
välttämättömänä seurauksena, kun valtio näitä kykyjä määräilee.
Kapitaalin ja ihmisten yksilöllisten kykyjen yhteistoiminnan tuloksen
täytyy terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä perustua, kuten kaiken
henkisenkin toiminnan, osittaintyöntekijän vapaaseen alotteeseen,
osittain muiden ihmisten, jotka työntulosta tarvitsevat, osoittamaan
myötätuntoisuuteen. Työntekijän vapaan harkinnan varaan tulee tällä
alalla myös jättää, mitä hän tahtoo ilmoittaa työnsä tulokseksi,
alkuvalmistuksiin ja käyttökustannuksiin käytetyt varat poisluettuna.
Mutta hän tuntee vaatimuksensa tyydytetyiksi ainoastaan silloin, kun
hänen toimintansa saa ymmärtämystä osakseen.
Tässä esitettyyn suuntaan laadituilla yhteiskunnallisilla laitoksilla
luodaan pohja todella vapaalla sopimuksella työnjohtajan ja työntekijän
välillä. Eikä tähän sopimukseen enää sisälly tavaran (rahan)
vaihtaminen työvoimaan, vaan sen osuuden vahvistaminen, joka kuuluu
kummallekin tavaran valmistuksessa osallisena olleelle henkilölle.
Mitä kapitaalin avulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi
suoritetaan, _riippuu luonteensa mukaisesti_ siitä tavasta, millä
ihmisten yksilölliset kyvyt osataan käyttää tämän elimistön hyväksi.
Näiden kykyjen kehitykseen ei löydy muuta tarkoitusta vastaavata
kiihotinta, kuin vapaa henkinen elämä. Ja siinäkin yhteiskunnallisessa
elimistössä, joka tämän kehityksen jättää politisen valtion huostaan
tahi riippuvaksi talouselämän voimista, määrää sen tuotannon, johon
kapitaalia tarvitaan, minkä verran vapaita yksilöllisiä voimia on
onnistunut läpäisemään lamaannuttavat laitokset. Luonnollisesti on
kehitys niissä oloissa epätervettä. Oloihin, joissa inhimillinen
työvoima katsotaan tavaraksi, ei ole syynä kapitaalin pohjalla
toimivien yksilöllisten kykyjen vapaa kehitys, vaan näiden voimien
kahlehtiminen politiseen valtioelämään ja talouselämän kiertokulkuun.
Tämän seikan ennakkoluuloton käsittäminen on nykyaikana ensimmäinen
ehto kaikessa, mitä yhteiskunnallisella alalla on tehtävä. Sillä uusi
aika on synnyttänyt taikauskon, että yhteiskunnallisen elimistön
parannuskeino lähtisi politisesta valtiosta tahi talouselämästä. Jos
tämän taikauskon viittomaa tietä edemmäs astutaan, luodaan laitoksia,
jotka eivät johda ihmiskuntaa sen pyrkimään päämaaliin, vaan vielä
rajattomasti raskaampaan sortoon, jota on koetettu välttää.
Kapitalismia on opittu tarkkaamaan vasta aikana, jolloin se jo on
ennättänyt synnyttää yhteiskunnallisessa elimistössä sairauden
tilan. Saamme kokea sairaudentilaa, ja näemme, että sitä vastaan
on taisteltava. Mutta vielä enemmän on nähtävä. Tulee nähdä taudin
syyn olevan siinä, että talouselämän kiertokulku on niellyt
kapitaalissa löytyvät vaikuttavat voimat. Ken ei anna pettää itseään
sen katsantokannan, että kapitalistisen toiminnan joutuminen
vapautuneen henkielämän johdon alaiseksi on tulos "epäkäytännöllisestä
ihanteellisuudesta", hän ainoastaan voi toimia siihen suuntaan, johon
ihmiskunnan kehitysvoimat nykyaikana voimakkaasti vaativat.
Nykyaika on tosin huonosti valmistautunut liittämään yhteiskunnallisen
aatteen, jonka on saatettava kapitalismi oikeaan uomaansa, henkielämän
välittömään yhteyteen. Liitetään tämä aate siihen, mikä kuuluu
talouselämän alaan. Nähdään, kuinka uudempana aikana tavarain
tuotannosta on johduttu suurliikkeeseen ja siitä taas nykyiseen
kapitalismiin. Tämän talouden tilalle ajatellaan osuustoiminnallista
liikettä, joka työskentelisi työntekijäin omaksi tarpeeksi. Ja
kun luonnollisesti tahdotaan jatkaa taloutta uudenaikaisilla
tuotantovälineillä, vaaditaan kaikkien liikkeiden yhdistämistä yhdeksi
suureksi osuuskunnaksi. Tällaisessa, arvellaan, valmistaa jokainen
yhteisyyden puolesta, joka ei voi nylkeä, koska se sillä nylkisi
itseään. Ja kun sen lisäksi tahdotaan eli ollaan pakotettuja pysymään
kiinni olevaisissa oloissa, luodaan katse nykyaikaiseen valtioon, joka
halutaan muuttaa kaikki käsittäväksi osuuskunnaksi.
Mutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan
tuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta
on. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä
osuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa
on esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa
yhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.
Että tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti
pystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen
elimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan
henkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja
aineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa
siinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee
osan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin
luokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain
kanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona
pidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee
vain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä
tavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät
siellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.
Nämä ajatusvirtaukset pyrkivät -- enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
poispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne
etsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen
maailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät
muista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren
ihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä
elämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista
nähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin "sisäisesti
ylevänä" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä
kaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset
miettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten
he parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät
sisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka
vaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä,
rakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä
siihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä
ympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena,
tuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina.
Voidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten
ihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme
pysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että
henkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin
erillään toisistaan. _Toinen_ elää ajattelematta jokapäiväistä
elämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain
silloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa
kaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta
tuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän
alojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja
_yhteiskunnallisessa ajattelussa_ paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat
vieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus
kostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten
ajamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on
"hyvää"; mutta samalla hän antautuu ilman "henkeä" niiden vaistojen
valtaan, jotka ovat näille "ihanteille" vallan vastakkaisia, mutta
kuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden
täytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään
mahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen.
Sentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen
muodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä
vaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä
korkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona,
että siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi
elämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä,
välittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.
Kuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka
siveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä _tahtoisivat_ elää
oikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta
mitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi
mahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka
johtaisi yhteiskunnallisesti _käytännöllisiin_ tekoihin.
Tähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä
maailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset
ovat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin
käytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän
sanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös
materialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät
maailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen
henkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä
henkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä,
jotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden.
Voi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä
henki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka
nimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan,
että ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta
nykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat
yhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että
ihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan
jokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä "henkistä
elämää" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat
mieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen
sekasorto.
Läheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa
elämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja
tuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin
ovat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset
niiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin
hallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti
hoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat
kaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin,
hänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat
käytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi.
Mutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että
niiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä
ei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä
tuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt
saadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan.
Jokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua
yhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla
varustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on
juuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa
hän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos
hän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin,
että riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi
ei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös
omasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat
arvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset
taipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.
Ei ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka
ihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta
ja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista
kävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon
vaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä
ollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä
oloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.
Millä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön
tai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä
riippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee
nykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että
yksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla
yksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle
seuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen
syntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto
lakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata,
että yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman _syntymisen ja
kasvamisen_ alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä:
miten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka
katsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä
kannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa
yhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta
mitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto,
jossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.
Yksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se,
joka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan
valintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden
vapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan
yleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että
työntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että
tämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä
tahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten
olojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja
taloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi.
Vapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen
ymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia
vaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta
kysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat
tuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa
vai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön
elinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen
yhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka
ollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan
yksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.
Nykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän
kiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata
käyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä
täytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille
antaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa,
jos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen
ymmärtämykseen.
Niinkuin ihminen on riippuvainen omien ruumiinjäsentensä kestävyydestä,
samoin on hän riippuvainen siitäkin, mitä hän on yksin tahi muiden
kanssa luonut. Tuotantovälineiden vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen
olisi samaa, kuin estää häntä turvautumasta jäsentensä ketteryyteen.
Mutta nyt ei yksityisomaisuus muuta olekaan, kuin tämän
vapaan käyttöoikeuden välittäjä. Tähän omaisuuteen nähden ei
yhteiskunnallisella elimistöllä ole mitään muita oikeuksia ja
velvollisuuksia, kuin valvoa että sen omistajan oikeutta menetellä
omaisuutensa kanssa, miten tahtoo, ei loukata. Kuten näkyy yhtyy
yhteiskunnallisessa elämässä kaksi asiaa, jotka ovat vallan eri
merkityksestä yhteiskunnalliselle elimistölle: yhteiskunnallisen
tuotannon kapitaalipohjan _vapaa käyttö ja oikeussuhde_ käyttäjän ja
muiden ihmisten välillä, jonka kautta jälkimmäiset estetään vapaasta
toiminnasta tämän kapitaalipohjan avulla.
Ei _alkuperäinen_ vapaa käyttö aikaansaa yhteiskunnallista vahinkoa,
vaan tämän käyttöoikeuden voimassa-olo senkin jälkeen, kuin ne
edellytykset puuttuvat, jotka tarkotuksenmukaisesti yhdistävät
ihmisten yksilölliset taipumukset tähän käyttöön. Ken tarkastelee
yhteiskunnallista elimistöä syntyvänä ja kasvavana, hän ei voi
väärin käsittää, mitä tässä on sanottu. Hän on kysyvä, miten on
mahdollista hallita sitä, mikä yhtäältä hyödyttää elämää, niin, ettei
se toisaalta tuota vahinkoa. Mikä _elää_, sitä ei muulla tavalla voi
tehdä hedelmälliseksi, kuin että syntyessä syntynyt myös saa tuottaa
vahinkoa. Ja jos meidän on itsemme oltava auttamassa syntyvää,
niinkuin ihmisen velvollisuus on yhteiskunnallisessa elimistössä,
niin tehtävämme ei ole estää tarpeellista uudistusta välttääksemme
vahinkoa. Sillä senkautta hävitämme vain yhteiskunnallisen elimistön
elämänmahdollisuuden. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin käydä käsiksi
oikealla hetkellä, jos tarkotuksenmukainen alkaa vahingolliseksi
muuttua.
Yksilöllisillä kyvyillä tulee olla mahdollisuus vapaasti määrätä
kapitaalipohjasta; siihen liittyvä omistusoikeus täytyy voida
muuttaa sillä hetkellä, jolloin se alkaa käydä väärän vallanhimon
välikappaleeksi. Meidän aikamme on luonut laitoksen, joka tyydyttää
tässä tarkotetun yhteiskunnallisen vaatimuksen, kuitenkin toteutettuna
osaksi vain niin kutsuttuun henkiseen omaisuuteen katsoen. Viime
mainittu jää jonkun ajan kuluttua sen luojan kuolemasta yhteiskunnan
vapaasti käytettäväksi. Tämä laitos perustuu inhimillisen yhteiselämän
vastaavaan ajatuskantaan. Niin kiinteästi kuin puhtaasti henkisen
_omaisuuden_ luominen riippuukin yksilöllisistä hengenlahjoista, tämä
tuote on samalla tulos yhteiskunnallisesta yhteiselämästä ja sen
täytyy oikealla hetkellä siirtyä tälle. Toisin ei ole laita toisenkaan
omaisuuden. Että yksilö sen avulla yhteiskunnan palveluksessa toimii
tuottajana, on mahdollista ainoastaan tämän kokonaisuuden avulla.
Oikeutta omaisuuden käyttöön ei siis voi erottaa tämän kokonaisuuden
eduista. Ei ole siis etsittävä keinoa, miten poistaa omistusoikeus
kapitaalipohjaan, vaan miten hallita tätä omaisuutta, että se
hyödyttäisi yhteiskuntaa.
Kolmijakoisessa yhteiskunnallisessa elimistössä on tämä keino
löydetty. Yhteiskunnalliseksi elimistöksi yhtyneet ihmiset käyttävät
yhteisvaltaansa oikeusvaltion kautta. Yksilöllisten kykyjen toiminta
kuuluu henkisen järjestön alaan.
Kuten kaikki yhteiskunnallisessa elimistössä puhuu katselijalle, joka
tajuaa todellisuutta eikä anna itseään yksityisten mielipiteiden,
teoriiojen, toiveiden t.m.s. kokonaan vallita tämän elimistön
kolmijakoisuuden välttämättömyydestä, niin erittäinkin kysymys
ihmisten yksilöllisten kykyjen suhteesta talouselämän kapitaalipohjaan
ja tämän kapitaalipohjan omistuksesta. Oikeusvallalla ei ole syytä
estää yksityisen kapitaalin syntymistä ja hallintoa niinkauvan, kun
yksilölliset kyvyt ovat sillä tavalla kiinnitetyt kapitaalipohjaan,
että sen hallinto hyödyttää yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuutta.
Ja se on pysyvä oikeusvaltiona suhteessaan yksityiseen omaisuuteen; se
ei ole milloinkaan ottava tätä omaan haltuunsa, vaan on huolehtiva,
että se oikeaan aikaan on siirtyvä jonkun henkilön tai henkilöryhmän
määräysvaltaan, jotka taas voivat asettua yksilöllisistä suhteista
riippuvaan suhteeseen tähän omistukseen. Lähtien kahdelta aivan
eri kannalta voidaan täten palvella yhteiskunnallista elimistöä.
Oikeusvaltion kansanvaltaisella perustuksella, jolla _kaikkien
ihmisten_ edut on samalla tavalla valvottava, voidaan estää
omistusoikeus aikojen kuluessa muuttumasta omistusvääryydeksi.
Senkautta, että valtio ei itse omaisuutta hallitse, vaan järjestää
sen ihmisten yksilöllisten kykyjen johtoon, voivat nämä kehittää
hedelmällisen voimansa yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuuden
hyväksi. Niinkauvan kun katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, voi
tämä jättää omistusoikeuden tahi hallinnon yksityisten haltuun.
Voidaan ajatella, että oikeusvaltion edustajat laativat eri aikoina
vallan erilaisia lakeja omaisuuden luovutuksesta yksityisiltä tahi
henkilöryhmiltä toisille. Nykyaikana, jolloin laajoissa piireissä
vallitsee tyytymättömyys kaikkeen yksityiseen omaisuuteen, ajatellaan,
että yksityinen omaisuus olisi muitta mutkitta otettava yhteiskunnan
haltuun. Jos niin pitkälle tultaisiin, saataisiin nähdä, kuinka
tällä menettelyllä ratkaistaisiin yhteiskunnallisen elimistön
elämänmahdollisuus. Kokemuksen opettamana valittaisiin myöhemmin
toinen tie. Parempi olisi epäilemättä kuitenkin jo nykyaikana luoda
laitoksia tässä esitettyyn tapaan, että yhteiskunnallinen elimistö
saisi takaisin terveytensä. Niinkauvan kun joku henkilö yksinään tahi
yhdessä jonkun ryhmän kanssa jatkaa tuotantoaan, jonka hän on pannut
pystyyn kapitaalin avulla, tulee hänen saada pitää kapitaalioikeutensa
siihen kapitaali- määrään, jonka peruskapitaali liikevoittona
tuottaa, niinkauvan kun viimeksimainittua käytetään tuotantoliikkeen
laajennukseen. Siitä hetkestä, jolloin mainittu henkilö lakkaa
tuotantoa johtamasta, on tämä kapitaalimäärä luovutettava toiselle
henkilölle tahi henkilöryhmälle samallaisen liikkeen tahi toisen
yhteiskunnallista elimistöä hyödyttävän tuotannon jatkamiseksi. Sekin
kapitaali, jonka tuotantoliike antaa voittona ja jota ei käytetä
liikkeen laajennukseen, on myös toisille luovutettava. Liikettä
johtavan henkilön persoonallisena omaisuutena on pidettävä ainoastaan
sitä, minkä hän yksilöllisten kykyjensä nojalla katsoi voivansa
palkkana vaatia ottaessaan tuotantoliikkeen johtoonsa ja mikä näyttää
oikeutetulta sen tähden, että hän on sen ansainnut muiden ihmisten
luottamuksella kapitaalia käyttäessään. Milloin kapitaali mainitun
henkilön toiminnan kautta on kasvanut, on tästä kasvusta hänen
yksityiseksi omakseen sen verran annettava, että alkuperäisen palkan
lisäys vastaa lisätyn kapitaalin korkoja. -- Kapitaali, jonka avulla
tuotantoliike on pantu pystyyn, on siirtyvä alkuperäisten omistajain
tahtoa noudattaen uudelle johtajalle kaikkine sitoumuksineen tahi
palautettava omistajilleen, ellei ensimmäinen johtaja voi tahi tahdo
liikkeestä enää huolehtia.
Tarkempien lainsäädösten laatiminen, miten tällaisen luovutuksen
tulee tapahtua, kuuluu oikeusvaltiolle. Sen asia on myös katsoa, että
lainmääräykset pannaan täytäntöön ja valvoa niiden käytäntöä. Voidaan
ajatella, että tällaista oikeudenluovutusta koskevien määräysten
yksityiskohdista ollaan eri mieltä. Siltä _todellisuudenmukaisuuden_
kannalta katsoen, jota tässä esityksessä on tavoteltu, ei milloinkaan
pyritä pitemmälle, kuin näyttämään _suunta_ tällaiselle järjestelylle.
Jos tätä suuntaa ymmärtäväisesti seurataan, löydetään aina
yksityistapauksissakin tarkotuksenmukainen ratkaisu. Kuitenkin on
erikoistapauksissa saavutetun kokemuksen nojalla elämänkäytännössä
löydettävä asian hengen mukaisesti oikea menettelytapa. Kuta
todellisuudenmukaisempi ajatustapa on, sitä vähemmän se pyrkii
vahvistamaan yksityistapauksia varten ennakkovaatimusten mukaisia
sääntöjä ja määräyksiä. -- Mutta toiselta puolen täytyy juuri
katsantokannan hengestä selvästi käydä ilmi mitä tarkotetaan. Tällöin
nähdään, että oikeusvaltio ei milloinkaan saa oikeusluovutusvalvojiensa
kautta itse käsiinsä ottaa kapitaalin käyttöä. Sen tulee ainoastaan
katsoa, että luovutus tapahtuu sellaiselle henkilölle tahi
henkilöryhmälle, joka yksilöllisten kykyjensä vuoksi katsotaan
oikeutetuksi sen vastaanottamaan. Tästä taas seuraa että toistaiseksi
on sääntönä yleensä pidettävä, että se, joka yllämainituilla syillä
aikoo luovuttaa kapitaalinsa, hänen täytyy vapaasti saada valita, kenen
hän tahtoo seuraajakseen kapitaalin käyttäjänä. Hänen on sallittava
valita joku henkilö tahi henkilöryhmä taikka luovuttaa käyttöoikeutensa
jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Sillä se, joka
on kapitaalin käyttäjänä tehnyt tarkotuksenmukaisia palveluksia
yhteiskunnalliselle elimistölle, hän on myöskin yksilöllisten
kykyjensä nojalla yhteiskunnallisella ymmärtämyksellä päättävä tämän
kapitaalin vastaisesta käytöstä. Ja yhteiskunnalliselle elimistölle on
edullisempaa luottaa tähän päätökseen, kuin siitä välittämättä jättää
asian järjestely henkilöille, jotka eivät suoranaisesti ole olleet
asian kanssa tekemisissä.
Tällaisen järjestelyn alaiseksi tulevat ne määrätyn suuruuden
saavuttaneet kapitaalit, jotka yksityiset tahi henkilöryhmät
tuotantovälineiden (joihin myös maa luetaan) avulla ovat ansainneet,
mutta jotka eivät tule personalliseksi omaisuudeksi sen vaatimuksen
tyydyttämiseksi, joka alkuaan oli tehty yksilöllisten kykyjen toiminnan
perusteella.
Viimemainitulla tavalla ansaittu omaisuus, samoin kuin oman työn
tuottamat säästöt, jäävät ansaitsijan kuolemaan tahi myöhempäänkin
aikaan mainitun ansaitsijan tahi hänen jälkeläistensä personalliseksi
omaisuudeksi. Siihen saakka on myös oikeustunteen mukainen ja
oikeusvaltion vahvistama korko kannettava siltä, jolle mainitut
säästöt on annettu tuotantovälineiden hankkimiseksi. Tällaisella
perustuksella lepäävässä yhteiskunnallisessa järjestelmässä voidaan
täydellisesti erottaa ne tulot, jotka ovat peräisin tuotantovälineiden
avulla suoritetusta työstä, ja varallisuus, joka on hankittu
personallisella (ruumiillisella tahi henkisellä) työllä. Tämä erotus
on oikeustunteen ja yhteiskunnan etujen mukainen. Mitä joku säästää
ja jättää tuotantoliikkeessä käytettäväksi, hyödyttää yleisiä etuja.
Sillä sen kautta vasta käy tuotannon johto yksilöllisillä kyvyillä
mahdolliseksi. Mitä jää tuotantovälineillä hankituksi kapitaalin
lisäykseksi, kun lainmukainen korko on vähennetty, se syntyy koko
yhteiskunnallisen elimistön myötävaikutuksella ja on ylläkerrotulla
tavalla palautettava sille takaisin. Oikeusvaltion on vain määrättävä,
_että_ kysymyksessä olevat kapitaalimäärät mainitulla tavalla
palautetaan; mutta sen asiana ei ole ratkaista, mihin aineelliseen tahi
henkiseen tuotantoon palautettu tahi säästetty kapitaali on käytettävä.
Se saattaisi henkisen ja aineellisen tuotannon riippumaan valtion
mielivallasta. Ainoastaan ihmisten yksilölliset kyvyt voivat johtaa
sitä yhteiskunnalliselle elimistölle edullisimmalla tavalla. Mutta
kuka ei itse tahdo määrätä, kelle hän keräämänsä kapitaalin luovuttaa,
hänen sallittakoon antaa käyttöoikeus henkiseen järjestöön kuuluvalle
korporatsioonille.
Myöskin säästämällä koottu omaisuus siirtyy korkovaroineen hankkijan
kuoltua tahi joku aika sen jälestä henkistä tahi aineellista tuotantoa
harjottavalle henkilölle tai henkilöryhmälle, jonka hankkija määrää
testamentissaan, kuitenkin vain tuotantoa harjottavalle eikä
epätuottelijaalle, välttääkseen koroillaeläjiä syntymästä. Ellei
nytkään löytyisi sopivaa henkilöä tahi henkilöryhmää, on tässäkin
tapauksessa käyttöoikeus annettava henkiseen järjestöön kuuluvalle
korporatsioonille. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei asianomainen
mitään testamenttimääräystä jätä, on oikeusvaltion tartuttava asiaan ja
annettava henkisen järjestön toimittaa valinta.
Täten säännöstellyssä yhteiskunnallisessa järjestössä pääsevät sekä
yksityinen yrittelijäisyys että yhteiskunnan edut oikeuksiinsa; ja
viimemainitut tulevatkin todella vasta sen kautta tyydytetyksi, että
vapaa yksityinen yrittelijäisyys alistetaan niiden palvelukseen. Kenen
on jätettävä työnsä toisen ihmisen johdettavaksi, voi sellaisissa
yhteiskuntaoloissa kyllä tuntea, että johtajan kanssa suorittamansa
työ on parhaalla tavalla hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä
ja siis myös työntekijää itseään. Tässä kirjoituksessa kuvattu
yhteiskunnallinen järjestys on synnyttävä tervettä ihmistunnetta
vastaavan suhteen, toisaalta oikeudenmukaisesti säännöstellyn
tuotantovälineiden käyttöoikeuden, kapitaalin ja inhimillisen
työvoiman sekä toisaalta tuotteiden hintojen välillä. -- Moni ehkä
löytää tässä esityksessä puutteellisuuksia. Löydettäköön vain.
Todellisuudenmukaiseen ajatustapaan ei kuulu kerta kaikkiaan
täydellisten ohjelmien antaminen, vaan _suuntaviivojen_ näyttäminen,
joita käytännössä on seurattava. Sellaisten erikoisten viittausten,
kuin tässä on tehty, tarkoituksena on oikeastaan ikäänkuin vain
esimerkkinä lähemmin selvittää noita suuntaviivoja. Tällainen esimerkki
voitanee parantaa. Kun se vain tapahtuu mainittuun suuntaan, silloin
voidaan hyödyllinen päämäärä saavuttaa.
Oikeutetut personalliset ja perhevaikuttimet voidaan tällaisella
järjestelyllä saada sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa.
Voidaan tosin huomauttaa, että kiusaus saada omaisuus siirretyksi
vielä elinaikana yhdelle tahi useammalle perilliselle on sangen
suuri. Ja että tällaisista perillisistä voi tehdä näennäisesti
tuotantokykyisiäkin, vaikka he silloin kyllä ovatkin muiden rinnalla
kelvottomia ja pitäisi korvata näillä muilla. Kuitenkin voi tämä
kiusaus järjestössä, jossa ylläviitatut laitokset vallitsevat, olla
mahdollisimman pieni. Sillä oikeusvaltion tarvitsee vain vaatia,
että toisen perheenjäsenen toiselle siirtämä omaisuus määrätyn
ajan kuluttua edellisen kuolemasta kaikissa tapauksissa lankeaa
jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Taikka voi oikeus
jollain muulla tavalla estää lain kiertämisen. Oikeusvaltion asiana
on vain valvoa, _että_ tämä luovutus tapahtuu; kuka on valittava
perilliseksi, se pitäisi jättää henkisen järjestöstä valitun laitoksen
määrättäväksi. Toteuttamalla nämä edellytykset aletaan ymmärtää, että
kasvatus ja opetus on tekevä jälkeläiset kelvollisiksi palvelemaan
yhteiskunnallista elimistöä, mutta että siirtämällä kapitaali
tuotantoon kykenemättömille henkilöille vahingoitetaan yhteiskuntaa. Ei
kukaan, jolla on todellista yhteiskunnallista ymmärtämystä, voi toivoa,
että hänen toimintaansa kapitaalin avulla tulisi jatkamaan henkilö
tahi henkilöryhmä, jolla yksilöllisiin taipumuksiin nähden ei ole
edellytyksiä siihen.
Ei kukaan, joka tajuaa, mikä on käytännöllisesti todella mahdollista,
ole pitävä haaveiluna, mitä yllä olemme esittäneet. Sillä esityksemme
viittaa juuri sellaisiin laitoksiin, jotka kaikilla elämän aloilla
muitta mutkitta voidaan kehittää olevista oloista. Tarvitaan vain
päättäväisyyttä vähitellen luopumaan oikeusvaltiossa säännöstelemästä
henkistä ja taloudellista elämää sekä vastustamasta jos se, jonka
pitäisi tapahtua, todella tapahtuu, nimittäin että syntyy yksityisiä
oppilaitoksia ja että talouselämä etsii itselleen oman perustuksen.
Ei ole tarvis tuossa tuokiossa lakkauttaa valtionkouluja ja valtion
taloudellisia laitoksia; mutta saadaan ehkä nähdä pienestä alusta
vähitellen tulevan mahdolliseksi kokonaan lakkauttaa valtion
opetus- ja taloustoiminta. Ennen kaikkea olisi välttämätöntä,
että henkilöt, jotka voivat vakuuttautua tässä esitettyjen tahi
muiden samallaisten yhteiskunnallisten aatteiden oikeudesta, myös
huolehtisivat niiden levittämisestä. Kun sellaiset aatteet saavat
osakseen ymmärtämystä, aletaan _luottaa_ siihen, että on mahdollista
muuttaa nykyiset olot onnellisimmiksi. _Tästä_ luottamuksesta
yksistään voi todella terveellinen kehitys saada alkunsa. Sillä sen,
joka tahtoo tällaisen luottamuksen saavuttaa, täytyy voida nähdä,
kuinka uudistukset käytännöllisesti voidaan alottaa olevaisista
oloista. Ja pää-asiallista tässä esitetyissä aatteissa näyttää
juuri olevan, että ne eivät paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi
vaadi olevaisten olojen enempää repimistä, kuin mitä jo on tehty;
vaan että sellaisten aatteiden toteuttamiseen riittää rakentaminen
olevaiselle, jolloin epäterveellinen samalla poistetaan. Valistus,
joka ei pyri herättämään luottamusta tähän suuntaan, ei voi saavuttaa,
mikä välttämättömästi täytyy saavuttaa: kehitystä, joka ei turmele
ihmisten tähänastisten saavutusten ja taitojen arvoja, vaan tahtoo ne
säilyttää. Aivan jyrkällä kannallakin olevassa voi herätä luottamus
perittyjä arvoja kunnioittavaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, jos
hänet tutustetaan aatteisiin, joista todella terveellinen kehitys voi
lähteä. Hänenkin täytyy nähdä, että mikä ihmisluokka tahansa päässeekin
valtiaaksi, se ei voi vallitsevia puutteellisuuksia poistaa, ellei
sen vaikutinten alla ole aatteet, jotka tekevät yhteiskunnallisen
elimistön terveeksi ja elinkykyiseksi. Langeta epätoivoon sentähden,
ettei voida uskoa riittävän suurella joukolla ihmisiä löytyvän nykyisen
sekasorronkin keskellä ymmärtämystä tällaisille aatteille, kun niitä
vain tarpeellisella pontevuudella levitetään, olisi samaa kuin epäillä
ihmisluonnon terveellisten ja tarkotuksenmukaisten vaikutinten
vastaanottavaisuutta. _Tätä_ kysymystä, onko syytä langeta epätoivoon,
ei pitäisi ollenkaan tehdä, vaan _ainoastaan toinen_: mitä pitäisi
tehdä, levittääkseen luottamusta herättäviä aatteita niin voimakkaasti,
kuin mahdollista.
Tässä esitettyjen aatteiden tehokasta leviämistä estää lähinnä se,
että nykyisen aikakauden katsantokanta ei kahdesta syystä voi niitä
käsittää. Joko tahdotaan muodossa tahi toisessa väittää mahdottomaksi
käsittää, että yhtenäisen yhteiskuntaelämän hajoittaminen käy
päinsä, kun kerran nuo kolme tämän elämän useinmainittua haaraa
todellisuudessa kaikkialla ovat yhteydessä keskenään; taikka sanotaan,
että yhtenäisessäkin valtiossa kaikki kolme jäsentä voivat saada
välttämättömän itsenäisyytensä, ja että sanalla sanoen koko tämä esitys
on vain päähänpistosta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden
kanssa. Ensimmäinen vastaväite johtuu siitä, että lähdetään
_todellisuudelle vieraasta_ ajatustavasta ja luullaan ihmisten
eläessään yhteiskunnallista elämää muodostavan elämän yhtenäisyyden
vain sen kautta, että tämä yhtenäisyys on ensin ulkonaisen järjestelyn
kautta annettu yhteiskunnalle. Mutta todellisessa elämässä käy aivan
päinvastoin. Yhtenäisyyden täytyy olla _lopputulos_; useammalta
suunnalta yhteenvirtaavat pyrkimykset luovat _lopuksi_ yhtenäisyyden.
Viimeaikainen kehitys on kulkenut vastoin tätä, todellisuudenmukaista
aatetta. Ja sentähden se, mikä ihmisissä elää, nousi ulkoapäin elämään
pantua "järjestystä" vastaan synnyttäen nykyisen yhteiskunnallisen
tilanteen. -- Toiseen ennakkoluuloon on syynä kykenemättömyys näkemään
jyrkkää eroavaisuutta yhteiskunnallisen elämän kolmen jäsenen
toiminnassa. Ei huomata, kuinka ihminen on _eri_ suhteissa jokaiseen
noista kolmesta jäsenestä ja kuinka tuo suhde voi saada omituisen
leimansa ainoastaan, jos todellisessa elämässä löytyy sopiva maaperä,
jolla se voi erillään muista kehittyä, sitten vaikuttaakseen yhdessä
niiden kanssa.
Vanha fysiokratinen koulu katsoi, että ihmiset joko säännöstelevät
taloudellista elämää vastoin sen luonnollista kehitystä, jolloin
säännöstely on vahingollista; taikka _lait_ vaikuttavat samaan
suuntaan, kuin talouselämä omaan vapauteensa jätettynä kulkee,
jolloin ne ovat tarpeettomat. Oppisuuntana on tämä katsantokanta
hyljätty, mutta tottumuksesta se vielä tuhoa tuottavana kummittelee
ihmisten aivoissa. Kun joku elämänala seuraa omia lakejaan, luullaan
kaiken elämälle tarpeellisen sillä alalla syntyvän itsestään. Jos
esim. talouselämä säännösteltäisiin kaikkia ihmisiä tyydyttävällä
tavalla, silloin pitäisi, luullaan, oikeus- ja henkielämän kehittyä
itsestään tältä järjestetyltä talouspohjalta. Mutta se on mahdotonta.
Ainoastaan todelliselle elämälle vieras ajatuskanta voi uskoa sen
mahdolliseksi. Talouselämän kiertokulussa ei löydy _mitään_, joka
itsestään antaisi sysäyksen järjestämään ihmisten keskinäisiä
oikeussuhteita. Ja jos _näitä_ suhteita tahdottaisiin järjestellä
taloudellisten vaikutinten perusteella, silloin vedetään ihminen
töineen ja tuotantovälikappaleiden käyttöoikeuksineen talouselämän
pyörteeseen. Hänestä tehdään talouselämän ratas, joka vaikuttaa
koneellisesti. Talouselämällä on taipumus seurata omaa suuntaansa ja
siihen täytyy toiselta taholta tarttua kiinni. Eivät oikeusmääräykset
silti ole hyviä, että ne seuraavat talouselämän juoksua, eikä silti
vahingollisia, että ne käyvät sitä vastaan; vaan sitten vasta, kun
se suunta, johon talouselämä kulkee, saa sivuvaikutuksia siitä
oikeuskäsityksestä, että ihmistä on kohdeltava ihmisenä, vasta silloin
voi hän talouselämänkin alalla saavuttaa ihmisarvoisen olemassa-olon.
Ja vasta sitten kun kokonaan erotettuna talouselämästä yksilölliset
taipumukset omalla pohjallaan saavat kehittyä ja rikastuttaa
talouselämää tuoreilla voimilla, joita se ei itsestään _voi_ tuottaa,
silloin on talouselämäkin kukoistava ihmisten hyödyksi.
Merkillistä kyllä: puhtaasti ulkonaisen elämän aloilla huomataan
helposti työjaon tuottamat edut. Ei pidetä välttämättömänä räätälille
elättää lehmää saadakseen maitoa. Mutta kun nousee kysymys ihmiselämän
moninaisuudesta, silloin pidetään yhtenäisyyttä ainoana hyödyllisenä.
* * * * *
On itsestään ymmärrettävää, että juuri todellista elämää vastaava
yhteiskunnallinen aatesuunta kohtaa kaikilta tahoilta vastaväitteitä.
Sillä todellinen elämä synnyttää vastustusta. Ja ken tämän elämän
mukaisesti ajattelee, hänen täytyy suunnitella uudistuksia,
joiden synnyttämä vastustus on vältettävissä ainoastaan toisilla
uudistuksilla. Hän _ei saa_ luulla, että aina uudistus, joka
hänen ajatuksissaan näyttää "ihanteelliselta", toteutettuna olisi
täydellinen. -- Nykyaikainen sosialismi vaatii aivan täydellä
syyllä, että järjestelmä, jossa tuotantoa harjotetaan yksityisen
hyödyn tähden, muutetaan sellaiseksi, jossa tuotanto tapahtuu
kaikkien kulutuksen tähden. Mutta antaessaan tälle vaatimukselle
_täyden_ tunnustuksen on mahdotonta yhtyä uudenaikaisen sosialismin
loppupäätökseen, että tuotantovälineiden täytyy yksityisomaisuudesta
muuttua yhteisomaisuudeksi. Päinvastoin on pakko sanoa, että mitä
yksilölliset kyvyt yksityisesti tuottavat, se on oikealla tavalla
saatettava yhteiskunnan nautittavaksi. Uudenaikainen taloudellinen
pyrkimys tarkotti saada tuloja tuotannon paljoudella; tulevaisuudessa
on kuluttajan pakko pyrkiä yhteistoiminnalla luomaan paras tuotantotapa
ja vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien kesken. Oikeuslaitosten
tulee huolehtia, että tuotantoliikkeen johto on ainoastaan niin
kauvan jollakulla henkilöllä tahi henkilöryhmällä, kun näiden
henkilöiden yksilöllisten kykyjen katsotaan sen myöntävän. Sen sijaan
että tuotantovälineet tulisivat _yhteisomaisuudeksi_, tulevat ne
yhteiskunnallisessa elimistössä _kiertämään_ henkilöltä henkilölle,
jonka yksilölliset kyvyt parhaiten osaavat käyttää niitä yhteiskunnan
hyväksi. Täten luodaan määrätyksi ajaksi se yhteys henkilöiden ja
tuotantovälineiden välillä, jonka tähän saakka yksityisomaisuus on
aikaansaanut. Sillä tuotantoliikkeen johtaja ja hänen apulaisensa
saavat kiittää tuotantovälineitä, että heidän kykynsä antaa heille
heidän vaatimustensa mukaiset tulot. He panevat parhaansa saadakseen
tuotannon mahdollisimman täydelliseksi, sillä tuotannon kohoaminen
lisää heidän tulojaan, vaikka he eivät koko voittoa saakaan, -- joka,
kuten ylempänä mainittiin, lankeaa yhteiskunnalle paitsi määrättyä
korkoa, joka tuottajalle maksetaan hyvitykseksi tuotannon kohoamisesta.
Ja esityksemme hengestä käy sanomattakin ilmi, että tuotannon vähetessä
tuottajan tulot samassa määrässä tulevat pienenemään, kun ne suurenivat
tuotannon kohotessa. Mutta joka tapauksessa johtuvat tulot johtajan
henkisestä jäntevyydestä eikä voitosta, joka riippuu asianhaaroista,
joita ei määrää toimitsijan henkinen työ, vaan yhteiskunnassa
vallitsevien voimien vuorovaikutus.
On silminnähtävää, että niiden yhteiskunnallisten aatteiden
toteuttamisella, joista tässä on puhe, tähänastiset laitokset saavat
aivan uuden merkityksen. Omaisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se tähän
asti on ollut. Eikä se myöskään enää saa takaisin sitä mennyttä muotoa,
jota yhteisomaisuus edustaa, vaan siitä kehitetään aivan uusi. Kaikki
omaisuus liitetään yhteiskunnallisen elämän kulkuun. Yksityinen ei
pääse käyttämään sitä omaksi edukseen ja yhteiskunnan vahingoksi; mutta
ei yhteiskuntakaan pääse virkavaltaisesti määräilemään siitä yksityisen
vahingoksi; vaan siihen sopiva yksilö saa sen haltuunsa palvellaksen
sillä yhteiskuntaa.
On omiaan kasvattamaan yhteisten asiain harrastusta, että sellaiset
pyrkimykset pääsisivät toteutumaan, joiden kautta tuotanto saa terveen
perustuksen ja yhteiskunnallinen elimistö säästyy taudinpuuskilta.
-- Myös on hallinto, joka on tekemisissä ainoastaan talouselämän
kanssa, tilaisuudessa tasoittelemaan, milloin taloudelliset
asianhaarat sen tekevät tarpeelliseksi. Jos ei esim. joku liike
kykenisi lainanantajilleen maksamaan korkoa heidän työsäästöistään,
niin voidaan, mikäli liike katsotaan tarpeenvaatimaksi, muista
taloudellisista liikkeistä niiden osakasten yhteisellä suostumuksella
edellistä avustaa. Omissa rajoissaan liikkuva talouselämä, jonka
oikeussuhteet määrätään ulkoapäin ja sieltä saa myös riittävästi
kykeneviä lisävoimia, pitää huolen yhteiskunnan taloudesta. Tavarat
tulevat silloin jaetuksi niin että jokainen saa senverran, kuin
hänellä yhteiskunnan varallisuuteen katsoen on oikeus vaatia. Milloin
jollakulla on näennäisesti suuremmat tulot, kuin toisella, johtuu
se siitä, että hän yksilöllisillä kyvyillään tekee yhteiskunnalle
vastaavan suuremman palveluksen.
* * * * *
Yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen
hengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja
talouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki,
mitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa
yhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä
vapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön
terve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa
kilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.
Mutta _ainoastaan_ tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa
oikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle.
Talousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen
tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää,
on arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei
ole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on
saatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on
laativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet.
Lapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta;
perheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä.
Tämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät
kaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella.
Tällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että
taloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin
olosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja
oikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön
ohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään
ajattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin
_suuntaan_ tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että
yksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla _oikeita_.
Mutta nämä "oikeat" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen
itsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään
tietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita
nykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan
ole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön
jaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä
vastaavaksi.
Niinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee
vanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon
tarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä
mainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus.
Pääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän
avustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on
talouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta.
Talousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi,
kuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta
tämä "vähennys" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten
yhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset
vaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu
oikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja
ylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä
oikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin _kaikilla täysi-ikäisillä_
ihmisillä on sananvalta.
Yhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä
paremmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon
yhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta
vähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. "Yliarvoja" ei luoda
yksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen
elimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen
vaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti
hyödyttää.
Ken on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön
jäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että
yhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä,
tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa
osuuskunnassa tuo jako syntyisi "itsestään", hänen tulee vain
luoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin,
jotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin
esim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi
maksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön
hallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus
saamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta
sen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa
tavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän
eri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa
kiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla
ollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.
Tällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä
ja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja
oppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa.
Opettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin
työmiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä _voidaan_ molemmille
maksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa
voidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja
oikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon
taloudellisen kiertokulun _ulkopuolella_, kuin luonnonvoimien
vaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän
kiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se
pitää taloudellisena tuotteenaan, _ja myös valtio_ vain yksityisiä
tavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole
tavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun
yhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden
tuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.
Tavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna
riippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää
_johdetaan_. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen
toiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella
pohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat.
Tavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön
laitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän.
jos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat,
niin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon
kohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja
moninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat
sovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen
kautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon
ja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6]
Raha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva
vain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää
valmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on
voinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin
toimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se
on menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin
on viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla
tavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty
tuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi
salassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan.
Näistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama
korko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin
tavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea.
"Korkoa korolle" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on
luonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin
saamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu
työ oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on
määrätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan
tyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa
muodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä
saadaan _rahakanta_ oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto
muuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: _rahakanta_ on oleva
talousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei
mikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset
valtiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat
välttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.
* * * * *
Puhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta
ajansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta
harvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen
suhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa
yhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan
_ansaitse_ itse tulojaan, vaan saa ne _kaikkien_ yhteiskunnalliseen
elimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten
takin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka
alkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän
valmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja
takin _arvo_ hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on
oikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta
jos hän tarkastelee tavarain _arvon muodostamista_ taloudellisessa
kiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin
huomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta
tehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden
tehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen,
kuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat
ristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain
valmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista
sillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen
vain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon
tarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan
oloja silmällä pitäen; se ei siedä _taloudellista_ itsekkyyttä. Jos
tätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa
muodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka
aiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään.
Löytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut
olot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on
sitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki
pyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään
tulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei
kiinnitetä huomiota _tosi-elämän_ vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon
tämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa
yhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.
* * * * *
Kenen käsitteet rajottuvat vain vanhoihin totuttuihin
yhteiskuntalaitoksiin, hän säikähtää kuullessaan, että työnjohtajan
suhde työntekijään erotetaan talousjärjestön määräysvallasta. Sillä
hän pelkää tämän erottamisen johtavan rahanarvon alenemiseen ja
alkuperäisten talousolojen palaamiseen. (Rathenau esittää teoksessaan
"Vedenpaisumuksen jälkeen" tällaisen mielipiteen, joka _hänen_
kannaltaan näyttää oikealta). Mutta tämän vaaran vastapainona on
yhteiskunnallisen elimistön kolmijako. Itsenäisyytensä saavuttanut
talousjärjestö on yhdessä oikeusjärjestön kanssa kokonaan erottava
rahaolot oikeudelliselle pohjalle lasketuista työläisoloista.
Toiselta puolen ei myöskään oikeusoloilla ole suoranaista vaikutusta
raha-oloihin. Sillä jälkimmäiset riippuvat kokonaan talousjärjestön
johdosta. Oikeussuhde työnjohtajan ja työntekijän välillä ei
yksipuolisesti ilmene rahan arvossa, sillä tämähän jää, sittenkun
palkka on poistettu, joka merkitsee tavaran ja työvoiman vaihtoarvoa --
yksinomaan tavarain (ja palvelusten) vastakkaisten arvojen mittapuuksi.
-- Tarkastellessa kolmijakoisuuden _vaikutusta_ yhteiskunnalliseen
elimistöön, täytyy tulla vakuutetuksi, että se on aikaansaava
laitoksia, joita tähän asti valtioissa ei ole löytynyt.
Ja näiden laitosten kautta tullaan poistamaan se, mikä nykyaikana
tunnetaan _luokkataisteluna_. Sillä tämä johtuu siitä, että työpaikka
on yhdistetty talouselämän kiertokulkuun. Tämä kirjotus tahtoo
kuvata yhteiskunnallista elimistöä, jossa käsite "_työpalkka_" saa
uuden sisällön, samoin kuin entinen käsite "_omaisuus_" Mutta tämän
uudistuksen kautta luodaankin _elinvoimaisempi_ yhteiskunnallinen
side ihmisten kesken. -- Ainoastaan pintapuolinen tarkastelu voi antaa
aihetta väittämään, että näiden aatteiden toteuttamisella ei mitään
muuta voiteta, kuin aikapalkan muuttaminen kappalepalkaksi. Olkoonpa
niin, että asian yksipuolinen tarkastelu vie tähän johtopäätökseen.
Mutta _tässä_ ei sellaista yksipuolista johtopäätöstä ole esitetty
oikeana, vaan on pidetty päämääränä, että palkkasopimuksen tilalle
otetaan sopimus, jossa työnjohtaja ja työntekijä sitoutuvat jakamaan
sen mitä he yhdessä ja koko yhteiskunnallisen elimistön _avulla_
ovat aikaansaaneet. Kenestä työntekijälle tuleva osa työntuloksesta
näyttää kappalepalkalta, hän ei huomaa, että _tämä_ "kappalepalkka"
(joka oikeastaan ei "palkka" olekaan) saa tuotteen arvon kautta
sellaisen merkityksen, että työntekijän yhteiskunnallinen asema
muiden yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee aivan
toisenlaiseksi, kuin millainen se on yksipuolisesti talouteen
perustuvassa luokkavaltiossa. Vaatimus luokkataistelun lopettamisesta
tulee silloin tyydytetyksi. -- Ken taas kannattaa varsinkin
sosialistisissa piireissä vallitsevaa mielipidettä, että on jätettävä
_kehitykselle_ itselleen yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen,
ja että ei käy päinsä laatia suunnitelmia, joiden pitäisi toteutua,
hänelle täytyy vastata: luonnollisesti jää kehityksen valmistettavaksi,
mikä on välttämätöntä, mutta yhteiskunnallisessa elimistössä ovatkin
ihmisten aatevaikuttimet _todellisuutta_. Ja kun on joku aika kulunut
ja se _toteutunut_, mikä tänään liikkuu vain ajatuksissa, silloin on
tämä toteutunutkin osana kehityksessä. Sentähden tulee niiden, jotka
uskovat vain kehitykseen eikä hedelmällisten aatteiden vaikutukseen,
odottaa lopullisine tuomioineen kunnes se, joka tänään on ajatuksissa,
on kehitystä. Kuitenkin on silloin enää myöhäistä panna toimeen eräitä
asioita, joita tosiolot jo _tänään_ vaativat. Yhteiskunnallisessa
elimistössä ei kehitystä voi niin _päältäpäin_ katsella kuin
luonnossa, vaan täytyy itse olla kehitystä _luomassa_. Sentähden on
terveelle yhteiskunnalliselle ajatukselle vaarallista, että meidän
päivinä tahdotaan niin paljon "todistaa", mikä on yhteiskunnallisesti
välttämätöntä, samalla tavalla kuin luonnontieteissä "todistetaan".
"Todistuksilla" yhteiskunnallisissa elämän kysymyksissä on merkitystä
ainoastaan sille, joka voi nähdä ei ainoastaan sen, joka ilmenee
olevaisissa oloissa, vaan _senkin_, joka piilee ihmisten vaikuttimissa
-- usein heidän itsensä huomaamatta -- ja pyrkii toteutumaan.
* * * * *
Yksi niistä vaikutuksista, joista käy ilmi, että yhteiskunnallisen
kolmijakoisuuden perustus on itse inhimillisen yhteiselämän
olemuksessa, on tuomariviran erottaminen valtiollisista laitoksista.
Viimemainituille kuuluu ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa
vallitsevien oikeussuhteiden vahvistaminen. Varsinainen tuomiovalta
kuuluu laitoksille, jotka henkinen järjestö luo. Tuomio edellyttää
suuressa määrässä, että tuomarilla on mielenlaatua ja käsityskykyä
arvostelemaan tuomittavan yksilöllistä asemaa. Sellainen mieliala ja
käsityskyky taas edellyttävät, että sama luottamus, jolla ihmiset ovat
kiintyneet henkisen järjestön laitoksiin, on myös määräävänä tuomareita
asetettaessa. On mahdollista, että henkisen järjestön johtokunta
asettaa tuomarit, jotka voidaan valita erilaisimmista henkisistä
ammateista ja jotka määrätyn ajan kuluttua palaavat takaisin omiin
toimiinsa. Jossain määrin on silloin joka ihminen tilaisuudessa itse
valitsemaan ehdokkaiden joukosta viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi
henkilön, johon hänellä on niin suuri luottamus, että hän tällä
aikaa, jos niin tarvitaan, voi alistua hänen tuomioonsa siviili- ja
rikosoikeudellisissa asioissa. Jokaisen ihmisen asuinpaikalla tulee
silloin aina löytymään niin monta tuomaria, että tällä vaalilla on
merkityksensä. Valittajan on sitten aina käännyttävä sen tuomarin
puoleen, jonka syytetty hyväksyy. -- On syytä ajatella, mikä ratkaiseva
merkitys tällaisella laitoksella olisi ollut Itävalta-Unkarilaisilla
alueilla. Sekakielisillä seuduilla olisi kuhunkin kansallisuuteen
kuuluva voinut valita itselleen tuomarin omaa kansallisuuttaan. Ken
tuntee itävaltalaisia oloja, voi arvata kuinka suuresti sellainen
laitos olisi edistänyt sovintoa kansallisuuksien kesken. -- Paitsi
kansallisuuskysymystä löytyy laajoja elämänaloja, joiden tervettä
kehitystä tällainen laitos olisi omiaan edistämään. -- Erikoisia
lakikysymyksiä varten asetetaan ylläkerrotulla tavalla valittujen
tuomarien ja oikeuksien rinnalle virkamiehiä, joiden vaalin toimittaa
henkisen järjestön johto, mutta joilla kuitenkaan ei ole oikeutta
itse tuomita. Sama johto asettaa myöskin vetoamisoikeuden. Tällaisiin
edellytyksiin perustuvan elämän olemukseen kuuluu, että tuomari on
tilaisuudessa seuraamaan tuomittavan elämäntapoja ja mielenlaatua
ja että hän tuomarivirkansa ulkopuolella -- jota hän vain määrätyn
ajan hoitaa -- voi perehtyä tuomittavien ympäristöön. Kuten terve
yhteiskunnallinen elimistö kaikilla laitoksillaan on herättävä
jäsenissään yhteiskunnallista ymmärtämystä, niin myös tuomaritoimessa
olijoissa. Tuomion täytäntöönpano kuuluu oikeusvaltiolle.
* * * * *
Aatteemme mukaisten laitosten luomista muilla elämän aloilla, kuin
vasta mainituilla, ei toistaiseksi tarvinne tässä lähemmin selostaa.
Sellaista selostusta voisi luonnollisesti jatkaa loppumattomiin.
Ylläkerrotut yksityiset elämänlaitokset ovat osottaneet, että tämän
esityksen pohjana oleva ajatuskanta ei, kuten moni voisi luulla --
ja kuten tosiaan on luultu, kun allekirjoittanut siellä ja täällä
oli asian suullisesti esittänyt tarkota kolmen säädyn, elinkeino-,
maanpuolustus- ja opetussäädyn uudistamista. Aivan päinvastaista,
kuin tämä säätyjako, tarkotetaan. Ei ole tarkotus jakaa ihmisiä
yhteiskuntaluokkiin eikä säätyihin, vaan se on yhteiskunnallinen
elimistö itse, joka jaetaan. Mutta juuri sen kautta voi ihminen olla
todellinen ihminen. Sillä jako tulee olemaan sellainen, että hän
eläessään on kiinnitetty jokaiseen noista kolmesta jäsenestä. Siihen
yhteiskunnallisen elimistön jäseneen, johon hän ammattinsa puolesta
kuuluu, on hän kiinnitetty asiallisilla syillä; toisien kanssa joutuu
hän persoonallisiin suhteisiin, sillä niiden laitokset ovat sellaisessa
suhteessa häneen ettei hän voi välttää joutumasta tekemisiin niiden
kanssa. Kolmijakoinen on oleva ihmisestä erotettu, hänen elämänpohjansa
muodostava yhteiskunnallinen elimistö; jokainen ihminen sellaisenaan
yhdistää nuo kolme jäsentä toisiinsa.