esitetty voidaan käsittää, että kuvatessa proletaaris-sosialistisen
liikkeen todellista laatua tämän henkielämän täytyy tulla ensi
tilalle. Sillä pää-asia on että proletaari tuntee puutteellisen
yhteiskunnallisen elämäntilansa syyt siinä muodossa ja pyrkii ne
poistamaan sillä tavalla, kuin tämä henkielämä hänelle sisäisesti
sanoo. Ja kuitenkaan hän ei voi olla pilkaten ja vihaten hylkäämättä
sitä mielipidettä, että tällä yhteiskunnallisen liikkeen henkisellä
pohjalla piilee jokin tärkeä eteenpäin kiihoittava voima. Kuinka hän
voisi käsittää, että henkielämä olisi hänelle eteenpäin vievä voima,
kun hänen täytyy pitää sitä haaveiluna? Ei voi odottaakaan, että
tällä tavalla käsitetty henkielämä voisi neuvoa tien sietämättömäksi
käyneestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänen tieteellisyyteen
perustuva ajatustapansa käsittää ei ainoastaan tieteen itsensä, vaan
myös taiteen, uskonnon, tavat ja oikeuden inhimillisen haaveilun
tuotteiksi. Hän ei huomaa näillä henkielämän aloilla mitään hänen
todelliseen elämäänsä kuuluvaa, mitään joka hyödyttäisi hänen
aineellista asemaansa. Hänelle ne ovat vain tämän aineellisen
elämän heijastusta. Olkoonpa että ne, kerran olemassa ollen, joten
kuten kiertoteitä inhimillisen mielikuvituksen tahi tahdon kautta
vaikuttavatkin takaisin aineelliseen elämään, alunpitäen ne kuitenkin
ovat tästä elämästä alkunsa saaneita haave-kuvia. Ei _niistä_ mitään
lähde yhteiskunnallisten vaikeuksien poistamiseksi. Ainoastaan
aineellisista olosuhteista itsestään voi jotakin syntyä, joka vie
päämäärään. Uusi henkielämä on ihmiskunnan johtavista luokista
siirtynyt proletaariseen asujamistoon siinä muodossa, että sen voima
on tämän asujamiston tietoisuudesta haihtunut. Kun etsitään voimia,
jotka voivat jouduttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, on
tämä ennen kaikkea muistettava. Jos tämä asianlaita edelleen saisi
vallita, täytyisi ihmiskunnan henkielämän vajota voimattomuuteen
nykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaatimusten edessä. Itse
asiassa onkin suuri osa uudenaikaista proletariaattia vakuutettu
tästä voimattomuudesta; ja tämä vakaumus käy julki marxilaisista ja
muista samanlaisista tunnustuksista. Sanotaan että uudenaikainen
talouselämä on kehittänyt vanhemmista muodoistaan nykyajan
kapitalismin. Tämän kehityksen kautta on proletariaatti joutunut
sille sietämättömään asemaan kapitaalin rinnalla. Kehitys on kulkeva
eteenpäin; se on kaatava kapitalismin siinä itsessään -- kapitalismissa
-vaikuttavien voimien avulla ja kuolleesta kapitalismista on
nouseva proletariaatin vapautus. Tälle vakaumukselle ovat nuoremmat
sosialistiset ajattelijat antaneet vähemmän fatalistisen ( kohtalon
alle alistuvaisen) luonteen, kuin minkä eräs marxilainen ryhmä sille
oli antanut. Mutta pää-asia on myös säilynyt. Ja se on siinä, että se,
joka nykyään tahtoo tosisosialistisesti ajatella, ei suostu sanomaan:
jos jossain ilmestyisi ajan vaatimusten aiheuttama ja henkisessä
todellisuudessa versova ihmisiä kannattava sielu-elämä, on siitä
säteilevä se voima, joka myös yhteiskunnalliselle kysymykselle antaa
oikean vauhdin.
Ettei proletaarista elämää viettämään pakoitettu nykyajan ihminen voi
tällaista odottaa aikamme henkielämältä, siitä johtuu hänen sielunsa
pohjasävel. Hän tarvitsee henkielämää, josta lähtee voimaa, joka antaa
hänen sielussaan tuntea oman ihmisarvonsa. Sillä sidottuna nykyajan
kapitalistiseen talousjärjestelmään oli hänen polttavimpine sielun
tuskineen turvauduttava sellaiseen henkielämään. Mutta se henkielämä,
jonka hän peri johtavilta luokilta haaveiluna, se täytti hänen
sielunsa tyhjyydellä. Että uudenaikaisen proletariaatin vaatimuksissa
elää kaipaus löytää toisellainen suhde henkielämään, kuin minkä
nykyinen yhteiskuntajärjestys voi tarjota: Siitä lähtee nykyaikaista
yhteiskunnallista liikettä ohjaava voima. Mutta tätä tosiasiaa ei
oikein käsitä ihmiskunnan ei-proletaarinen eikä proletaarinenkaan
osa. Sillä ei-proletaarinen osa ei kärsi uudenaikaisen henkielämän
haaveilevasta luonteesta, koska se on siihen itse syynä. Proletaarinen
osa siitä kärsii. Mutta tuo perimänsä henkielämän haaveileva luonne
on häneltä vienyt uskon kaiken henkielämän kantavaan voimaan. Tämän
tosiasian oikeasta ymmärtämisestä riippuu löydetäänkö se tie,
joka johtaa ulos nykyisestä yhteiskunnallisesta sekasortotilasta.
Se yhteiskunta-järjestys, joka syntyi johtavien ihmisluokkien
vaikutuksesta uudenaikaisen talouselämän kehittyessä, on sulkenut
pääsyn tälle tielle. _On hankittava voimia aukaisemaan se_.
Tällä alalla on pakko ottaa asiat uuden tarkastelun alaisiksi, sitten
kun on opittu antamaan oikea arvo, sille tosiasialle, että inhimillinen
yhteiskunta, jossa henkielämää pidetään haaveiluna, on vailla yhtä
niitä voimia, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön elinkykyiseksi.
Nykyinen sairastaa henkielämän heikkoutta. Ja sairaus vain pahenee,
kun ei tahdota tunnustaa sen olemassaoloa. Myöntämällä tämä tosiasia
voitetaan perustus, jolla yhteiskunnallisen liikkeen mukainen
ajatustapa pääsee kehittymään.
Nykyaikana luulee proletaari löytäneensä sielunsa päävoiman, kun hän
puhuu _luokkatietoisuudestaan_. Mutta totuus on kuitenkin siinä,
että hän jouduttuaan kapitalistisen talousjärjestelmän pauloihin
etsii henkielämää, joka kohottaisi hänen sieluaan, antaisi hänelle
_tietoisuuden omasta ihmisarvostaan_ ja että haaveiluksi käsitetty
henkielämä ei hänessä tätä tietoisuutta voi synnyttää. Hän on etsinyt
tätä tietoisuutta ja on turhaan etsittyään korvannut sen talouselämästä
lähteneellä _luokkatietoisuudella_.
Hän tuijottaa kuin mahtavan suggestiivisen voiman vaikutuksesta
yksistään vain talouselämään eikä muualla henkisessä tahi sielullisessa
enää usko voivan löytyä kiihotinta siihen, mikä välttämättömästi täytyy
tapahtua yhteiskunnallisen liikkeen alalla. Hän uskoo, että yksistään
hengettömän, sieluttoman talouselämän kehitys voi mukanaan tuoda sen
tilan, jonka hän pitää ihmisarvoisena. Näin hänet pakotettiin etsimään
pelastustaan yksinomaan talouselämän uudistuksessa. Hänet pakotettiin
uskomaan, että paljastaan talouselämän uudistuksen kautta poistuisi
kaikki se vahinko, joka johtui yksityisestä yritteliäisyydestä,
yksityisen työnantajan itsekkyydestä ja yksityisen työnantajan
kykenemättömyydestä tyydyttämään työmiehessä elävän ihmisarvon-tunteen
vaatimuksia. Niin alkoi nykyaikainen proletaari pitää yhteiskunnallisen
elimistön ainoana pelastuksena kaikkien tuotantovälikappaleiden
yksityisomistuksen muuttamista yhteis-toiminnaksi, vieläpä kaikkien
yhteiseksi omaisuudeksi. Tällainen katsantokanta on syntynyt
sen kautta, että on katse käännetty pois kaikesta sielullisesta
ja henkisestä ja suunnattu yksinomaan puhtaasti taloudellisiin
menettelytapoihin.
Siitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä
ristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta,
itse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa
hänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee.
Mutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla
seurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä,
voimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan
elämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten
muotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan
seurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan
siitä _yksistään_ voi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana,
jatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden
kautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon
uudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma,
omistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on
jotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään
uudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin
on päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on
tämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan
tunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on
nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunut _tavaraksi_, joka
proletaarissa herättää tunnelman: se _ei saa olla_ tavara.
Kun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen
proletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa
proletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen
täytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan
markkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa
kysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja
tarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä
tavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on;
kun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei
käy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista
ohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi
havaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee
yhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.
Vanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara
konsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen
olemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden
aikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen
olemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää,
ettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan
yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista.
Sen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan.
Mutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää.
Kysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi
kysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka
luovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa
sijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi.
Nähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan
uudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä
talouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta
sitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken
siihen _sidotun_ täytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee
tavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta, inhimilliseltä
työvoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja
irroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä
taloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima
pääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada
tämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin
voimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi
sellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille
kuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka
hänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen
täydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta,
että hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen
koko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa
mukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten,
kuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely
jätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana
tuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa.
Mutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään
keinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen
talouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana.
Työkysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen
kysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä
tavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita
vuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli
inhimillisen työvoiman.
Nykyaikaiset ajattelijat eivät ole oppineet erottamaan toisistaan,
kuinka vallan eritavalla sovellutetaan talouselämän yhteyteen yhdeltä
puolen se, mikä työvoimana on sidottu ihmiseen, ja toiselta puolen taas
se, mikä, alkuaan ihmisestä erillään, tavarana tuotetaan ja kulutetaan.
Jos tätä suuntaa noudattavan terveen ajatustavan kerran onnistuu
osottaa työkysymyksen todellinen laatu, on se myös näyttävä, mikä asema
talouselämällä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä tulee olla.
Tästä käynee siis jo selville, että "yhteiskunnallinen kysymys"
jakaantuu kolmeen eri kysymykseen. Ensimäinen on osottava henkielämän
terveen muodon yhteiskunnallisessa elimistössä; toinen on käsittelevä
työ-olojen oikeata järjestelyä yhteiskunnassa, ja kolmas on näyttävä,
kuinka talouselämän tulee toimia yhteiskunnallisessa elimistössä.
II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten
kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.
Sen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle
kysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti:
teollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi,
ne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä
luonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle
eräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky
on kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet,
on se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön
jäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi
myöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö
tahdotaan terveenä pysyttää.
Antaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen
kaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee
minun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei
tällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta.
Sellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen
sitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada
oikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä
kannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä,
ihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että
tässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain,
mutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme
rinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla
tavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä,
joka käsittää _hermo- ja aistielämän_. Voisipa sitä tärkeimmän
elimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää
_pää-elimistöksi_.
Toisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos
tätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin
nimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää _hengityksen ja
verenkierron_, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen
_rytmillisinä_ ilmiöinä.
Kolmantena järjestelmänä on vihdoin pidettävä kaikkea, mikä on elintä
ja niiden toimintaa _varsinaisen aineenvaihdon_ yhteydessä.
Näihin kolmeen järjestelmään sisältyy kaikki, mikä tarkoituksen
mukaiseen vuorovaikutukseen sovitettuna ylläpitää ihmisellisen
elimistön säännöllisen kokonaistoiminnan.[2]
Minä olen koettanut sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä
luonnontieteellinen tutkimus jo tällä haavaa voi sanoa, ainakin
suurin piirtein kuvailla tätä ihmisellisen elimistön luonnollista
kolmijakoisuutta kirjassani "Sielunarvoituksista". Minulle on käynyt
selväksi, että biologia, fysiologia, koko luonnontiede, mitä ihmiseen
tulee, kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa on omaksuva sellaisen
käsityskannan ihmisellisestä elimistöstä, että nämä kolme jäsentä
pääjärjestelmä, verenkiertojärjestelmä tahi rinta-järjestelmä ja
aineenvaihto-järjestelmä sen kautta ylläpitävät koko ihmisellisen
elimistön toimintaa, että niiden toiminta on joltisenkin itsenäistä ja
että täydellistä elintoiminnan keskitystä ihmisellisessä elimistössä
_ei löydy_, vaan että jokainen näistä järjestelmistä on erikoisessa
suhteessa ulkomaailmaan. Pää-järjestelmä aistineen, verenkierto- eli
rytmillinen järjestelmä hengitystoimintoineen ja aineenvaihto
ravinto- ja liikuntoelimineen.
Luonnontieteellisiin menettelytapoihin katsoen ei vielä olla tultu
aivan niin kauas, että varsinaisissa luonnontieteellisissä piireissä
annettaisiin sille, mitä tässä olen esittänyt ja henkitieteelliseltä
pohjalta lähtien koettanut luonnontieteeseen sovittaa, niin yleinen
tunnustus, kuin tiedon edistämisen kannalta olisi suotavaa.
Mutta se on vain merkkinä siitä, että tottumuksemme ajatella ja koko
tapamme kuvailla itsellemme maailmata ei vielä ole täydellisesti
sopusoinnussa sen kanssa, mikä esim. ihmisellisessä elimistössä ilmenee
luonnon toiminnan sisäisenä olemuksena. Tässä voitaisiin kyllä sanoa:
no niin, antaa luonnontieteen tulla perästä, se on askel askeleelta
saavuttava ihanteensa, se on vielä kerran tunnustava teidänkin
katsantokantanne. Mutta yhteiskunnallisen elimistön tarkasteleminen ei
siedä lykkäystä. Ei ainoastaan ammattimiehen, vaan myöskin jokaisen
ihmissielun, -- sillä jokainen ihmissieluhan on osa yhteiskunnallisen
elimistön toiminnasta -- tulee ainakin vaistomaisesti tietää, mitä tämä
yhteiskunnallinen elimistö välttämättömästi tarvitsee. Terve ajattelu
ja tunne, terve tahto ja halu ottaa osaa yhteiskunnallisen elimistön
uudistamiseen voi ainoastaan sikäli kehittyä, kuin ollaan vaikkapa
vain vaistomaisesti tietoisia, että tämän yhteiskunnallisen elimistön
ollakseen terve tulee olla yhtä kolmijakoinen kuin luonnollinen
elimistö sitä on.
Siitä saakka, kun Schäffle kirjoitti kirjansa yhteiskunnallisen
elimistön rakenteesta, on etsitty vertauskohtia luontoppaleen --
sanokaamme ihmisellisen elimistön -- ja ihmisellisen yhteiskunnan
välillä. On tahdottu määrätä, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä
vastaa soluja, mikä solustoa, mikä kudosta j.n.e. Onpa äskettäin
ilmestynyt teos Mereyltä "Maailmanmuunnoksista", jossa eräät
luonnotieteelliset tosiasiat ja luonnontieteelliset lait ilman muuta
-- kuten arvellaan -- sovitetaan ihmiselliseen yhteiskuntaelimistöön.
Kaiken tämän, kaikkien näiden vertailuleikkien kanssa, ei sillä, mitä
tässä kirjoituksessa tarkotetaan, ole kerrassaan mitään yhteyttä.
Vaan ken luulee näissäkin tarkasteluissa samallaista vertailuleikkiä
luonnollisen ja yhteiskunnallisen elimistön välillä harjoitettavan, hän
vain todistaa olevansa kykenemätön tämän esityksen henkeen syventymään.
Sillä eihän tässä pyritä mitään luonnontieteellisiin tosiasioihin
soveltuvia totuuksia istuttamaan yhteiskunnalliseen elimistöön; vaan
vallan toista: että inhimillinen ajattelu, inhimillinen tunne oppisi
luonnonmukaista elimistöä katsellessaan erottamaan elinkykyisen
ja sitten sovittamaan tämän tutkistelutavan yhteiskunnalliseen
elimistöönkin. Sovelluttaessa ilman muuta yhteiskunnalliseen elimistöön
se, minkä luulee oppineensa luonnollisesta elimistöstä, kuten usein
tapahtuu, osotetaan, ettei tahdota oppia pitämään yhteiskunnallista
elimistöä yhtä itsenäisenä ja omien lakiensa alaisena, mikä kyllä
pidetään tarpeellisena luonnollisen elimistön ymmärtämiseksi.
Siinä silmänräpäyksessä, jolloin asetutaan yhtä objektiiviselle
(ulkokohtaiselle) kannalle yhteiskunnallisen elimistön itsenäisyyteen
nähden, kuin luonnontutkija asettuu luonnolliseen elimistöön nähden,
käsittääkseen sen -- yhteiskunnallisen elimistön -- lakeja, siinä
silmänräpäyksessä häipyvät tutkimuksen vakavuuden tieltä kaikki
vertailuleikit.
Saattaisi myöskin ajatella tämän tutkimuksen perustuvan siihen
uskoon, että yhteiskunnallinen elimistö pitäisi rakentaa "harmaiden",
luonnontieteestä lainattujen teoriiojen nojaan. Tämä käsityskanta
on esityksestämme niin kaukana, kuin mahdollista. Tarkoitamme aivan
toista. Ihmiskunnan nykyinen sairaudentila vaatii, että _kussakin
yksityisessä ihmisessä_ herää määrätyt _tunteet_ ja että tämä herätys
aikaansaadaan kasvatus- ja opetuslaitoksissa samalla tavalla, kuin
niissä opetetaan neljä laskutapaa. Mikä tähän asti on itsetiedottomasti
ihmissieluun vanhat yhteiskunnallisen järjestyksen muodot istuttanut,
sillä ei tule olemaan merkitystä tulevaisuudessa. Uudenaikaisen
kehityksen vaatimuksiin, jotka nyt ihmisille asetetaan, kuuluu, että
kukin yksityinen pitää äsken mainituita tunteita yhtä tarpeellisina,
kuin tähän asti määrättyä koulusivistystä. Tästä lähtien vaaditaan
ihmisiltä oikea tunne siitä, kuinka yhteiskunnallisen elimistön voimien
tulee toimia, että tuo elimistö pysyisi elinkykyisenä. On opittava
tuntemaan, että on epäterveellistä ja yhteiskuntavastaista yrittääkään
antautua tämän elimistön jäseneksi _ilman_ tällaisia tunteita.
Nykyaikana saa kuulla puhuttavan "yhteiskunnallistuttamisesta"
muka ajan vaatimuksena. Tämä yhteiskunnallistuttaminen ei tule
merkitsemään yhteiskunnallisen elimistön parannusta, vaan päinvastoin
sen puoskaroimista, vieläpä ehkä sen turmelemistakin, ellei ihmisten
sydämissä, ihmisten sieluissa herää ainakin vaistomainen tieto
yhteiskunnallisen elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä.
Tämän yhteiskunnallisen elimistön täytyy voidakseen terveenä toimia
säännönmukaisesti synnyttää kolme sellaista jäsentä.
Yksi näistä jäsenistä on talouselämä. Alottakaamme tutkistelumme tällä,
koska se silminnähtävästi halliten kaiken muun elämän, uudenaikaisen
tekniikan ja uudenaikaisen kapitalismin kautta on kehittynyt
inhimillisessä yhteiskunnassa. Tämän talouselämän tulee saada olla
itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä, suhteellisesti yhtä
itsenäinen, kuin hermo-aistijärjestelmä on suhteellisesti itsenäinen
inhimillisessä elimistössä. Talouselämään kuuluu kaikki, mikä on
tavarain tuotantoa, kiertokulkua ja kulutusta.
_Toisena_ yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä on meillä julkinen
oikeuselämä, varsinainen poliitinen elämä. Siihen kuuluu, mitä vanhan
oikeusvaltion merkeissä voitiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi.
Kun talouselämän alaan kuuluu kaikki se, mitä ihminen käyttää
luonnosta ja omista valmisteistaan, tavarat, tavarain kiertokulku ja
kulutus, voi tämän yhteiskunnallisen elimistön toisen jäsenen piiriin
kuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä syistä
koskee ihmisten suhteita toisiinsa. Ymmärtääkseen yhteiskunnallisen
elimistön jäsenten merkitystä on tärkeintä tuntea erotus julkisen
oikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä, joista edellisen
asiana on ainoastaan valvoa inhimillisiin syihin perustuvaa ihmisten
suhdetta toisiinsa, jota vastoin jälkimmäiselle kuuluu ainoastaan
tavarain tuotanto, kiertokulku ja kulutus. Nämä seikat on elävästi
tuntien pidettävä mielessä, että sitten seurauksena tästä tunteesta
talouselämä ja oikeuselämä pysyisivät toisistaan erillään, kuten
ihmisen luonnollisessa elimistössä keuhkojen toiminta ulkoilman
käsittelyssä eroaa hermo-aistielämän toiminnasta.
Kolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on
yhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu
henkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys "henkinen sivistys" tahi
kaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin
tarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen
yksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten
sekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä
yhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään,
kuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset
suhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään
kuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten
keskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu
kaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla
yhteiskunnallisen elimistön hyväksi.
Niin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi
oikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen
elämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi
inhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan,
että ihminen ja _inhimillinen yhteiskunta_ saatetaan oikeaan suhteeseen
noihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän
on yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin
määrätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen
elämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet
yhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa
saavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa
yhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä,
että ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan
toteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin
yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on
jokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin
lähimmässä tulevaisuudessa.
Sillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi
jäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten
yksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen
elimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa,
kasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus
lyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko
yhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on
sellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla
järjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin
sinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava
yhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen
kasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi
henkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.
Jokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa
ihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen
perustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn,
jopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se,
mikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen
elimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri
samaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen
taipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä
äärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että
eräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa
oleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen
työhön, joka tarvitaan _banaanien_ kuljettamiseen kasvupaikoiltaan
määräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa
sitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen
yhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme
keski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin
vaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän
vaatimaa työtä.
Tämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta
perustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy
tuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa -- ja jolleivät vastakohdat
olekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne
ovat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta,
että ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen
riippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen
kiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: _Saksassa_,
keskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon;
_Chilessä_ 12 kertaisen; _Pohjois-Amerikassa_ 17 kertaisen, _Perussa_
20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).
Tämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen
suhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen
luonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan
tämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen
jäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa,
kuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat,
inhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen
keuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen
inhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata
hengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien
voimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa
harrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen
sielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset
voidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin
että kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella
tavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla
voi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava
taloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että
kaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää
tahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa
harrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne
kehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän
velvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä
laitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja
vaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran
arvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon.
määrää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan
toinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää
arvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus
kuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan
näkemään se oleellinen erotus, -- johon _paljas_ tarkastelu ei riitä
-- mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita
toiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa
keskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen
vaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä
on kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta,
jotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi
kehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä
taloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he
palvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa
ihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.
Nyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo
aikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää,
pidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän
talouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. -- Sellainen
usko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin
sisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden
ihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa
elämässä, -- vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän _rinnalla_ ja omassa
vapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten
keskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti
politillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset
sovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä,
oikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet
oikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin
oikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä
ohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset
palvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä
niitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia
oikeuselämässä.
Terve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän
rinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä
talouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin,
jotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja
vaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia,
jotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita
tavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.
Se näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä
erottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu _todelliseen_
ihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo
yhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa
elämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta
he tulevat seuraamaan _ainoastaan_ sitä eikä taloudellisia harrastuksia
huolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun
heillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan
ei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella
oikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat
laaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille.
Sellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista,
joita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo
lainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.
Välttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten _johtojen_ välillä
tulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten
valtioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se,
mikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan
siihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta,
että yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla
toiselta.
Kuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa
(ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten
luonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen,
samoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista,
jotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien
välille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta
voi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat
talouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy
käyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion
terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten
väliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se
talouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.
Siinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan
tähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden
aikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle
liikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin
sen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää.
Nykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää
ainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima,
jopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa
talousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla
tavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan.
(Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan
kautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille
tarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä
tuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan
ymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä.)[3] Kun joku ostamalla
hankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen
vaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale
itse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka
yhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen _oikeuden_ kautta, mikä
ihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin
toista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa.
Jälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan
koske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy,
kun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän
omistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat
hänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan,
riippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan
taloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny
tällaista riippuvaisuussuhdetta.
Ken näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle
on selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen
elimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin
talouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja
henkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat
vaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla
sinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä
työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on
vaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään
tehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan
estää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta
puolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden _ainoa_ tarkotus on ohjata
tavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta
puolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien,
kauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. _Nämä_ oikeudet eivät
olemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita
tavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä
vahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu
se samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi
hyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu
tavarain vaihdosta.
Yksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset
puhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten
kanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy
niiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä
tulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta
saavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat
näkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon
kautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien
keskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja
ammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa
yhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka
keskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä
järjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien
yhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti
taloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää
oikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada
taloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja
hallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan
oikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim.
maanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena),
saadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa
talouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän
alaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen
asukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa,
niinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä
toimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä
vaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön
terveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi
talouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat
lakeja omia etujaan silmällä pitäen.
Kuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta
tarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella
vuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän
valtakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa:
suurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat,
teollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan
edustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että
taloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi
itsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan
tuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset
pyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän
rinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen
perustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa
kansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.
Julkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä
tavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle
elämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut
ajattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta
_sellaista_ muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa.
Sillä _jokaisen_ vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten
ja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus
tästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin
järkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee
sentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja
oikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus
on läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään
parhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten
joukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset
vaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa
tulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat,
olisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat
olot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten
henkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä
uudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen
kädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He
odottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan
vähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan
ihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä
pyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen
ennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.
Ken pitää "käytännöllisesti mahdollisena" ainoastaan sitä, mitä hän on
tottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä
tässä esitettyä "epäkäytännöllisenä". Jos hänen on mahdotonta tehdä
kääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa,
silloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön
tervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat
henkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.
Niiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat
panneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen
(postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy
väistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta
valtiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat
uskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi,
osaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien
valtionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa
kaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat
tuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle
sille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden
vaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen
ihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin
oikeudentuntoaan.
On helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin
_ihmiskunnan todellisesta elämästä_, kun luo silmäyksensä työhön, jonka
ihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella
työvoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ
sillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että
työnantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan
vaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen
vaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain _näyttää_
tapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä
tavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä
uhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta
saa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus
tapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien
yhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen
aikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän
välillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan
vallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen
ylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä
täytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan
verrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta
valmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja
minkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön
ylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja
inhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin,
kun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta
talouselämän hallituselimistä.
Sellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste
sen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo
toiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti
on vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä
verran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää
tavaran valmistukseen[5]
Talousjärjestelmä tulee tällä tavalla kahdelta puolelta
tarpeenmukaisesti -rajoitetuksi: toiselta puolen luonnonpohjalla,
joka ihmisten on pakko ottaa sellaisena, kuin se on; toiselta puolen
oikeudenpohjalla, jonka oikeudentunteen talouselämästä riippumattomassa
poliitillisessa valtiossa _tulee_ luoda.
On helppo nähdä, että yhteiskunnallisen elimistön näin valvoessa
taloudellisen hyvinvoinnin täytyy kohota ja laskea aina sen työmäärän
mukaan, mikä oikeudentunnon mukaisesti suoritetaan. Tällainen
kansantaloudellisen hyvinvoinnin riippuvaisuus on terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä välttämätön. Se yksin voi estää
käyttämästä ihmistä talouselämässä niin, ettei hän enää voi pitää
olemassaoloaan ihmisarvoisena. Ja sellainen epätoivon tunne ihmisissä
olemassaolon arvottomuudesta onkin todenmukaisesti syynä kaikkiin
hämminkeihin yhteiskunnallisessa elimistössä.
Taloudellisen hyvinvoinnin liiallinen rajotus oikeuden taholta
voidaan samalla tavalla korvata, kuin on tapa parantaa luonnonpohjaa.
Teknillisillä keinoilla voidaan saada laihempi maanlaatu runsaamman
sadon antavaksi; voidaan, siihen pakotettuna varallisuuden liiallisen
vähenemisen vuoksi, muuttaa työtapaa ja -- määrää. Mutta nämä muutokset
eivät saa suoranaisesti lähteä talouselämän kiertokulusta, vaan siitä
kaukonäköisyydestä, joka kehittyy talouselämästä riippumattoman
oikeuselämän pohjalla.
Kaikkeen siihen, mitä talouselämä ja oikeustunne yhteiskunnallisen
elämän järjestämisestä aikaansaavat, on mukana vaikuttamassa eräs
seikka, joka saa alkunsa kolmannesta lähteestä: yksityisen ihmisen
yksilöllisistä taipumuksista. Tämä ala käsittää kaiken korkeimmasta
henkisestä tuotannosta aina siihen, minkä suurempi tahi vähempi
ruumiillinen sopivaisuus yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen
ihmistöissä aikaansaa. Mikä tästä lähteestä saa alkunsa, se täytyy
aivan toisella tavalla johtaa terveeseen yhteiskunnalliseen elimistöön,
kuin se, mikä liikkuu tavarain kiertokulussa tahi voi virrata
valtioelämästä. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta terveellisellä
tavalla tätä vastaanottoa järjestää, kuin jättää se riippuvaiseksi
ihmisten omasta vastaanottavaisuudesta ja vaikuttimista, jotka johtuvat
yksilöllisistä taipumuksista. Jos talouselämän tahi valtioelinten
annetaan keinotekoisesti sekaantua tällaisten taipumusten kannustamaan
ihmistoimintaan, silloin heiltä suurimmaksi osaksi riistetään heidän
elämänsä todellinen perustus. Tämä perustus voi löytyä ainoastaan siinä
voimassa, joka panee ihmisten teot omasta itsestään kehittymään. Jos
heidän toimintansa tehdään suoranaisesti riippuvaiseksi taloudellisesta
elämästä taikka jos valtio tahtoo sitä järjestellä, silloin on vapaa
työhalu herpaantuva. Mutta se on yksin kykenevä ohjaamaan toiminnan
hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle. Henkielämälle, josta myös
muiden yksilöllisten taipumusten kehitys ihmiselämässä lukemattomilla
siteillä riippuu, voidaan tarjota terve kehitysmahdollisuus ainoastaan,
kun se saa luomistyössään nojautua omiin vaikuttimiinsa ja kun se
löytää ymmärtämystä ihmisissä, jotka sen työt ottavat vastaan.
Mitä tässä henkielämän terveen kehityksen ehtoina esitetään, sitä ei
nykyaika käsitä sentähden, että siihen tarvittava selvä näkökyky on
sumentunut tämän elämän sekaantumisesta politiseen valtioelämään.
Tämä sekaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosisatojen kuluessa ja
siihen on vähitellen totuttu. Tosin puhutaan "tieteen ja opetuksen
vapaudesta", mutta kuitenkin pidetään luonnollisena, että poliitinen
valtio määräilee "vapaata tiedettä" ja "vapaata opetusta". Ei olla
tietääkseenkään, kuinka tämä valtio sen kautta tekee henkielämän
omista valtiollisista tarpeistaan riippuvaiseksi. Ajatellaan että
valtio kyllä hankkii paikat, joissa opetetaan; sitten voivat ne, jotka
näihin paikkoihin pääsevät "vapaasti" levittää henkielämää. Tällaiseen
katsantokantaan tottuneina ei havaita, kuinka läheisesti kiintynyt
henkisen elämän _sisällys_ on ihmisen sisäiseen olemukseen, jossa
se kehittyy, ja kuinka tämä kehitys ainoastaan silloin voi tapahtua
vapaasti, kun sitä muut vaikuttimet eivät pakota yhteiskunnallisen
elimistön palvelukseen, kuin sen omat sisäiset. Sekaantuminen
valtioelämään ei ole lyönyt leimaansa ainoastaan tieteiden ja sen
yhteydessä olevan henkielämän hallintoon, vaan myös sisällykseen.
Tosin kyllä ei valtion suoranainen vaikutus ulotu matematiikkaan eikä
fysiikkaan, mutta ajateltakoon historiaa ja muita kultuuritieteitä.
Eivätkö ne kuvasta juuri sitä mikä on tuloksena niiden edustajain
osanotosta valtioelämään tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi. Juuri
tämän niille vieraan ominaisuutensa kautta vaikuttavat nykyaikaiset
tietoperäiset, henkielämää vallitsevat käsitykset proletariaattiin
haaveiluilta. Tämä havaitsi, kuinka valtioelämän vaatimukset
painavat ihmisajatuksiin määrätyn leimansa, joka vastaa johtavien
luokkien harrastuksia. Proletaarisesti ajatteleva näki vallitsevissa
mielipiteissä ainoastaan aineellisten harrastusten ja etukysymysten
kuvastuvan. Se herätti hänessä tunteen, että kaikki henkielämä olisi
haaveilua, kuvastusta taloudellisesta järjestelmästä.
Tällainen ihmisen henkiselle elämälle turmiollinen katsantokanta
katoaa, kun se tunne pääsee heräämään, että henkisellä alalla vallitsee
ulkonaisen aineellisen elämän yläpuolelle ulottuva todellisuus, jolla
on oma sisällyksensä. Tällaisen tunteen on mahdotonta herätä, ellei
henkinen elämä saa yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisesti
kehittyä omien sisäisten vaikutelmiensa mukaisesti. Ainoastaan
sellaisilla henkielämän edustajilla, jotka itse seisovat sellaisen
kehityksen keskellä ja sitä johtamassa, on voimia hankkia tälle
elämälle sille kuuluva vaikutusvalta yhteiskunnallisessa elimistössä.
Taide, tiede, maailmankatsantokanta ja kaikki, mitä niihin kuuluu,
tarvitsevat tällaisen itsenäisen aseman inhimillisessä yhteiskunnassa.
Sillä henkinen elämä yhdistää kaikki toisiinsa. Yhden vapaus ei voi
menestyä ilman toisen vapautta. Vaikkakaan valtion tarpeet eivät
suoranaisesti määrää matematiikan ja fysiikan sisältöä, kuitenkin
niistä vedetyt johtopäätökset, mitä ihmiset ajattelevat niiden arvosta,
mikä vaikutus niiden viljelemisellä voi olla koko muuhun henkielämään
ja paljon muuta riippuu näistä tarpeista, kun valtio määräilee
henkielämän eri aloja. On yksi asia, kun alkukoulun opettaja seuraa
valtioelämän vaikutelmia; toinen on asia, kun hän saa nämä vaikutelmat
henkielämästä, jolla on perustus omassa itsessään. Sosialidemokratiakin
on tällä alalla saanut perinnökseen vain johtavien luokkien
ajatustottumukset ja tavat. Se pitää ihanteenaan istuttaa henkinen
elämä talouselämän pohjalle rakennettuun yhteiskuntaruumiisen. Jos se
saavuttaisi tämän päämääränsä, se voisi jatkaa samaa tietä, kunnes
henkielämä menettäisi kokonaan arvonsa. Se on yksipuolisesti ilmaissut
oikean tunteen vaatimuksellaan: uskonnon tulee olla yksityisasia.
Sillä terveessä yhteiskuntaelimistössä tulee kaiken henkisen elämän
valtion ja talouden rinnalla olla "yksityisasia" tarkottamassamme
merkityksessä. Mutta sosialidemokratia siirtäessään uskonnon
yksityiselle alueelle ei lähde siltä näkökannalta, että henkisesti
arvokas siten asetettaisiin yhteiskunta-elimistössä sellaiseen asemaan,
jossa se pääsisi paremmin ja korkeammalle kehittymään, kuin valtion
vaikutuksen alaisena. Se tarkottaa, että yhteiskunta-elimistön tulee
omilla keinoillaan hoidella vain sellaista, mikä sille itselleen
on elämäntarve. Mutta sitä ei uskonto sen mielestä ole. Näin
yksipuolisesti julkisesta elämästä eristettynä ei henkisen elämän yksi
haara voi menestyä, kun muu henkinen elämä on kahleissa. Uudenaikaisen
ihmiskunnan uskonnollinen elämä on yhdessä koko vapautuneen henkisen
elämän kanssa kehittävä sieluja kohottavaa voimaansa ihmiskunnan
hyväksi.
Ei yksistään tämän henkisen elämän luomisen, vaan sen
vastaanottamisenkin tulee riippua ihmiskunnan vapaasta sieluntarpeesta.
Opettajat, taiteilijat y.m. jotka yhteiskunnallisessa asemassaan yksin
ovat välittömässä yhteydessä henkisestä elämästä itsestään lähtevän ja
sen kohottavien vaikutelmien alaisen lainsäädännön ja hallinnon kanssa,
voivat toimintatavallaan kasvattaa ymmärtämystä työlleen ihmisissä,
joita itsenäisesti toimiva politinen valtio vain varjelee työpakon
alaisiksi joutumasta, mutta joille oikeus myös sallii levon, joka
herättää käsittämään henkisesti arvokasta. Henkilöissä, jotka ovat
olevinaan "käytännön miehiä", mahtavat nämä ajatukset herättää uskon,
että ihmiset tulevat kuluttamaan vapaa-aikansa juomisessa ja että
maailma tulee taantumaan lukutaidottomuuden tilaan, kun valtio ottaa
huolehtiakseen sellaisesta lepoajasta ja kun koulunkäynti jää ihmisten
vapaan valinnan varaan. Moiset "pessimistit" voivat odottaa, miksi
maailma muuttuu, kun se ei enää ole heidän vaikutuksensa alaisena,
jonka liiankin usein määrää eräs tunne, joka heille hiljaa kuiskaa,
kuinka he lepoaikansa käyttävät ja mitä he tarvitsevat saadakseen
hiukan "sivistystä". Sitä sytyttävää voimaa, jollainen löytyy todella
itsenäisessä henkisessä elämässä, he luonnollisesti eivät ota lukuun,
sillä se kahlehdittu, jonka he tuntevat, ei ole milloinkaan voinut
vaikuttaa heissä sellaista sytyttävää voimaa.
Sekä politinen valtio että talouselämä saavat tarvitsemansa määrän
henkistä elämää oman hallintonsa alaiselta henkiseltä järjestöltä.
Myöskin talouselämää varten tarvittava käytännöllinen sivistys pääsee
täydessä voimassaan kukoistamaan vasta vapaassa yhteistoiminnassa
henkisen elimistön kanssa. Tarkotuksenmukaisen pohjasivistyksen
saaneet henkilöt tulevat elvyttämään talouselämän alalla saavuttamansa
kokemukset sillä voimalla, joka heihin virtaa vapautuneesta henkisestä
elämästä. Talouselämän alalla kokemusta saavuttaneet henkilöt voivat
siirtyä henkiseen järjestöön ja siellä vaikuttaa hedelmöittävästi
siihen, mikä hedelmöittämistä tarvitsee.
Politisen valtioelämän alalla pääsevät siten kehittymään terveet
mielipiteet tällaisen vapaan henkisen vaikutuksen kautta. Ruumiillinen
työntekijä on löytävä sellaisesta henkisestä aarteesta itseään
tyydyttävän tunteen asemastaan yhteiskunnallisessa elimistössä. Hän
on huomaava, kuinka yhteiskunnallinen elimistö ei voi kannattaa häntä
ilman johtoa, joka tarkotuksen mukaisesti järjestää ruumiillisen
työn. Hän voi vapaasti tuntea oman työnsä yhteenkuuluvaisuuden niiden
voimien kanssa, jotka ovat peräisin ihmisten yksilöllisten taipumusten
kehityksestä. Hän on politisen valtion pohjalla kehittävä ne oikeudet,
jotka takaavat hänelle osan niiden tavarain vaihdosta, jotka hän
valmistaa; ja hän voi vapaasti luovuttaa saavuttamalleen henkiselle
omaisuudelle sen osan, jonka se tarvitsee syntyäkseen. Henkisen
elämän alalla käy henkisen työn tekijöille mahdolliseksi eläminen
työnsä tuloksista. Mitä joku henkisen elämän alalla uurastaa, on
hänen yksityinen asiansa; millä hän taas hyödyttää yhteiskunnallista
elimistöä, siitä voi toivoa vapaan korvauksen niiltä, jotka henkistä
hyvää tarvitsevat. Sen taas joka ei henkisessä järjestössä tällä
korvauksella voi tulla toimeen, on siirryttävä politisen valtion tahi
talouselämän alalle.
Talouselämä on käyttävä hyväkseen henkisen elämän alalla heräävät
teknilliset aatteet. Niiden alkulähde on henkinen elämä, kaikki
ne lähinnä tulevat valtio- ja talouselämän aloilla toimivista
henkilöistä. Sieltä lähtevät kaikki järjestävät aatteet ja voimat,
jotka taloudellista ja valtiollista elämää hedelmöittävät. Korvaus
tästä molemmille yhteiskunnallisille aloille tulevasta lisähyödystä,
joka suoritetaan niiden vapaalla yhteissopimuksella jotka, siitä
lähinnä hyötyvät, tahi järjestetään se oikeussäännöksillä, jotka
luodaan politisen valtion alalla. Mitä tämä politinen valtio pystyssä
pysyäkseen tarvitsee, se kerätään verotusoikeudella, joka luodaan
tasapuolisesti huomioonottamalla oikeudentunnon ja talouselämän
vaatimukset.
Politisen ja talousalan rinnalla tulee terveessä yhteiskunnallisessa
elimistössä itsenäisen henkisen elämän saada vaikuttaa. Tähän
yhteiskunnallisen elimistön kolmijaksoon viittaavat uudenaikaisen
ihmiskunnan kehitysvoimat. Niinkauvan kun yhteiskunnallista elämää
pää-asiassa ohjasivat ihmiskunnan enemmistön vaistomaiset voimat, ei
tunnettu tämän kolmijaon tarpeellisuutta. Mutta itsetiedottomasti
ja sokeasti vaikutti yhteiskunnallisessa elämässä voima, joka
alunperin aina lähtee kolmesta lähteestä. Uusi aika vaatii ihmisiltä
itsetietoista antautumista yhteiskuntajärjestöön. Tämä tietoisuus
voi antaa ihmisen käyttäytymiselle ja koko elämälle terveen
muodon ainoastaan silloin, kun se on selvillä kolmesta suunnasta.
Uudenaikainen ihmiskunta pyrkii itsetiedottomasti löytämään nämä kolme
suuntaa ja se mikä ilmenee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on vain
hämärä heijastus tästä pyrkimyksestä.
Aivan toisissa olosuhteissa kuin ne, joissa me elämme, kohosi
inhimillisen luonnon syvyyksistä 18 vuosisadan lopulla vaatimus
inhimillisen yhteiskunnan uudistuksesta. Silloin kaikuivat
ikäänkuin tämän uudistuksen tunnussanat: veljeys, tasa-arvoisuus,
vapaus. Ken ennakkoluulottomasti ja tervein ihmistuntein syventyy
inhimillisen kehityksen todellisuuteen, hän luonnollisesti on
myötätuntoinen kaikelle, mitä nämä sanat tarkoittavat. Kuitenkin
löytyi teräväpäisiä ajattelijoita, jotka 19:n vuosisadan kuluessa
ottivat vaivakseen osottaa, kuinka mahdotonta on toteuttaa yhtenäisessä
yhteiskunnallisessa elimistössä nämä kolme aatetta, veljeys,
tasa-arvoisuus ja vapaus. He olivat vakuutettuja, että jos näitä
vaikuttimia koetettaisiin toteuttaa yhteiskunnallisessa elimistössä,
ne joutuisivat ristiriitaan keskenään. Terävästi on todistettu kuinka
mahdotonta esim. olisi saattaa täysiin oikeuksiinsa jokaisessa
ihmiselämässä elävä vapaudentunne, jos tasa-arvoisuus toteutettaisiin.
Eikä muuta voikaan, kuin myöntää, että sellainen risti-riita syntyisi;
ja kuitenkin täytyy jokaisen näistä kolmesta ihanteesta herättää meissä
myötätuntoisuutta.
Äskenmainittu ristiriitaisuus johtuu kuitenkin siitä, että näiden
kolmen ihanteen todellinen yhteiskunnallinen merkitys tulee ilmi
vasta yhteiskunnalliselle elimistölle välttämättömän kolmijakoisuuden
oikeasta ymmärtämisestä. Näitä kolmea jäsentä ei saa ajatella jossain
yleisessä, teoreetisessa valtiopäiväin tahi muun kokonaisuuden,
merkityksessä yhdistettyinä ja keskitettyinä. Niiden täytyy löytyä
elävässä todellisuudessa. Jokaisen näistä kolmesta jäsenestä tulee
olla itseensä keskitettynä; ja vasta niiden elävästä rinnakkais- ja
yhteistoiminnasta voi syntyä yhteiskunnallisen kokonaiselimistön
yhtenäisyys. Todellisessa elämässä vaikuttaa juuri näennäisesti
ristiriitainen yhdistävästi. Sentähden voikin vasta sitten
päästä ymmärtämään yhteiskunnallisen elimistön elämän, kun on
päässyt tajuamaan tämän yhteiskunnallisen elimistön muodostumisen
taloudellisessa ja missä suhteessa veljeys, tasa-arvoisuus ja
vapaus ovat tähän muodostumiseen. Silloin näemme, että ihmisten
yhteistoiminta talouden alalla perustuu siihen veljeyteen, joka
syntyy assosiatsiooneissa. Toisessa jäsenessä, _julkisen_ oikeuden
järjestelmässä, jossa käsitellään ihmisten persoonallisia suhteita
keskenään, on pyrittävä toteuttamaan tasa-arvoisuuden aate.
Ja _henkisellä_ alalla, jolla on suhteellinen itsenäisyytensä
yhteiskunnallisessa elimistössä, on vapauden vaatimusta kuultava.
Tältä kannalta katsottuna on kullakin noista kolmesta ihanteesta
arvonsa todellisuudessa. Ne eivät pääse toteutumaan järjestymättömissä
yhteiskuntaoloissa, vaan ainoastaan terveessä kolmijakoisessa
yhteiskuntaelimistössä. Vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden
ihanteita ei voida sikinsokin toteuttaa päällispuolisin keskitetyissä
yhteiskuntaoloissa, vaan jokainen noista kolmesta yhteiskunnallisen
elimistön jäsenestä voi ammentaa voimansa yhdestä noista aatteista. Ja
on sitten toimiva hedelmällisessä yhteistyössä toisten jäsenten kanssa.
Ihmiset, jotka 18:n vuosisadan lopulla kohottivat äänensä vaatien
näiden kolmen ihanteen, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden
toteuttamista, ja myöskin ne, jotka saman vaatimuksen myöhemmin
ovat uudistaneet, saattoivat hämärästi aavistaa, mihin suuntaan
uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat tähtäsivät. Mutta he eivät
samalla voineet luopua uskostaan yhtenäiseen valtioon. Sen kanssa
ovat heidän ihanteensa ristiriidassa. He pysyivät ihanteissaan
ristiriitaisuudesta huolimatta, koska heidän sielussaan eli
itsetiedoton kaipaus yhteiskunnallisen elimistön kolmijaosta, jossa
heidän kolme ihannettaan vasta voivat saavuttaa korkeamman yhteyden.
Nykyajan selvää kieltä puhuvat yhteiskunnalliset _tosiasiat_ vaativat,
että uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä kolmijakoon suuntautuvat
kehitysvoimat saavat muuttua itsetietoiseksi yhteiskunnalliseksi
tahdoksi.