Lisäys.
Viiteselitykset.
Alkulause ja johdanto.
Tehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei
voida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut
mielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että
nämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut,
saattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa
voittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista
ampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään
merkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.
Tämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan
mielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun
löytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan
oikean "ratkaisun", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti
epäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä
ajattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana,
jolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa
elämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään
katsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä
yhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen
me tahdomme toteuttaa.
Tätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan
yhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on
saavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän
tosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi),
eivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän
ovat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse
utopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen
piirre heidän omassa ajatustavassaan.
Käytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen
julkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä
kuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä, ja kuitenkin
tuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi
lähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen
selväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä
lähimmäisiään esityksellään.
Tämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa
erääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä.
Tarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan
kaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten
saattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa
olosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?
Tämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan
ajattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus
on tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana "yhteiskunnalliselle
kysymykselle". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä
nykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen,
mitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.
Tämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen.
Uudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti
riippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista.
Ihminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi.
Hän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä
taloudelliset olosuhteet myöntävät.
Tästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen
pitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä
valtiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen
kautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten
tyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti
uskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen
inhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia
mahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja
että hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä
taloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.
Tämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän
miellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu
henkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen
täytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta
muodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.
Tämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja
vastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on
kauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti
ajattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan
on kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa
mukaisesti.
Ei tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan
välttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen
myöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut
oikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli
välttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä
joutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut,
valtion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas
yhteiskunnallinen erehdys.
Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen
puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi
tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä
itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti
itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja
opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä
niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä
hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka
toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan
on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi
myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin
huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse
kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan
määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa
ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin
hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee,
saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan,
ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa
asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa
määrässä vaikuttamaan.
Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän
itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa
elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään
saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan
hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne,
jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä
ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan
lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan
vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta
tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa
yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia,
joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien
näkökohtiensa mukaisesti.
Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on
myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista
ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän
toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja
teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti.
Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa
ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän -- oikean -- johtopäätöksen.
Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen
hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan
ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien
tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei
voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan
elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan
ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja
kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.
Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene
antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen
kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin
voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti
hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan
oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen
tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen
elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt
yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä
ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota
yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista
kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja
henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista
mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta,
vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät
yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison
kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät
elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys
määrätään ulkoapäin.
Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii
niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia
tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa
perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta
henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä
henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä
on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat
lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.
Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta
vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei
tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista,
joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat
henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin
kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja
käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti
järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin
viittauksia.
Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia
kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät
tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä
vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten
voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon,
ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen.
Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän
tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla
innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on
omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää
teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on
itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti
työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa
henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan
ohjaamasta elämäänsä.
"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten
keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi
parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti
ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä
ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman
historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen
ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen
tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee
yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin
elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää,
samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä
tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen
järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi
poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi
yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset
olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen
yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen
jäsen.
Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena
vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän
alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään
kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku
ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet
tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla
tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä
erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan
olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan
itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän
kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin
ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan
päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita
kuitenkin niin.
Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet.
Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous.
Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä
huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä
vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on
määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua
astejärjestystä.
On mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia
abstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat
kehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin
ovat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin
kuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin
muodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen
sekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista
ja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan.
Tämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan
puhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-,
kauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten
yhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien
toiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian
vaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on
löytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen
toisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että
kukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi
siitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä
yhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut
eikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan
suunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.
Yhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle
vallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät
lakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja
kulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman
etunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen
elämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen
kautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä
tasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan.
Tällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on
vallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan
periaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa
ja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita
taloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava
toiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa
turvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja,
vaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja
tuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen
järjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi
tapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä
kuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat
aikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja
assosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan
vaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain
harrastuksia.
Tätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on
järjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka
ihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa,
jotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.
Että he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen
luonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä
luonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa
henkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa
yhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy
myöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka
hetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle
ei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo
järjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä,
kuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle
järjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa
tuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu
vapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen
vapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle
yksityinen järki. -- Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että
varaton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan,
että kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta
tällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää
talouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä
vapaasta _luomisvoimasta_. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista
ennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton
varakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset
voimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman
palvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä
kokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista
ei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat
kehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri
taloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu
pysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän
epävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat
perinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia
sisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän
kokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen
välttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus
siitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja
kokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.
Kuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät
voimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa
talousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka
kehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä
tehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on
taloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon
vaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan.
Kuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä
kirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan
kykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.
Näin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen
jäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla
on ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin.
Mutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on
yhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä
pääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi
päässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä
toimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää
kukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa.
Julkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen
puhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton
hyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä,
ja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat
assosiatiivisen talouselämän kautta saavat.
Tässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa
ja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä
valtiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa
vertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla
jokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja
velvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön
jäsenenä.
Koko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen
itsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman
ja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua
näiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo "ratkaista"
yhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten
syntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä
käytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo
innostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten
oppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän
ei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen
elämän harrastusta.
Kirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia
lausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä "Dreigliederung des
sozialen Organismus" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin
ovat kootut kirjaseksi "In Ausführung der Dreigliederung des sozialen
Organismus".
On helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään
paljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä,
joita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken
elämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset
päämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille,
joka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan
valetulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä,
koska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin "selvästi"
esitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin
juuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi
pukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo
sen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan
juoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä
käsiksi ainoastaan näin ajatellen.
Elämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen
ammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.
Muutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.
Nykyajan yhteiskunnallinen elämä asettaa eteemme vakavia, laajaperäisiä
tehtäviä. Kuuluu ääniä, joissa vaaditaan uudistuksia tässä elämässä
ja joissa näytetään, että näiden tehtävien ratkaisemiseksi on
etsittävä teitä, joihin ennen ei ole huomiota kiinnitetty. Nykyajan
tositapahtumain tukemana saa kenties jo tänään sekin äänensä kuuluviin,
joka elämän kokemuksiin perustuen tunnustaa olevansa sitä mieltä, että
tämä välttämättömäksi tulleiden teiden laiminlyöminen juuri on johtanut
meidät näihin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Siihen vakaumukseen
perustuu tämä kirjoitus. Se tahtoisi sanoa, miten pitäisi menetellä
saadakseen ihmiskunnan suuren osan nykyään tekemät vaatimukset
päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon tielle. Miellyttävätkö
nämä vaatimukset vai eikö, siitä ei saisi riippua sellaisen tahdon
muodostuminen. Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa ja ne on otettava
lukuun yhteiskunnallisen elämän tosiasioina. Tämän pankoot mieleensä
ne, jotka yhteiskunnallisen asemansa tähden ovat huomaavinaan, että
tämän kirjoituksen tekijä esityksessään puhuu köyhälistön vaatimuksista
tavalla, joka heitä ei miellytä, koska se heidän mielestään muka liian
yksipuolisesti korostaa nämä jonakin, jonka yhteiskunnan tahdon täytyy
ottaa lukuun. Mutta tekijä pitää oikeutenaan puhua nykyaikaisesta
elämästä kaikessa alastomuudessaan mikäli hänen elämäntuntemuksensa
siihen riittää. Hänen silmiinsä kuvastuvat ne turmiolliset
seuraukset, jotka johtuvat siitä, ettei tahdota nähdä uudenaikaisen
ihmiskunnan elämätä kaikkine tosiasioineen eikä tahdota mitään tietää
yhteiskunnallisesta tahdosta, joka kiinnittää huomionsa näihin
tosiasioihin.
Vähemmän tyydyttänee tekijän esitys lähinnä myös henkilöitä, jotka
pitävät itseään käytännöllisen elämän tuntijoina siinä merkityksessä,
jossa monien rakkaiksi käyneiden ennakkoluulojen tähden elämän kokemus
nykyään otetaan. He tulevat väittämään, ettei tämä kirjoitus perustu
elämänkokemukseen. Mitä näihin henkilöihin tulee, niin tekijän mielestä
juuri heidän tulisi käydä elämänkoulu uudelleen. Sillä hänestä näyttää
heidän elämänkokemuksensa niiden tosiasian valossa, jotka nykyajan
ihmiskunta on saanut kokea, ehdottomasti erehdykseltä. Sellaiselta
erehdykseltä, joka on tuottanut sanomatonta onnettomuutta. He saavat
kokea, että täytyy paljon sellaista myöntää käytännölliseksi, joka
heistä on näyttänyt naurettavalta ihanteellisuudelta. Olkootpa
vain sitä mieltä, että tämän kirjoituksen lähtökohta on väärä, kun
sen ensimäisissä osissa enemmän puhutaan uudenaikaisen ihmiskunnan
henkielämästä ja taloudellisesta vähemmän, täytyy tekijän
elämänkokemuksensa nojalla väittää, että tehtyjen erehdysten lisäksi
tullaan tekemään lukemattomia muita, ellei päätetä kiinnittää
asianmukaista huomiota uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämään.
Mutta eivät nekään, jotka erilaisimmissa äänilajeissa alituiseen
toistavat, että ihmiskunnan täytyy luopua paljaiden aineellisten etujen
palveluksesta ja kääntyä "hengen", ihanteellisuuden puoleen, tule
oikein mieltymään siihen, mitä tekijä tässä kirjoituksessaan sanoo. Hän
ei anna suurta arvoa paljaalle puheelle "hengestä" ja pilventakaisesta
henkimaailmasta. Hän voi tunnustaa ainoastaan sen henkisyyden,
joka muodostaa ihmisen oman elämän sisällyksen. Se ilmenee yhtä
vaikuttavana käytännöllisten elämäntehtävien suorittamisessa, kuin
maailman- ja elämänkatsomuksen luomisessa, joka pystyy tyydyttämään
sielun tarpeet. Ei kaikki ole siinä, että tiedetään tahi ollaan
tietävinään, mitä henkisyys oli, vaan siinä että tämä henkisyys
ilmenee myös käytännöllisen elämän todellisuudessa eikä vain sisäisen
sieluolennon sivuvirtauksena.
Täten tuntuvat ehkä tässä kirjoituksessa lausutut mielipiteet
"henkisille" liiaksi hengettömiltä, "käytännöllisille" liiaksi
epäkäytännöllisiltä. Tekijä arvelee _juuri sen kautta_ voivansa omalla
tavallaan palvella nykyaikaista elämää, ettei hän hyväksy monenkaan
nykyaikana itseään "käytännänmiehenä" pitävän elämän tuntemattomuutta,
mutta ei myöskään anna mitään arvoa sellaisille puheille "hengestä",
joissa sanoja käytetään paljaiden haavekuvien luomiseen elämästä.
Yhteiskunnallista kysymystä käsitellään tässä kirjoituksessa
taloudellisena, oikeudellisena ja henkisenä kysymyksenä. Tekijä
uskoo päässeensä tietämään, kuinka talous-, oikeus- ja henkielämän
vaatimuksista tämän kysymyksen oikea luonne selviää. Ja tämä
tietäminen taas voi yksin herättää todellisen innostuksen näiden
kolmen elämänalan terveelliseen järjestämiseen yhteiskunnallisessa
ruumiissa. Inhimillisen kehityksen aikaisemmilla asteilla huolehtivat
yhteiskunnalliset vaistot, että nämä kolme alaa sen aikuisen
ihmisluonteen mukaisesti järjestäytyvät itsestään yhteiskunnallisen
elämän kokonaisuudeksi. Kehityksen nykyisellä asteella on päämäärästään
tietoisen yhteiskunnallisen tahdon pakko koettaa järjestää näiden
keskinäiset suhteet. Siirryttäessä näistä vanhemmista ajoista
nykyaikaan vallitsi maissa, joissa tällaista tahtoa voi edellyttää,
vanhojen vaistojen ja uudemman itsetietoisuuden sekanaisuus, joka ei
enää tyydytä nykyaikaisen ihmisyyden vaatimuksia. Monessa asiassa,
jossa ollaan näkevinään päämäärästään tietoista yhteiskunnallista
ajatusta, elävät vielä vanhat vaistot, Se tekee tämän ajatuksen
heikoksi olosuhteitten vaatimuksiin katsoen. Perusteellisemmin, kuin
moni luuleekaan, täytyy nykyajan ihmisen irtaantua siitä, mikä ei
enää ole elinvoimaista. Miten talous-, oikeus- ja henkielämän tulee
muodostua uuden ajan vaatiman terveen yhteiskunta-elämän mukaisesti,
sen -- niin arvelee ainakin tekijä -- voi tajuta ainoastaan, kellä on
hyvää tahtoa antamaan tunnustuksensa yllä esitetyille periaatteille.
Mitä tekijä pitää velvollisuutenaan lausua tällaisesta tarpeellisesta
uudistuksesta, tahtoo hän tällä kirjoituksella jättää nykyajan
arvosteltavaksi. Hän tahtoisi sen tulevan _herättäjäksi_ pyrkimykselle
aikakautemme elämäntodellisuutta ja elämänvaatimuksia tyydyttävään
päämaaliin. Sillä hän on vakuutettu, että ainoastaan sellainen
pyrkimys on johtava edemmäksi kuin haaveiluihin ja tuulentupiin
yhteiskunnallisen tahtomisen alalla.
Joka kuitenkin luulee löytävänsä jotakin haaveilevaa tästä
kirjoituksesta, häntä pyytää tekijä ottamaan huomioon, kuinka kauvas
nykyaikana monikin mielikuvituksineen yhteiskunnallisten olojen
mahdollisesta kehityksestä on todellisesta elämästä eksynyt ja
haaveiluihin hairahtunut. _Sentähden_ pidetään sellaista todelliseen
elämään ja kokemukseen perustuvaa, kuin mitä tässä kirjoituksessa
on pyritty esittämään haaveiluna. Moni on tätä esitystä pitävä
"abstraktina", koska hänelle on "konkretia" ainoastaan se, mitä hän on
tottunut ajattelemaan ja "abstraktia" myös "konkretinkin" silloin, kun
hän ei ole tottunut sitä ajattelemaan.[1]
Että puolueohjelmiin tiukasti sidotut henkilöt aluksi tulevat olemaan
tyytymättömiä tekijän esityksiin, on odotettavissa. Kuitenkin elää
tekijä siinä uskossa, että useat puolueihmisetkin varsin pian
tulevat vakuutetuiksi siitä, että kehityksen alaista elämää ei
voida pakottaa puolueohjelmien puitteisiin, ja että sellaisista
ohjelmista _riippumaton arvostelu_ on nyt ennenkaikkea välttämätön
yhteiskunnallisen tahdon lähimpiä päämääriä arvosteltaessa.
Huhtikuussa 1919.
Rudolf Steiner.
I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen
ihmiskunnan elämän valossa.
Eikö uudenaikainen yhteiskunnallinen liike ole maailman sodan
romahduksen kautta paljastanut tosiasioita, jotka todistavat, kuinka
pintapuolisesti vuosikymmeniä oli totuttu ymmärtämään köyhälistön
tahtoa?
Mitä nykyaikana köyhälistön aikaisemmin vaiennetuista vaatimuksista
ja niiden yhteydessä olevista seikoista on elämän pinnalle noussut,
vaatii tämän kysymyksen tekemään. Voimat, jotka nämä vaatimukset
vaiensivat, ovat osaksi hävinneet. Sen suhteen säilymistä, jossa nämä
voimat olivat ihmiskunnan suuren osan yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin,
voi toivoa ainoastaan se, joka on vailla kaikkea tietoa siitä, miten
lannistumattomat nämä ihmisluonteen vaikuttimet ovat.
Moni niistä henkilöistä, jotka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi
saattoivat sanoin ja neuvoin ehkäisten tahi edistäen vaikuttaa
europalaisen elämän voimiin, jotka purkautuivat maailmansodan
katastrofiksi, on täydellisesti erehtynyt näistä pyrkimyksistä.
He saattoivat luulla, että heidän maansa aseellinen voitto tulisi
tyynnyttämään yhteiskunnallisen levottomuuden. Näiden henkilöiden
täytyi saada kokea, että seurauksena heidän suhtautumisestaan vasta
olikin yhteiskunnallisen kiihtymyksen täydellinen ilmipuhkeaminen.
Eikä siinä kyllin, vaan nykyinen ihmiskunnan romahdustila osottautui
siksi historialliseksi tapaukseksi, jossa tämä kiihtymys saavutti
korkeimman iskuvoimansa. Johtavien henkilöiden ja luokkien täytyi
viimeisinä kohtalokkaina vuosina toiminnassaan aina ottaa huomioon,
mitä ihmiskunnan sosialistisissa piireissä ajateltiin. He olisivat
mielellään usein menetelleet toisin, jos he olisivat uskaltaneet olla
huomioonottamatta näiden piirien mielialan. Siinä muodossa, johon
tapaukset nykyään ovat pukeutuneet, elää tuon mielialan vaikutus
edelleen.
Ja nyt kun on ratkaisevan asteen saavuttanut, mikä vuosikymmeniä
on ihmiskunnan kehityksessä ollut valmistumassa: nyt paljastuu
traagillisena tosiasiana, että ajatukset, jotka ovat syntyneet olojen
kehittyessä, eivät pystykään hallitsemaan tilannetta. Moni henkilö,
joka on kasvattanut ajatuskykyään tapausten kehittyessä palvellakseen
yhteiskunnallisia tarkoitusperiä, seisoo epäröiden tahi kokonaan
mykkänä todellisuuden meille tekemien kysymysten edessä.
Tosin uskoo moni näistä henkilöistä vielä, että se, mitä he ovat pitkät
ajat pitäneet inhimillisen elämän uudistukselle välttämättömänä,
on toteutuva ja silloin näyttäytyvä kyllin voimakkaaksi antamaan
elinvoimaisen suunnan elämän vaatimuksille. Voi olla välittämättä
niistä, jotka vielä väittävät, että vanha on pitävä puolensa
ihmiskunnan suuren osan uusia vaatimuksia vastaan. Voi antaa arvon
niiden vaatimuksille, jotka ovat vakuutettuja uuden elämänjärjestyksen
välttämättömyydestä. Mutta mahdotonta on olla itselleen tunnustamatta:
keskellämme virtaa puoluemielipiteitä, ikään kuin arvostelumuumioita,
jotka tosiolojen kehitys työntää syrjään. Nämä tosiolot vaativat
ratkaisua, johon vanhojen puolueiden arvostelukyky ei ole kypsynyt.
Nuo puolueet ovat tosin kehittyneet olosuhteiden ohella; mutta ovat
piintyneine mielipiteineen jääneet tosioloista perään. Ei tarvinne
ehkä olla vaatelias nykyään vielä vallitsevaa ajatussuuntaa kohtaan
olettaessaan, että yllä mainittu asianlaita johtuu maailmantapauksien
kulusta nykyaikana. Ja siitä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että
juuri tämä nykyaika on altis kokeelle tehdä tunnetuksi uudenaikaisen
ihmiskunnan yhteiskunnallisesta elämästä se, mikä erikoisuutensa tähden
poikkeaa niin kauvas yhteiskunnallisiin kysymyksiinkin perehtyneiden
henkilöiden ja puoluesuuntien ajatustavasta. Voisihan sattua, että se
traagillisuus, joka ilmenee kokeiluissa ratkaista yliteiskunnallista
kysymystä, johtuukin juuri köyhälistön todellisten pyrkimysten
väärinymmärtämisestä. Väärinymmärryksestä yksinpä niidenkin puolelta,
jotka näistä pyrkimyksistä ovat luulleet omistavansa oikean käsityksen.
Sillä ei ihminen lähimainkaan aina osaa oikein arvostella omaa tahtoaan.
Voi senvuoksi näyttää oikeutetulta tehdä kerran kysymys: mitä todella
tahtoo nykyaikainen köyhälistö pyrkimyksillään? Vastaako tämä
tahtominen sitä, mitä tavallisesti köyhälistön ja ei-köyhälistön
puolelta tällä tahtomisella ymmärretään? Ilmeneekö siinä, mitä useat
"yhteiskunnallisella kysymyksellä" ymmärtävät, tämän kysymyksen
_todellinen muoto_? Vai onko aivan toinen ajatussuunta välttämätön?
Tätä kysymystä ei voi lähestyä ennakkoluulottomasti, jollei kohtalo ole
suonut tilaisuutta eläytyä uudenaikaisen köyhälistön sielunelämään.
Varsinkin sen köyhälistön osan, jolla on tärkein osa nykyaikaisen
yhteiskunnallisen liikkeen luomisessa.
On puhuttu paljon nyky-aikaisen tekniikan ja nykyaikaisen kapitalismin
kehityksestä. On kysytty, miten tämän kehityksen ohessa nykyinen
köyhälistö on syntynyt ja miten se uudemman talouselämän laajetessa
on nykyisiin vaatimuksiin tullut. Kaikessa, mitä tähän asti näissä
kysymyksissä on esille tuotu, on paljon oikeaan osattua. Mutta ettei
silti vielä ole päästy lähellekään ratkaisua, on selvää sille, joka
ei anna sen väitteen sokaista itseään, että ulkonaiset olosuhteet
painavat leimansa ihmisen elämään. Asian oikea laita avautuu sille,
joka vapaana ennakkoluuloista osaa tajuta pohjakerrosten syvyyksissä
vaikuttavat henkiset kiihottimet. On tosin varmaa, että köyhälistön
vaatimukset ovat kypsyneet uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin
aikakaudella; mutta tämän tosiasian toteaminen ei suinkaan vielä selitä
sitä, mikä näissä vaatimuksissa on peräisin puhtaasti inhimillisistä
vaikuttimista. Ja niin kauvan kun näiden vaikuttimien olemukseen ei ole
päästy, ei myöskään olla selvillä yhteiskunnallisen kysymyksen oikeasta
muodosta.
Eräs köyhälistön maailmassa usein kuultu sana on omiaan tekemään
voimakkaan vaikutuksen siihen, joka osaa tunkeutua inhimillisen
tahdon syvemmällä piileviin vaikuttimiin. Se on: uudenaikainen
proletaari on tullut "luokkatietoiseksi". Hän ei enää sanoaksemme
vaistomaisesti, itsetiedottomasti tottele ulkopuolellaan olevien
luokkien vaikutusvaltaa; hän tuntee itsensä erityisen luokan
jäseneksi ja haluaa saada tämän oman ja toisten luokkien välit
julkisessa elämässä itselleen edullisemmalla tavalla järjestetyksi.
Kellä on kykyä syventyä sielullisten ilmiöiden tajunnantakaisille
aloille, hänelle on sana "luokkatietoinen", siinä merkityksessä kuin
nykyaikainen proletaari sitä käyttää, paljastava tärkeimmät puolet
nykyaikaisen tekniikan ja kapitalismin palveluksessa olevan työväen
luokan yhteiskunnallisessa elämänkatsomuksessa. Hänen täytyy ennen
kaikkea huomata, kuinka sytyttävästi tieteelliset opit talouselämästä
ja sen suhteesta ihmiskohtaloihin ovat painuneet proletaarin sieluun.
Tässä tulimme koskettaneeksi erästä tosiasiaa, josta monella, joka on
vain kuvaillut itselleen proletaaria, mutta ei elänyt ajatuksissaan
proletaarien kanssa, on varsin hämärät, jopa aikakautemme vakaviin
tapahtumiin nähden vahingolliset mielipiteet. Se ajatuskanta, että
Marx ja hänen jälkeisensä proletaariset kirjailijat olisivat opeillaan
panneet "sivistymättömän" proletaarin pään pyörälle, ja mitä muuta
sen suuntaista usein saa kuulla, ei auta ymmärtämään nykyaikaista
maailmanhistoriallista tilannetta tällä alalla. Tällainen mielipide
ilmaisee vaan tahdon puutetta päästä näkemään mikä on oleellista
nykyisessä yhteiskunnallisessa liikkeessä. Ja tällaista oleellista
on sekin, että proletaarinen luokkatietoisuus on täynnä käsitteitä,
jotka sisällyksensä puolesta ovat kotoisin uudenaikaisesta tieteestä.
Tässä tietoisuudessa vallitsee edelleen se tunnelma, joka vallitsi
Lassallen puheessa "Tiede ja työläiset". Tällaiset asiat mahtavat
tuntua vähäpätöisiltä monesta, joka itseään pitää "käytännöllisenä
ihmisenä". Mutta joka tahtoo todella oppia tuntemaan uudenaikaista
työväenliikettä, hänen _täytyy_ huomionsa näihin asioihin. Sillä se
mitä maltilliset ja jyrkät proletaarit nykyaikana vaativat, ei ole
ihmistahdon ilmaukseksi muuttunutta talouselämää siinä muodossa,
jossa moni sen itselleen kuvittelee, vaan taloustiedettä, joka on
vallannut proletaarien itsetietoisuuden. Proletaarisen liikkeen
tieteellisenä pidetyssä ja sanomalehtimäisen-kansantajuiseen muotoon
puetussa kirjallisuudessa se selvästi käy ilmi. Sen kieltäminen on
silmien sulkemista tosiasiallisilta olosuhteilta. Tosiasia, johon
koko nykyaikainen yhteiskunnallinen asema perustuu, on se, että
uudenaikainen proletaari antaa pukea luokkatietoisuutensa tieteellisiin
käsitteisiin. Vaikk'ei koneensa ääressä työskentelevällä miehellä olisi
aavistustakaan "tieteestä", hän omaksuu yhteiskunnallista asemaansa
valaisevat tiedot henkilöiltä, jotka näitä tietoja levittävät tuolta
"tieteeltä" saamillaan välikappaleilla.
Kaikki tämä puhe uudemmasta talouselämästä, koneitten aikakaudesta
ja kapitalismista saattaa olla hyvinkin valaisevaa nykyaikaisen
työväenliikkeen perustuksiin katsoen; mutta mikä nykyaikaiselle
yhteiskunnalliselle tilanteelle antaa lopullisen valaistuksen, ei
suoranaisesti johdu siitä seikasta, että työmies on kiinnitetty
koneeseensa ja että hän on sidottu kapitalistiseen elämänjärjestykseen.
Se johtuu aivan toisesta asianhaarasta, siitä nimittäin, että hänen
luokkatietoisuudessaan ollessaan koneensa ääressä ja riippuvaisena
kapitalistisesta talousjärjestyksestä on kehittynyt eräitä perin
määrättyjä ajatuksia. On mahdollista, että aikakautemme ennakkoluulot
estävät useita tunnustamasta tämän tosiasian kantavuutta ja
saavat heidät pitämään asian esille ottamista vaan käsitteillä
viisastelemisena. Tähän täytyy vastata: sitä huonommat edellytykset
menestykselliseen toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä niillä,
jotka eivät pysty näkemään mikä on tällä haavaa tärkeintä. Ken tahtoo
ymmärtää proletaarista liikettä, hänen täytyy ennen kaikkea tietää,
kuinka proletaari _ajattelee_. Sillä proletaarista liikettä -- sen
maltillisesta uudistusliikkeestä aina hävittävimpään yltiöpäisyyteen
asti -- eivät aiheuta mitkään ihmisen ulkopuolella olevat voimat tahi
taloudelliset kiihottimet, vaan ihmiset: heidän mielikuvituksensa ja
tahdonkiihottimet.
Eivät siinä, mitä kone ja kapitalismi ovat proletaariseen tietoisuuteen
istuttaneet, piile aikamme yhteiskunnallista liikettä määräävät
aatteet ja tahdonvoimat. Tämä liike on etsinyt ajatuslähteensä
uudemmasta tieteestä, kun koneet ja kapitalismi eivät antaneet
proletaarille sitä, mikä hänen sielunsa olisi täyttänyt ihmisarvoisella
sisällyksellä. Sellaisen sisällyksen sai keskiaikainen käsityöläinen
ammatistaan. Siinä, kuinka tämä käsityöläinen ihmisenä itsensä
tunsi ammattiinsa sidotuksi, oli jotakin, joka pani elämisen
inhimillisen yhteiskunnan keskuudessa hänen sisällisien silmäinsä
edessä näyttämään elämisen arvoiselta. Hän saattaa katsoa sen kautta,
mitä hän valmisti, tulleen toteutetuksi, mitä hän ihmisenä tahtoi
olla. Koneen ääressä ja kapitalistisen elämänjärjestyksen alaisena
sai hän kääntyä oman itsensä, sisäisen minänsä, puoleen, kun hän
etsi perustusta, jolle voi pystyttää itsetietoisuuttaan tyydyttävän
käsityksen siitä, mikä arvo kullakin "ihmisenä" on. Tekniikasta ja
kapitalismista ei lähtenyt mitään tälle käsitykselle. Ja niin on
käynyt, että proletaarinen itsetietoisuus turvaantui tieteelliseen
ajatustapaan. Se oli menettänyt inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden
tunteen todellisen elämän kanssa. Mutta se tapahtui aikana, jolloin
ihmiskunnan johtavat luokat pyrkivät tieteelliseen ajatustapaan,
jossa itsessään ei enää ollut henkistä ponnistusvoimaa täyttämään
inhimillistä itsetietoisuutta sen tarpeita tyydyttävällä sisällyksellä.
Vanhat maailmankatsantokannat olivat käsittäneet ihmisen sieluna
henkisessä olemassaolon kokonaisuudessa. Uudemman tieteen kannalta
on hän luontokappale paljaassa luonnonjärjestelmässä. Tämä tiede ei
herätä sitä tunnetta, että se olisi kuin henkimaailmasta ihmissieluun
juokseva virta, joka kantaa ihmistä sieluna. Miten tahansa
arvosteltaneekin henkisten vaikutinten, ja mitä niihin kuuluu, suhdetta
uudemman ajan tieteelliseen ajatustapaan, on pakotettu myöntämään,
kun ennakkoluulottomasti historiallista kehitystä tarkastaa, että
tieteellinen mieltäminen on kehittynyt uskonnollisesta. Mutta vanhat,
uskonnollisella pohjalla lepäävät maailmankatsantokannat eivät ole
voineet istuttaa uudenaikaiseen tieteelliseen ajattelutapaan sielua
kannattavia herätteitään. Ne jäivät tämän ajattelutavan ulkopuolelle
ja elivät edelleen omine sisäisine tietoisuussisältöineen, johon
köyhälistön sielut eivät tunteneet kiintymystä. Johtaville luokille
voi tämä tietoisuussisältö vielä olla jostakin arvosta. Sillä oli
vielä jotakin yhteyttä heidän elämänasemansa kanssa. Nämä luokat eivät
etsineet uutta tietoisuussisältöä, koska perintönä elämältä itseltään
riippuivat kiinni vanhassa. Uudenaikainen proletaari sitävastoin
katkaisi kaiken yhteytensä vanhan elämänkatsomuksen kanssa. Hän on
ihminen, jonka elämä lepää aivan uusilla perusteilla. Häneltä hävisi
vanhan elämän perustuksen mukana kaikki mahdollisuus ammentaa vanhoista
hengen lähteistä. Ne jäivät sen alueen keskelle, josta hän oli
vieraantunut. Uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin ohella kehittyi
-- sikäli kun on mahdollista kutsua suuria maailmanhistoriallisia
virtauksia samanaikaisiksi -- uudenaikainen tieteellisyys. Siihen
kiinnitti uudenaikainen köyhälistö luottamuksensa ja uskonsa. Siitä
se koetti löytää itselleen välttämättömän uuden tunnemaailman. Mutta
sen suhde tähän tieteellisyyteen oli toinen, kuin johtavien luokkien.
Nämä tunsivat olevansa pakoitetut ottamaan tieteellinen ajatustapa
henkeään kannattavaksi elämänkäsityksekseen. Mutta niin paljon kuin
he tahtoivatkin tämän tieteellisen ajatustavan avulla vakuuttautua
siitä, että luonnonjärjestyksessä vallitsi katkeamaton syiden
jatkuvaisuus alhaisimmasta eläimestä ihmiseen, niin tämä ajatustapa
pysyi heille vain tietopuolisena vakaumuksena. Se ei synnyttänyt
heissä pyrkimystä käsittämään elämää myös tunteenomaisesti, kuten
tämä vakaumus vaatii ollakseen täydellinen. Luonnontutkija Vogt ja
luonnontieteen kansantajuinen selittäjä Büchner olivat varmastikin
tieteellisen ajatustavan omistaneet. Mutta sen rinnalla vaikutti
heidän hengessään jokin, joka pakotti heidät uskomaan elämän
yhtenäisyyteen, jolle selitystä johdonmukaisesti ei voi saada muualta
kuin uskosta henkiseen maailmanjärjestykseen. Ajateltakoon vain
ennakkoluulottomasti, miten toisin tieteellisyys vaikuttaa sellaiseen,
joka koko omalla olemuksellaan tuntee olevansa kiinnitettynä sellaiseen
elämänkokonaisuuteen, kuin nyky-aikaiseen proletaariin, jonka eteen
hänen agitaattorinsa asettuu ja muutamana työstä vapaana iltahetkenä
puhuu, kuten seuraa: tiede on viime aikoina todistanut ihmisille
vääräksi uskon, että heidän alkujuurensa olisi henkisissä maailmoissa.
Heille on opetettu, että he muinaisina aikoina elivät siivottomasti
puissa kiiveten ja että heillä on kaikilla yhtäläinen puhtaasti
luonnollinen alkuperä. Tällaisiin ajatuksiin perustuvan tieteellisyyden
varaan näki nykyaikainen proletaari joutuneensa etsiessään sielulleen
sisällystä, joka antaisi hänen tuta, mikä hänen asemansa ihmisenä oli
maailmankaikkeudessa. Hän omisti tämän tieteellisyyden tinkimättömän
vakaasti ja veti siitä _omat_ johtopäätöksensä elämää varten.
Hänet tapasi teknillinen ja kapitalistinen aikakausi toisin, kuin
johtaviin luokkiin kuuluvan. Tämä eli vielä elämän järjestyksessä,
jonka olivat muodostaneet sielua ylentävät vaikuttimet. Hänelle
oli suurimmaksi eduksi saada uuden aikakauden saavutukset sopimaan
tämän elämänjärjestyksen kehyksiin. Proletaari oli henkisesti tästä
elämänjärjestyksestä irtireväisty. Hänelle ei tämä elämänjärjestys
voinut antaa sitä sisäistä tunnetta, joka olisi valaissut hänen
elämänsä ihmisen arvoisella sisällyksellä. Antaa proletaarin tuntea,
mitä hän ihmisenä oli, sen voi ainoastaan, mikä näytti uskoa
herättävällä voimalla lähteneen vanhasta elämänjärjestyksestä:
tieteellinen ajattelutapa.
Monen lukijani mieli ehkä tekisi hymyillä, kun viittaan proletaarisen
ajattelutavan "tieteellisyyteen". Ken tieteellisyydellä jaksaa
ajatella ainoastaan sellaista, minkä monivuotisella istumisella
"sivistyslaitoksissa" voi ansaita, ja sitten taas asettaa tämän
"tieteellisyyden" mitään oppimattoman proletaarin tietoisuustason
vastapainoksi, hän hymyilköön. Hän hymyilee asioille, jotka
ovat ratkaisevasta merkityksestä nykyaikaiselle elämälle. Nämä
tosiasiat todistavat, että moni korkeasti oppinut henkilö _elää_
epätieteellisesti, kun taas oppimaton proletaari perustaa
maailmankatsantokantansa tieteeseen, jota hän ei ehkä ollenkaan
käsitä. Sivistynyt on omistanut itselleen tieteen säilyttäen sitä
jossain sielunsa komerossa; mutta hän liikkuu olosuhteissa, jotka
antavat sisällyksen hänen tunne-elämälleen kokonaan tästä tieteestä
välittämättä. Proletaarin ovat hänen elämänsuhteensa saattaneet
ymmärtämään olemassa-olon tämän tieteen hengen mukaisesti. Mitä muut
luokat "tieteellisyydeksi" nimittävät, siitä hänellä ehkä ei liene
aavistustakaan; tämän tieteellisyyden ajatussuunta ohjaa kuitenkin
hänen elämänsä. Muiden luokkien elämä lepää uskonnollisella,
esteettisellä, yleishenkisellä perustuksella; hänelle on "tiede",
joskin usein kaikessa pintapuolisuudessaan, elämän usko. Moni
"johtaviin" luokkiin kuuluva luulee olevansa "valistunut",
"vapaa-uskonnollinen". Epäilemättä hänen ajatusmaailmansa perustuu
tieteelliseen vakaumukseen; mutta hänen tunne-elämänsä pohjasäveleenä
kaikuvat hänen huomaamattaan perinnäisen elämänuskon jäännökset.
Mitä tieteellinen ajatustapa ei ole vanhasta elämänjärjestyksestä
tahtonut omistaa, se on: tietoisuutta, että se ollen henkisyyttä
perustuu henkiseen maailmaan. Tälle puolelle uudenaikaista tiedettä
ummistivat johtavat luokat silmänsä. Sillä heidän elämänsä
sisältönä ovat vanhat perintötiedot. Tätä proletaari ei voinut,
sillä hänelle uudet olosuhteet karkoittivat vanhat perintötiedot
hänen sielustaan. Hän omisti perinnökseen hallitsevilta luokilta
tieteellisen ajattelutavan. Tämä perintö muodostui perustukseksi hänen
käsitykselleen ihmisen olemuksesta, mutta siihen ei mahtunut tieto,
että tämä olemus oli peräisin todellisesta henkielämästä. Se ainoa,
minkä proletaari sai hallitsevilta luokilta henkisenä perintönä, epäsi
oman alkujuurensa hengestä.
Tiedän vallan hyvin, kuinka nämä ajatukset tulevat liikuttamaan
ei-proletaareja ja proletaarejakin, jotka uskovat käsittävänsä,
elämää "käytännöllisesti", ja tämän uskonsa nojalla pitävät tässä
lausuttua elämälle vieraana katsantokantana. Nykyisen maailmantilanteen
paljastamat tosiasiat tulevat yhä varmemmin näyttämään tämän uskon
petolliseksi. Ken ilman ennakkoluuloja nämä tosiasiat pystyy näkemään,
hänelle täytyy selvitä, että elämän katsantokanta, joka ainoastaan
pintapuolisesti näihin tosiasioihin suhtautuu, lopulta kykenee
omaksumaan ainoastaan sellaisia aatteita, joilla ei ole mitään
vastinetta todellisuudessa. Vallitsevat ajatukset ovat niin kauvan
"käytännöllisesti" tosioloihin suhtautuneet, ettei niillä enää ole
mitään yhtäläisyyttä tosiolojen kanssa. Nykyinen maailmanromahdus
voisi olla monelle siinä suhteessa rangaistukseksi. Sillä, mitä he
ajattelivat tapahtuvaksi? Ja mitä on tapahtunut? Niinkö pitää käymän
yhteiskunnallisen ajatuksenkin?
Kuulen myös hengessäni vastaväitteen, jonka proletaarisen elämän
käsityksen tunnustaja tunteittensa vallassa tekee: taas muuan, joka
tahtoisi viedä yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan sivutielle, jota
myöten porvarillisten näkyy olevan helppo kulkea. Tämä tunnustaja ei
näe, millaiseksi kohtalo on hänen proletaarisen elämänsä tehnyt, ja
miten hän tämän elämän piirissä pyrkii liikkumaan katsanto kantoineen,
jonka hänelle ovat perinnöksi jättäneet "hallitsevat" luokat.
Hän _elää_ proletaarimaisesti; mutta _ajattelee_ porvarimaisesti.
Uusi aika ei ainoastaan pakota etsimään uutta elämää, vaan myös
_uusia ajatuksia_. Tieteellinen ajattelutapa voi muodostua elämätä
kannattavaksi sisällykseksi vasta sitten kun se itsestään omalla
tavallaan kehittää täysinhimillisen elämän sisällyksen luomiseksi
sellaisen jännitysvoiman, kuin vanhat elämän käsitykset tavallaan
olivat kehittäneet.
Tällä on osoitettu tie, joka auttaa löytämään uudemman proletaarisen
liikkeen yhden jäsenen _todellisen muodon_. Tämän tien loppumäärässä
kaikuu proletaarisesta sielusta vakaumus: Minä pyrin henkiseen elämään.
Mutta tämä henkinen elämä on vain haaveilua, on vain sellaista,
joka ihmisessä kuvastuu ulkonaisista maailmantapahtumista, eikä ole
lähtöisin erityisestä henkisestä maailmasta. Mitä siirryttäessä
uuteen aikaan on tullut vanhasta henkielämästä, sen käsittää
proletaarinen elämänkatsantokanta haaveiluna. Ken tahtoo käsittää
mielialaa proletaarin sielussa, niin kuin se kuvastuu nykyajan
yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, hänen täytyy kyetä käsittämään,
mikä voima on sillä mielipiteellä, että henkinen elämä on haaveilua.
Voitanee vastata: mitä ymmärtää keskinkertainen proletaari tästä
mielipiteestä, joka enemmän tahi vähemmän kouluutettujen johtajien
päässä hämmennystä tuottaen kummittelee. Ken näin puhuu, hän unohtaa
puhuessaan todellisen elämän ja menettelee myös, kuin ei elämän
todellisuutta olisikaan. Hän ei tiedä, mitä viimeisten vuosikymmenien
proletaari-elämässä on tapahtunut; hän ei tiedä, mitkä langat
johtavat mielipiteestä, että henkinen elämä on haaveilua, hänen vain
tietämättöminä pitämien jyrkkien sosialistien vaatimuksiin ja tekoihin
ynnä niiden tekoihin, jotka sokeitten elämän voimien vaikutuksesta
"tekevät vallankumouksia".
Siinä on tragiikkaa, joka peittää koko nykyajan yhteiskunnallisten
vaatimusten käsityksen, että monissa piireissä ei lainkaan tahdota
ymmärtää sitä, mikä syvien joukkojen tunne-elämästä nousee
jokapäiväisten olojen pinnalle, että ei osata luoda katsetta
sinne, mikä ihmisten mielissä _todella liikkuu_. Ei-proletaari
kuuntele tuskantäyttämänä proletaarin vaatimuksia: ainoastaan
tuotantovälikappaleiden yhteiskunnallistuttamisella voidaan minulle
ihmisen arvoinen olemassaolo valmistaa. Mutta hän ei kykene itselleen
kuvailemaan, että hänen oma luokkansa siirryttäessä vanhasta uuteen
aikaan on pannut proletaarin tekemään työtä tälle kuulumattomilla
tuotantovälikappaleilla voimatta samalla antaa hänelle tässä työssä
tarpeellista sisäistä tyydykettä. Henkilöt, jotka mainitulla
tavalla ummistavat silmänsä elämälle, sanovat mahdollisesti: mutta
proletaarihan tahtoo ilman muuta päästä samaan elämän asemaan, kuin
missä hallitsevat luokat ovat; mitä merkitystä sitten on sisäisellä
tyydykkeellä? Voipa proletaari itsekin väittää: minä en vaadi muilta
luokilta mitään sisäistä tyydykettä; minä tahdon,etteivät he minua enää
voisi nylkeä, minä tahdon, että nyt vallitseva luokkaero poistetaan.
Tällainen puhe ei kuitenkaan koskettele yhteiskunnallisen kysymyksen
olemusta. Siihen ei sisälly mitään tämän kysymyksen todellisesta
laadusta. Sillä sellainen tietoisuus työtätekevän kansan sielussa, joka
olisi hallitsevilta luokilta perinnyt todella henkisen sisällyksen,
esittäisi yhteiskunnalliset vaatimukset aivan toisella tavalla, kuin
mitä uudenaikainen proletariaatti tekee, joka saamassaan henkielämässä
näkee paljasta haaveilua. Tämä proletariaatti on vakuutettu henkielämän
haaveellisesta luonteesta; mutta tulee tässä vakaumuksessaan yhä
onnettomammaksi. Ja tämän sielun-onnettomuuden seuraukset, joita se
ei tietoisesti huomaa, vaan josta se syvästi kärsii, ovat nykyajan
yhteiskunnalliselle tilanteelle paljon suuremmasta merkityksestä kuin
kaikki ulkonaisen aseman parantamista koskevat itsessään kylläkin
oikeutetut vaatimukset.
Hallitsevat luokat eivät myönnä antaneensa aihetta sille
elämänkäsityskannalle, joka nyt taistelunhaluisena kohdistuu heihin
proletariaatista. Ja kuitenkin ovat he sen aiheuttaneet siten, että
ovat jättäneet henkielämästään perinnöksi tälle proletariaatille
ainoastaan sellaista, jota tämän täytyy pitää haaveiluna. Ei siinä
ole nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle mitään erikoista,
että jokin ihmisluokka vaatii elämäntilaansa muutosta, vaikka se
lähinnä pistääkin silmään, vaan siinä _millä tapaa_ nämä vaatimukset
mainitun luokan henkisten vaikutteiden mukaisesti kulloinkin
käytännössä toteutetaan. Katsottakoon tosiasioita vain kerrankin
ennakkoluulottomasti tältä näkökannalta. Silloin saadaan nähdä,
kuinka henkilöt, jotka koettavat ymmärtää proletaarisia vaikuttimia,
naurahtavat, kun nousee kysymys siitä, että sen tahi tämän henkisen
pyrinnön kautta tahdotaan auttaa yhteiskunnallisen kysymyksen
ratkaisua. He nauravat tälle haaveiluna, pilventakaisena oppina.
Paljaista aatteista, paljaasta henkielämästä, arvelevat he, ei
varmaankaan lähde mitään apua nykyajan polttavalle yhteiskunnalliselle
kysymykselle. Mutta tarkemmin katsoen alkaakin selvitä, kuinka
uudenaikaisen, juuri proletaarisen liikkeen varsinainen hermo,
varsinainen perusvaikutin ei olekaan siinä, mistä nykyaikainen
proletaari puhuu, vaan onkin aatteissa.
Uudenaikainen proletaarinen liike onkin toisin, kuin ehkä mikään muu
samankaltainen liike maailmassa -- tarkemmin katsoen sanan täydessä
merkityksessä -- liike, joka on _ajatuksista_. Tätä minä en esiintuo
ikään kuin vain jonakin yhteiskunnallisen liikkeen tarkastuksesta
saavutettuna yleistuloksena. Jos minun tässä sallitaan tehdä
persoonallinen huomautus, niin kuuluu se näin: olen vuosikausia
eräässä työläisten sivistysopistossa antanut työmiehille opetusta
mitä erilaisimmissa aineissa. Luulen silloin oppineeni tuntemaan,
mitä liikkuu uudenaikaisen proletaarisen työmiehen sielussa. Samasta
syystä on minulla myös ollut tilaisuus seurata, mikä henki vaikuttaa
erilaisissa ammattiyhdistyksissä. Tarkoitukseni on sanoa, ett'en puhu
ainoastaan tietopuolisiin mietelmiin nojautuen, vaan, -- uskoakseni, --
mitä oman todellisen elämänkokemuksen nojalla olen oppinut.
Ken on oppinut tuntemaan -- mikä sivistyneiden keskuudessa
valitettavasti on harvinaista -- uudenaikaisen työväenliikkeen siellä,
missä _työmiehet_ ovat sen johdossa, hän tietää, miten tärkeä ilmiö se
on, että jokin ajatus-suunta on mitä voimakkaimmin vallannut suuren
ihmisjoukon sielut. Mikä nykyaikana vaikeuttaa kannan määräämistä
yhteiskunnallisissa kysymyksissä, se on, että mahdollisuus saada eri
luokkia ymmärtämään toisiaan on niin vähäinen. Porvarilliset luokat
kykenevät nykyaikana niin vaivaloisesti syventymään proletaarien
sieluun, voivat niin vaivoin ymmärtää, kuinka proletariaatin vielä
kuluttamaton äly kykeni omistamaan -- arvosteltakoon sitä asiallisesti
miten tahansa -- sellaisen inhimiselle järjelle suurimmat vaatimukset
asettavan ajattelutavan, kuin Karl Marxin järjestelmän.
Totta on, että Karl Marxin ajatusjärjestelmää voidaan puolustaa niin
hyvin kuin vastustaakin, ehkä yhtä pätevillä syillä; sen voivat uusia
toiset, jotka Marxin ja hänen ystävänsä Engels'in kuoleman jälkeen
katselivat yhteiskunnallista elämää toiselta näkökannalta kuin
nämä johtajat. Tämän järjestelmän sisällyksestä en ollenkaan tahdo
puhua. Se ei minusta ole tärkeintä uudenaikaisessa proletaarisessa
liikkeessä. Tärkeintä on minusta se tosiasia, että työväestön
keskuudessa vaikuttaa voimakkaimpana kiihdykkeenä ajatusjärjestelmä.
Voipa asian lausua suorastaan näinkin: käytännöllinen liike, puhdas
jokapäiväisimpiä ihmisvaatimuksia tavoitteleva elämänliike ei vielä
milloinkaan ole seissyt yksistään niin _puhtaalla_ ajatuspohjalla, kuin
tämä uudenaikainen proletaariliike. Se on sanoakseni ensimmäinen sen
tapainen liike maailmassa, jolla on puhtaasti tieteellinen perustus.
Mutta tämä tosiasia on otettava oikealta kannalta. Kun ottaa kaiken sen
huomioon, mitä uudenaikainen proletaari itsetietoisesti lausuu omana
mielipiteenään, tahtonaan ja tunteenaan, niin ei se, mitä ohjelmaan on
sisällytetty, syvemmän elämänhavainnon perustuksella ollenkaan näytä
tärkeältä.
Tositärkeänä sitä vastoin täytyy pitää, että proletaarin itsetunnossa
ihmisen _koko_ persoonallisuus riippuu elämänkatsomuksen
_tietopuolisesta_ perustuksesta, kun se taas muissa luokissa
muodostaa vain yhden osan sielunelämää. Mikä tällä tavalla on tullut
proletaarille sisäiseksi todellisuudeksi, sitä hän ei saata tietoisesti
tunnustaa. Tätä tunnustamasta häntä estää se, että hänelle ajatuselämä
on esitetty haaveiluksi. Todellisuudessa hän perustaa elämänsä
ajatuksiin, mutta käsittää ne epätodellisina haaveiluina. Muuten ei
voida ymmärtää proletaarista elämänkäsitystä ja sen toteuttamista
käytännössä, kuin ottamalla huomioon tämä tosiasia kaikessa
kantavuudessaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä.