Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään
myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
sitävastoin hiljalleen itki.
Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
odottamassa sisartaan.
Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla
lähempänä surun murtamaa perheenisää.
Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset
aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.
Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa
Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut
puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan
sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän
oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana
päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
vaatinut sen Herransa nimessä.
Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt,
kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se
juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät
iankaikkisuudessakin erottaa?
"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.
Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset
puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä
hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty
pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi
minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit,
että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä
maksaa voin?
Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
kotimatkalle ilman sinua."
"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis
lohduttamaan.
"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!
Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.
Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui
vieläkin synkemmäksi.
"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
kutsuu sinua sisään tulemaan."
Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen
kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
teiltäsi ja usko Poikaan!"
"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta
myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot
viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin,
mutta te ette tahtoneet."
Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi
saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen
tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi
kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen
mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi
ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen
alaiseksi? Oliko tahtoa?
Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
heiteltävänä?