Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
tohtorille saapunut.
Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta
epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin
aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.
Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin
levähtäneeksi ja pirteäksi.
Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen?
Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla
ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle
sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen
asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.
Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!
Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat
tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan.
Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja
kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
harmistuneena eteenpäin.
Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies,
huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne.
Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
läksi matkalle.
Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
Ne olivat selki seljällään.
"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
tykö."
Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja
outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli
aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
"Oi, etkö?"
Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
"Missä Elisa on?"
Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
tohtori hillitä itsensä.
"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.
"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
sairas."
Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"
Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain
saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.
Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut
oikein.
Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä
Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
ollut huoneessa kuin vainaja.
Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta.
Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
tutkii sydänten salaisimmat.
"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän
tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä
luokse!" virkkoi hän.
"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.
Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
äidin luokse.
Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen
sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.
Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti
nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli
tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli
hän tullut tuolla Elisan luona.
Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
tukehtumaisillaan.
Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja
yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
joita jätti jälkeensä.
"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
häiritsemään? Ken uskalsi?
Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän
huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja
kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän
jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä
nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut
puhua isälle asiansa.
"Mitä sinä tahdot?"
Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
pitänyt itkevistä pojista.
"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"
Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven
katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.
Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi,
niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran
kuolee."
Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
oli tarkkaan osattava.
"Milloin äiti niin sanoi?"
"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli."
"Sinulleko?"
"Niin."
"Kuuliko sitä kukaan muu?"
"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä
ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
"Sanoiko äiti mitään muuta?"
Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
minun puolestani."
Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
hänellekin osoittanut.