Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.
Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
ymmärtänyt.
Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
äiti oli opettanut.
Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi
olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.
Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään
tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,
noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä
uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin
lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus
alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan
niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja
maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
lapsi.
Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.
Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.
Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori
Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo
mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän
tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,
ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu
painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme
että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.