KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.

Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi

sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.

Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.

Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään

ymmärtänyt.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin

Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen

syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää

ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa

turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien

edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli

lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.

Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä

äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän

uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren

syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi

olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään

tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,

noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä

uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin

lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus

alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan

niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja

maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka

ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin

lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että

hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut

hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa

isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina

hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli

rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja

puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,

että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori

Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo

mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän

tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,

ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu

painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme

että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.

Hirvenhovin Elisa · 第 42 / 42 题