Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin
oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä
niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.
"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
vanha majuri.
Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja
selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.
Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
nyt sieltä palatessa.
Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli
kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli,
mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas
oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin
tuntui raskaan painostavalta.
Mitähän tämä saattoi merkitä?
Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin
pian kuin suinkin pääsi.
Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan;
lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä
säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta
pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
rajuilmaa vastaan.
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin
yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen
ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta
aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli
myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne
kuitenkin onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän
kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
hiljaiseen valitukseen.
"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
vähitellen eloisammaksi.
Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
rukoillen että lohdutellen.
Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän
ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla
irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
tunkeutua hänen mieleensä.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
tehtäväkseen.
"Aamuko on?"
"Ei, vaan ilta."
Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan
liian pian.
Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä
maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
hänestä eronnut vihaisella mielellä.
Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki
sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina
kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt
Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään,
ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt
vielä päivänsä työtä.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
ympärilleen.
Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin,
puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
"Sven!"
Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään
salatakseen.
Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi,
että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin
heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan.
Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja
että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.
Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille
sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen
rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään.
Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja
myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä
päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa:
hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä
ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen
syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä
muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun
oleman minun kanssani paratiisissa."
"Äiti!"
Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä
oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja
senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti
heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja
tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.
Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina
levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.
Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
virkkoi hän.
Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan
aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen.
Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan
makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut.
Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen
kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat
lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui,
niin hän niistä uneksi.