Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan
lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui
sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen
satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä
maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle.
Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta
saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt
saavansa tavata häntä.
"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
päivään älä odota minua takaisin!"
"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.
"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos
hän, näet, on se, mikä ennen oli."
Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
"Miksen lähtisi?"
"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."
"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että
tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti
sanottu, että hän on heittiö?"
Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.
"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää
millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys
ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa
ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen
vapauttaan.
"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
malttamattomaksi.
"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä
pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä
sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan
läksi hän matkalleen valmistautumaan.
Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa.
Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
"Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla
katsellen hänen jälkeensä.
Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
peitti hänet metsä.
"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä
sitä enemmän."
"Äiti itkee!"
Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.
"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa
avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle
itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti
ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
joutuisivat.
"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni
Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
voi tehdä.
"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen
käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
hänen päällänsä.'
"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja
maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin
armoa vielä on sinullekin tarjona!
"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!"
Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
sinne ylös katsahtamaan?
Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.
Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää.
Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti
sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja
ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät
väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä
laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.