Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
sikariaan ulkona pengermällä.
Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä
huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan
salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän
välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena,
että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin
ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman
ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin
oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf
tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa,
sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan
ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen
välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun
huomautuksen.
"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun
sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on
ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."
"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
arvostelun tehtävä."
"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
mukana nisujakin."
"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.
"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla
löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu
on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi
sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea
raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
tohtori Hessel.
"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.
Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada
valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
Broo.
"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."
"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi
Helmer Broo.
"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
virkkoi kirkkoherra.
"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
nimensä alkukirjaimilla.
"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin
kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja
rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää
rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että
monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli
nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
ennen, mieliharmin tuli.
"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
näköisenä.
"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
teki ihmisille."
Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen
saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä,
hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan
lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä
epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.
"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti
minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
vastaukseni oli ollut oikea."
"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
enemmän ihmetellen.
Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä
sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään
hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi
rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus
täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni.
Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle
ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
kirkkoherra ensin sananvuoron.
"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi
rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä
hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."
"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.
"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
alistettava."
"Niinpä niin!"
"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut
lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."
"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
valoon."
"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
Hessel hymyillen.
"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos
vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."
"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.
"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra.
"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi
tohtori.
"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
mielenkiinnolla.
"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien
kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan
helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
"Sven Riise."
Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
ääni hänet palautti taas todellisuuteen.
"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette
pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään
kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta
tahi kiitosta.
"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
uskovat", virkkoi Helmer Broo.
"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua
uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
kuljeskella edestakaisin penkereellä.
Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.
"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
voittoon vielä voimassaan."
"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää.
Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi
vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
meni Elisaa vastaan.
"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?"
kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.