"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala
sinulle anteeksi."
"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen
ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
sinun vallassasi."
"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen
sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo
kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
lohdutuksen suloudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
vastustamishalunsa."
"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa
päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut,
miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman,
että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja
tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät
hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli
se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on
itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä:
"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen
avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan,
vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut
ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
Hänen omansa; eikö niin?"
"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä,
vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät
todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen
vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen,
"voihan Jumala kallioitakin musertaa".
"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
ja pappilanväelle.
Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin
paljon kerrottavaa.